3. Diplomaattisia vastuksia.

Varsin varhain seuraavana aamuna seisoin amiraali Feodorovin etuhuoneessa odottamassa puheillepääsyä. Häneltä saisin sen peräti mielenkiintoisen uutisen, ettei nykyisin lähtisi ainoatakaan laivaa Viaporiin, ja minä valmistuin ottamaan sen tiedon vastaan mahdollisimman huolettomasti ja pakottamaan häneltä, hänen erehdyksensä perusteella, sitä helpommin itselleni lupatodistuksen, joka antaisi minulle tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, sitten kun omin päin olisin laittautunut Viaporiin.

Mutta kylläpä sainkin odottaa! Kun edellisillä kerroilla olin lähettänyt käyntikorttini amiraalille, olivat ovet heti avautuneet. Tänään ne pysyivät tiukasti kiinni puoli tuntia ja vieläkin puoli tuntia, enkä saanut vihjaustakaan, mikä siihen oli syynä.

Vihdoin nousin, menin eteiseen ja kysyin palvelijalta, oliko hän jättänyt korttini amiraalille. Tietysti hän oli niin tehnyt, mutta amiraalilla oli tänään hoidettavana virka-asioita ja hänen täytyi ensin päästä niistä. Pääsisin ihan varmaan pian hänen puheilleen, jos olisin hyvä ja odottaisin vielä hetken.

Bon. Minä odotin. Sillä oikeastaan minulla ei ollut muutakaan tehtävää Pietarissa. Ja mitä pitemmäksi odotusaikani venyi, sitä innokkaammalta voisin näyttää anoessani sitä tärkeätä lupatodistusta.

Vihdoin amiraalin huoneen ovet avautuivat, ja hän itse tuli hajamielisenä minua vastaan.

"Olen antanut teidän odottaa jonkun verran", hän virkkoi, "sillä minulla on ollut kiireellisiä virkatehtäviä. Mitä voin hyväksenne tehdä?"

"Tulin oikeastaan", aloitin sävyisästi, "kuulemaan siitä kanuunaveneestä, jonka pitäisi lähteä tänään Kronstadtista, ja pyytämään herra amiraalilta lupatodistusta päästä laivaan ja matkustaa siinä, kuten te hyväntahtoisesti toissa päivänä lupasitte."

"Vai niin, jaha! Käyhän se laatuun. Olkaa hyvä ja odottakaa vähän, tiedustelen Kronstadtista, kuinka sen aluksen laita on."

Amiraali Feodorov katosi sisähuoneeseen, ja minä olin jälleen yksin. Epäilin hetken, että hän toimi rehellisesti, niin luontevalta tuntui hänen esiytymisensä, ja olisin voinut vannoa, ettei hän tiennyt laivan jo viikko sitten lähteneen Kronstadtista.

Hän palasi pian ja antoi minulle kaivatun, ikävän vastauksen kohauttaen olkapäitään, mikä merkitsi, ettei hän voisi enempää tehdä tässä asiassa. Mutta hän oli kyllin hävytön tyynesti viittailemaan, että vika oli minun eikä hänen.

"Kuten teille sanoin", hän huudahti, "kuten teille sanoin, piti merihallituksen laivan tänään lähteä Viaporiin, mutta, ikävä kyllä, se onkin jo lähtenyt. Olette hutiloinut, hyvä ystävä. Toivoakseni se ei sentään koskene teihin niin kovin pahasti. Olette ensimäistä kertaa Pietarissa, ja nähdäkseni kaupungin pitäisi teitä erikoisesti huvittaa. Sallitteko minun opastaa teidät tänä iltana ruhtinas Almatinin perheeseen? Ruhtinatar on teikäläisiä ja ihastuu varmaan ikihyväksi saadessaan tutustua teihin."

Hillitsin itseni ja olin ihastuvinani hänen tarjoukseensa.

Se miellytti häntä niin, että hän kysyi, haluaisinko syödä aamiaista hänen talossaan, en famille, ainoana vieraana. Tietenkin kumarsin ja kiitin. Aamiaisen aikana saisin oivan tilaisuuden hankkia lupatodistuksen, ellei hän haluaisi antaa sitä heti. Velvollisuuteni oli se saada, ja hetkisen tuumittuani sanoin niin välinpitämättömästi kuin taisin:

"Korkeasti kunnioitettava herra amiraali, minun on tässä paikalla vaivattava teitä vielä eräällä pikkuasialla. Ettekö haluaisi hyväntahtoisesti antaa minulle lupatodistusta, joka soisi minulle tilaisuuden päästä osalliseksi Rusalka-tutkimuksiin, jos, kuten olen aikonut, Ranskaan palatessani poikkeisin Helsinkiin ja Ruotsiin..."

"Ah, sen ehdimme myöhemmin järjestää", sanoi amiraali huolettomasti.

"Hyvä, halusin vain saada varmuuden, että..."

"Niin, ymmärrän toki, ettette mieli tehdä matkaanne turhan takia. Mutta eri juttu on, löydetäänkö ollenkaan uponnutta monitoria. Viimeisistä sähkösanomista selviää, että aiempi hälytys oli väärä. Rusalka ei olekaan siellä, missä sen on luultu olevan. Asiasta on sitäpaitsi tehty vallan liian iso numero, mutta me venäläiset olemme eloisaa kansaa. Kas niin — nyt käymme aamiaiselle!"

Amiraali taputti minua tuttavallisesti olalle ja pakotti minut ensimäisenä astumaan ovesta, missä palvelija seisoi siirtämässä verhoja syrjään.

Aamiaispöydässä emme olleet yksinämme. Paitsi amiraalin perhettä, jonka jo entuudestaan tunsin, oli mukana vielä muuan liiviläinen parooni ja joku nuori ylioppilas. Heidän seuransa esti minua aluksi jatkamasta aloittamaamme keskustelua Rusalkasta, varsinkin kun amiraali ilmeisen innokkaasti johti puheen muille aloille heti pöytään istuttuaan.

Päätin tarrata ensimäiseen sopivaan tilaisuuteen opastaakseni hänen ajatuksensa vanhalle tolalle, mutta tilaisuuttapa ei tullut. Huomasin selvästi, että hän pyrki ehkäisemään aikeeni ja senvuoksi lopuksi rikoin kaikki sovinnaiset tavat, kun aamiainen jo oli lipumassa jälkiruokaan päin ja minun kävisi hyvin vaikeaksi saada amiraali puuttumaan asiaani.

"Herra amiraali", aloitin, "äsken puhelimme Rusalkasta. Matkani velvoittaa minua koettamaan saada tietoja niistä uusista tutkimuksista, joita laivan löytämiseksi viimeksi on tehty, ja minä rohkenen uskoa, ettei arvoisa pöytäseuruekaan ole välinpitämätön siitä asiasta. Laivaa ei siis vielä ole löydetty?"

Amiraali loi minuun varsin vähän ystävällisen katseen, pyyhkäisi lautasliinalla suutansa ja virkkoi, äänessä sävy, joka selvästi ilmaisi hänen tyytymättömyyttään:

"Rusalkasta on Pietarissa puhuttu jo niin paljon, että siihen on jo kauan sitten väsytty."

"Mutta käsitättehän, herra amiraali, että minä, jolla ei ole etua lukeutua pietarilaiseen seurapiiriin, että minä olen peräti utelias, paitsi sitä, että velvollisuuteni on yrittää saada kaikki sitä koskevat tiedot..."

Näitä rohkeita sanoja ei minun olisi pitänyt lausua. Amiraali nousi aika kiivaasti pöydästä, katseli minua ivallisesti ja sanoi painokkaasti, katkaisten aloittamani lauseen:

"Nuori hyvä ystävä, on seikkoja, joista ei jutella vieraitten kanssa. Sellaisia ovat Venäjän merihallituksen yksityiset asiat. Olettako käsittänyt minut? Hyvä! Lähtekäämme siis ja ottakaamme sikari."

Amiraalin jyrkkä ojennus sai veret valahtamaan poskilleni, tunsin hetken itseni loukatuksi, mutta maltoin mieleni ja seurasin muita tupakkahuoneeseen. Mieliala kävi täällä jos mahdollista vieläkin tuskastuttavammaksi, sillä niin ystävällisiä kuin venäläiset ovatkin, nyt he eivät panneet tikkua ristiin lievittääkseen amiraalin sanojen minuun tekemää vaikutusta. Minä puolestani sain ottaa avukseni kaiken iloisen tuuleni ja seurustelutottumukseni, jotten ilmaisisi loukkaantuneeni, mutta minä tunsin, että lähettityöni oli ajautunut auttamattomasti karille. Amiraalin ja muun seuran kylmäkiskoisuus oli miltei solvaisevaa, ja välttääkseni enempiä ikävyyksiä sanoin nopeat hyvästit ja olin pian kadulla taas.

Siis — amiraali Feodorovilta ei ollut enää mitään toivottavaa. Päinvastoin hän vastustelisi suunnitelmiani.

Istahdin ajurin rattaille ja olin pian matkalla Vasili Ostrovan meriupseeriklubille. Siellä tapasin erään eilisiltaisen uuden ystäväni ja tältä sain luutnantti Wulffertin osoitteen. Kauan haettuani löysin hänet hänen kasarminsa päivystäjähuoneesta. Hän huomasi heti huonon tuuleni ja huudahti:

"Amiraali Feodorov on niistänyt teidät, eikö niin?"

"Onpa vainen, mutta..."

"Niin, se olikin odotettavissa. Mutta rauhoittukaa, meillä on jumalankiitos laivastossa muitakin amiraaleja kuin hän."

Kerroin hänelle aamuiset kokemukseni ja amiraali Feodorovin aamiaispöydässä lausumat viimeiset sanat.

"Miksi murkinoida amiraalin luona, jota ei lähemmin tunne?" pilaili Wulffert.

Pian senjälkeen saapui joukkoomme ensimäinen luutnantti Vasuhin ja hän naureskeli huonoa onneani tavalla, joka olisi loukannut minua, ellei hän olisi esiytynyt samalla sekä sydämellisesti että hyvänsuopaisesti.

"No, mitä nyt aiotte tehdä?" hän kysyi silmät yhä vielä naurun kyynelissä.

"Minun on etsittävä käsiini joku toinen amiraali ja saatava häneltä lupatodistus", sanoin.

"Vallan niin!" huudahti Vasuhin, "vallan niin! Huomaan, ettette säiky pientä epäystävällisyyttä. Se on teille kunniaksi, ja minä pyydän maanmiehieni puolesta anteeksi sitä epäkohteliaisuutta, jota amiraali on teille osoittanut. Ette ole vielä tottunut esimiehiimme. Mutta koko juttu ei merkitse mitään — ei yhtään mitään! Älkää ainakaan pitäkö mielessänne hänen huonoa tuultaan."

"Minkä amiraalin puoleen kehoitatte minua kääntymään? Tai mihin virastoon?" kysyin.

"Jumala varjelkoon meitä kaikista virastoista!" huudahti Vasuhin. "Jos mielitte hakea lupatodistustanne meriministeriöstä sellaisenaan, saatte odottaa sitä, kunnes käytte harmaaksi. Ei, Venäjällä on kuljettava mutkateitä. Eikö niin Ranskassakin? Kyllä varmaan — ainakin joskus? Luulisin kumminkin."

Hän alkoi tuumia, neuvotteli hetken luutnantti Wulffertin kanssa ja virkkoi sitten reimasti:

"Nyt tiedämme, mitä teidän on tehtävä. Teillähän on suosituskirje Pietarissa asuvalle Ranskan lähettiläälle? Hyvä on, te käytte ensi töiksenne hänen puheillaan ja saatte hänet esittelemään teidät ruhtinas Galereville, joka palvelee sisäministeriössä. Ruhtinas ei ole oikein tyytyväinen siihen tapaan, millä Rusalka-tutkimuksia on ajettu, ja hänen sanansa avaa teille pääsyn kaikkialle Venäjän valtakunnassa."

Kymmentä minuuttia myöhemmin olin matkalla hotelliini pukeutuakseni juhla-asuun, ja puolisen tuntia senjälkeen olin Ranskan lähettilään odotushuoneessa.

Kun olin esittänyt asiani maani edustajalle, näytti hän peräti miettivältä.

"Yrittäkäämme", hän sanoi, "mutta ei ole sanottu, että onnistumme. Tiedän, että Cherbourgiin saapunut sähkösanoma, joka tiesi kertoa Rusalkan löytyneen, on julistettu perättömäksi, ja varmalta taholta sitäpaitsi tiedän, ettei uponnutta monitoria ole lainkaan löydetty."

"Sitä helpompaa lienee päästä mukaan etsiskelyihin, kun mahdollisuudet löytää se ovat niin niukat", uskalsin huomauttaa.

"Vallan oikein", sanoi ministeri ja katsahti minuun hymyillen, "mutta minä pelkään, että kaikkein vähimmin saatte sanoa olevanne kirjeenvaihtaja. Teidän on pyrittävä mukaan yksinkertaisesti ranskalaisen sukeltajaosaston upseerina, jommoinen olettekin."

Kiitin lähettilästä hänen antamastaan neuvosta ja hänen ystävällisestä harrastuksestaan sekä kysyin, millä tavalla saisin kunnian päästä ruhtinas Galerevin puheille.

Ministeri tuumi hetken. Sitten hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja virkkoi:

"En halua hoitaa tätä asiaa yksityistietä, se ei sovellu, sillä siitä koituu ennemmin tai myöhemmin julkinen juttu. Mutta kirjoitan teille parhaan suosituksen, minkä voin, saatte itse viedä sen ruhtinas Galereville. Jättäkää kirje lähetystön sinetillä varustettuna palvelijalle, ja voin taata, että pääsette heti puheille."

Kumarsin ja kiitin.

"Mutta tunnetteko Pietaria?" hän kysyi ojentaessaan minulle kirjettä. "Teidän on ajettava vaunuissa, jotka ovat olevinaan teidän omanne. Älkääkä säästelkö juomarahoja, sillä muutoin palvelija antaa teidän odottaa — ei ruhtinas Galerev."

Kellon lyödessä kaksi pysähdyin upeissa vaunuissa, joiden ovissa oli joku vaakunan tapainen ja joiden istuimella ajurin vieressä rehenteli lakeija, ruhtinas Galerevin marmoripalatsin edustalle Vosnesenskin prospektilla. Vaunuja vetävät valkoiset hevoseni ja uhkea-asuinen ajuri houkuttelivat ruhtinaan palvelijoita laumoittain ulos. Sinkosin kirjeeni nauhakkaimmalle heikäläiselle, käänsin selkäni muille ja olin hetkeksi muka syventynyt tarkkaamaan puistokadun siintävää näköalaa. Sitten katsahdin ylös ja astuin palatsiin, ohimennessäni tarjoten kultarahan palvelijalle, joka oli auttanut minut vaunuista. Vasta nyt huomasin nauhakkaimman palvelijan katoavan marmoriportaille, jotka veivät ruhtinaan yksityishuoneistoon.

Tuskin kymmentä minuuttia myöhemmin tulin takaisin, taskussa kallisarvoinen lupatodistus ja mielessä hauska muisto ystävällisestä, peräti ylhäisestä vanhasta miehestä, joka tarjosi minulle koko kätensä eikä vain paria sormea. Mutta kirjonauhaisin palvelija ei saanut minulta katsettakaan, saati kultarahaa. Toivoakseni se äkäännytti häntä.

Uljaissa vaunuissani ajoin ympäri Pietaria, ja minulla oli ilo nähdä viime päivinä saamieni tuttavien tervehtivän minua. Päivälliseni nautin meriupseeriklubilla ilakoivassa ja hälisevässä merimiesseurassa, ja vielä samana iltana astuin höyrylaivaan, jonka piti yöllä lähteä Helsinkiin, Suomen pääkaupunkiin, tienoolle, missä on Viapori ja Rusalkan haaksirikkopaikka.

Laivassa kyhäsin kunnioittavan kirjeen Ranskan lähettiläälle, mainitsin, että hänen suosittelunsa oli auttanut minua, ja näin olin lopultakin selviytynyt lähettitoimeni diplomaattisesta puolesta, joka oli uhannut niin surkeasti kuivua kokoon.

Myöhemmin saapuivat laivaan meriupseerikasinolla saamani tuttavat, ja minä tarjosin heille mitä rattoisimman mielialan vallitessa nautitun illallisen. Ensimäiseltä luutnantilta Vasuhinilta sain mitä lämpimimmät suositukset hänen veljelleen, joka oli Viaporin vesillä toimivan sukeltaja-aluksen päällikkö. Viimeisinä sanoina hän lausui rannalta ranskaansa murtaen:

"Älkää arvostelko Pietaria väärin. Siellä on monta linnaa ja kojua, missä pitää varoa haukkaamasta aamiaista, jos mieli tehdä muuta kuin huvitteleida. Mutta siellä on myöskin monta linnaa ja kojua, missä varsin hyvin voi murkinoida, syödä päivällistä ja illastaa. Ja meiltä voi vuokrata ihania vaunuja, jos haluaa käydä ruhtinaita puhuttamassa. Ja ajureita meillä on sellaisia, ettei maassa vertaa..."

Kelpo Vasuhin oli oikeassa.