5. "Vain kuollut hylje!"

Kulutin päiväni Helsinkiä katselemalla. Kaupunki on kauneimpia pikkukeskuksia mitä voi tavata, sillä on länsimaisen pääkaupungin leima ja olisi varmaan miellyttävä oleskelupaikka.

Illalla lähdin jälleen höyryaluksella Viaporiin ja pääsin tällä kerralla linnoitukseen vastuksitta, sitten kuin olin esittäytynyt parille meriupseerille, jotka olivat tulleet samassa laivassa. He veivät minut upseeriklubiin, ja minulla oli pian ilo tavata kapteeni Vasuhin, sukeltajalaivan päällikkö. Kun olin hänelle jättänyt hänen veljensä kirjeen, tuli meistä pian hyvät ystävät.

Hän kutsui minut illalliselle, ja aterioitaessa kehkeytyi vihdoinkin sekä valaiseva että hupaisa keskustelu salaperäisestä monitorista. Pöydässä oli vain upseereja, jotka aiemmin aamulla olivat olleet mukana retkellä ja tyhjin toimin palanneet illan suussa kotiin.

Sain tietää, että onnettoman monitorin runko oli ihan varmasti löydetty noin viikko sitten vedenpinnalle nousseitten pahaenteisten rasvatäplien avulla viidenkolmatta metrin syvyydestä. Pohjanauha-mittauksin oli saatu rautaruostetta merenpohjassa makaavasta esineestä ja saatu selville sen mittasuhteet ja huomattu niiden sopivan tarkoin Rusalkaan. Paikka, missä löytö oli tehty, oli joitakuita meripenikulmia lounaaseen Viaporista, lähellä samaa luotoa, jonka saaristolaiset ja ammattimiesten mielipide olivat merkinneet laivan tuhokohdaksi. Paikalle oli heti pantu reimari ja riennettiin panemaan kuntoon sukellusvehkeitä, jotka kesän aikana tehtyjen pitkällisten, turhien tutkimusretkien jälkeen oli pantu korjuuseen. Mutta ne kaipasivat yhtä ja toista korjausta, ja kun lopulta ne neljä päivää sitten oli saatu jälleen kuntoon ja lähdettiin merimerkkien luo, eivät sukeltajat löytäneet niin mitään. Paikka, missä laivanrunko oli ollut ja mistä pohjanauhat olivat sen tavanneet, oli tasainen ja tyhjä, hiukan ruostetta löydettiin pohjasta, mutta suuri esine itse oli kadonnut. Se lienee mennyt menojaan ankaran syysmyrskyn aikana, joka oli riehunut muutamia päiviä sen jälkeen kuin runko oli löydetty ja paikka meriviitoin merkitty. Muutoin ei asiaa voinut selittää. Samaan aikaan oli huomattu pohjasta pursuavan rasvan vähenevän, ja nyt oli tuskin minkäänlaisia mahdollisuuksia löytää runko, sitten kuin viimeisinä neljänä päivänä sitä oli turhaan etsitty kymmenien metrien etäältä merkitystä paikasta.

Tuo kaikki oli epäilemättä peräti salaperäistä. Jos aiemmin oli kummasteltu sitä, etteivät kesälliset tutkimukset, jotka oli tehty juuri sen luodon lähettyvillä, missä öljytihkuja oli huomattu ja missä pohjauksen avulla oli mitattu ja todettu Rusalkan runko, olleet tuoneet päivän valoon mitään epäiltävää, niin kummastus oli nyt rajaton, kun tutkimusten esine oli tyystin kadonnut. Sen saattoi selittää vain yhdellä tavalla:

Kuten jokainen ammattimies tietää, on monitorin rungossa joukko vedenpitäviä osastoja. Konehuone ja salonkikin — laivan kaksi suurinta suojaa — voidaan tarpeen tullen eristää pienemmiksi vedenpitäviksi osastoiksi, esim. jos laiva taistelun aikana joutuu pahoin ammutuksi ja rupeaa vajoamaan. Tällaisen järjestelmän etuja on, että koko tuo suunnaton rautamäärä voidaan pitää liikkuvassa kunnossa, jos vain kymmenen tai kaksitoista tuollaista vettäpitävää osastoa on vahingoittumatonta ja täyttää tehtävänsä.

Mikä onkaan luonnollisempaa kuin että karille ajautuessaan ja aaltojen myllertäessä Rusalka menetti useimmat vedenpitävät osastonsa, mutta yhtä kaikki neljä tai viisi säilyi ehjänä? Nämä eivät yksinään voineet pysyttää alusta pinnalla, mutta varsin hyvin kykenivät pitämään sitä jonkunlaisessa horjuvassa tasapainossa pinnan alla. Ja näin oli monitori törmättyään kalliosärkkään täyttynyt vedellä suurimmalta osaltaan, mutta aaltojen sitä imiessä jälleen liukunut pohjasta ylöspäin ja pysynyt liikehtivänä pinnan alla jonkun metrin syvyydessä.

Vain nämä hyvin perustellut olettamukset voivat selittää rungon katoamisen. Vedenalaisten virtojen työntämänä se on voinut ajelehtia Suomenlahtea ristiin rastiin pinnalle kohoamatta, ja hidas nopeus on estänyt sitä pysyvästi ja ainaiseksi tarttumasta kiinni mihinkään luotoon.

Se oli ilmeisesti takertunut johonkin vedenalaiseen särkkään lähellä Viaporia, mutta vain harvoiksi päiviksi. Ensimäinen myrsky, joka jälleen sai merivirrat liikkeelle antoi Rusalkallekin uuden sysäyksen jatkamaan vuosikautista, kammottavaa ja salaperäistä vaellustaan veden alla. Ja Rusalkan mukana taivalsivat, rautavankilaansa teljettyinä, sadankuudenkymmenen urhean merimiehen ruumiit, halki Suomenlahden, myrkyttäen merenpintaa tihkuvalla mädätyksellään.

Ajatellessamme heidän kohtaloaan ja niitä kärsimyksiä, joita he varmaan olivat saaneet tuta hautauduttuaan elävinä veden alla harhailevaan laivaan, tunsimme kaikki väristystä, ja pöydässä vallitsi hetken hiljaisuus.

Muuan upseeri huomautti synkeästi, että he ovat hyvinkin luultavasti eläneet haaksirikon jälkeen päivä tai pari, sillä niin nopeasti ei ilma turmellu, että he heti olisivat tukehtuneet.

Olin näkevinäni koko murhenäytelmän niin seivästi kuin olisin itse ollut osallinen. Minua karmi.

Nousimme äänettöminä pöydästä ja hajaannuimme syvästi masentuneina. Seuraavana aamuna kello kuusi lähtisin sukeltajahöyryllä paikalle, mistä Rusalka oli löydetty, mutta josta se myöhemmin oli niin arvoituksellisesti kadonnut.

Oli tyyni ja ihana aamu, Pohjolan syksyn jälkikesäpäivä. Aurinko oli tuskin kohonnut Viaporin vallinsarvien yläpuolelle, kun me viiletimme avomerelle siitä kapeasta, mutta syvästä salmesta, joka jakaa tuon seitsemälle saarelle rakennetun jättiläislinnoituksen kahteen pääosaan. Meri oli kuvastinkirkas, ja mainingit tuskin huuhtelivat rannan graniittia.

Pikku laivueemme, kaksi sukeltaja-alusta ja hinattava lotja, höyrysi läheltä vallinsarvia, jotka korkealta vuorelta tuijottavat vihollista, joka ei tunnu olevan halukas herättämään sitä ukonjyrinää, joka vielä uinailee kasemattien patruunaröykkiöissä.

Kulku kävi suoraan avomerelle, ja etäällä kuvastui taivasta vastaan yksinäinen kalju kallioluoto. Se oli Läntinen Hupsu, paikka, missä Rusalka oli vajonnut ja mistä yksinäinen kalastaja oli kuullut ne hirveät hätähuudot kaameana kovan onnen yönä vuosi sitten.

Seisoin kapteeni Vasuhinin vierellä sukeltajalaivan komentosillalla ja tein hänelle silloin tällöin jonkun kysymyksen. Hän vastasi hajamielisen kohteliaasti. Soin hänen käytöksensä hänelle mielelläni anteeksi, sillä hänellä oli tietysti paljon ajateltavaa.

Kun Rusalka nyt kerta kaikkiaan oli kadonnut, oli sukeltajahallituksella jäljellä vain saada selvyys aiemmin mainituista, merenpohjasta nousseista rasvatäplistä. Se oli tämän päivän retken päätarkoitus, ja koska sääsuhteet olivat erikoisen suotuisat, oli syytä toivoa, että onnistuttaisiin hyvin.

Saavuimme perille. Lukuisat merimerkit osoittivat, että laajoja tutkimuksia oli tehty. Laivamme heitti ankkurin, sitten kuin olimme hetken aikaa seuranneet vähäistä juovaa, jonka kapteeni Vasuhin väitti niiden epäilyttävien rasvatihkumisten aiheuttamaksi.

Laivastamme laskeutui sukeltaja mereen, ja jonkun matkaa meistä itäänpäin ankkuroituneesta toisesta laivasta niinikään yksi. Lotja vuotti vieressä valmiina ottamaan huostaansa heidän ponnistelujensa tulokset. Useita tunteja sukeltajat uurastivat pinnan alla, vuorotellen tarpeellisin väliajoin. Mitään ei saatu ilmoille. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja kevyt, mereltä huokuva viri pani vedenkalvon karehtimaan.

Silloin — oli jo päivällisaika — näimme jotakin erikoista olevan tekeillä toisessa sukeltaja-aluksessa. Nopeita, hermostuneita komentosanoja lausuttiin, ilmapumppua hoitelevat miehet työskentelivät innokkaasti, pohjalla touhuava sukeltaja ja laivamiehistö vaihtoivat merkinantoja. Helposti ymmärrettävän uteliaisuuden tartuttamana kapteeni Vasuhin nostatti ankkurin, ja pari kolme potkurin pyörähdystä vei aluksemme toisen laivan kylkeen. Sen kannella puuhailtiin yhtä hermostuneesti kuin tähänkin asti. Kukaan ei edes huomannut, että olimme saapuneet vallan heidän rinnalleen, niin innokkaita oltiin.

Heti meidän paikalle ehdittyämme hinattiin sukeltajan kömpelö, raskas ruho vedestä kannelle. Rumasta kautshuasusta pulpahti esiin tukevatekoinen matruusi, joka heti alkoi puhella jotakin häntä ympäröiville upseereille. Emme voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta se olikin tarpeetonta, sillä hetkistä myöhemmin miehistö hinasi vedestä jotakin muodotonta, valkeahtavaa esinettä, jota kaikki katselivat tuiki uteliaina.

"Vain kuollut hylje!" huudahti joku.

"Sitäpä minä sanoinkin", lausui sukeltaja.

Ne tavatonta huomiota herättäneet rasvatäplät, jotka olivat saaneet amiraali Feodorovin viidenkymmenen penikulman päässä täältä, Pietarissa, esiintymään epäkohteliaasti ranskalaiselle vieraalleen, ne johtuivat siis vain kuolleesta hylkeestä, joka oli painunut pohjaan, kuten kuolettavasti haavoittuneet, loppuaan aavistelevat hylkeet kuuluvat tekevän.

Tutkimme vielä hetken aikaa vesialuetta ympärillämme. Rasvan tihkuminen oli tauonnut. Merestä nostetun kuolleen hylkeen jättämä rasvajuova siirtyi tuulen mukana maalle päin, eikä kuplia enää kohonnut pinnalle.

Pieni sukeltajaosasto nosti ankkurit ja lähti Viaporia kohden. Kaikkien kasvot ilmaisivat katkeraa pettymystä. Mutta minussa heräsi omituinen epäluulo. Minulla oli jo jonkun verran kokemusta venäläisestä valtiotaidosta — ajattelepas, jos kaikki onkin tekaistua vain minun varalleni? Jospa kaikki onkin järjestetty minua harhaannuttamaan ja saamaan minut — ainoan sanomaIehti-kirjeenvaihtajan, joka on ollut mukana tutkimusretkillä — levittämään seuraavaa rauhoittavaa huhua:

"Vain kuollut hylje!"