4. Tulo Helsinkiin. Uusia vaikeuksia Viaporissa.

Kun seuraavana aamuna nousin kannelle, näin Suomen rannikon mustan nauhan tavoin levittäytyvän pohjoisessa, jota yhä lähenimme. Ensimäinen maasta saamani vaikutelma oli kaikkea muuta kuin miellyttävä ja kiehtova, mutta saaristossa ja sisämaassa kuuluu olevan ihania maisemia.

Kauas merelle pistää vaarallisia vedenalaisia särkkiä, ja kaljuja kalliopaasia on siroittautunut kaikkialle. Silmäiltyäni kulkuväylää sain heti hyvän käsityksen niistä vaaroista, jotka pimeänä syysyönä uhkaavat näillä vesillä purjehtivaa, viisi tai kuusi metriä syvässä kulkevaa monitoria. Olisi todella ollut ihme, ellei Rusalka olisi ajautunut karille.

Vähitellen olimme lipuneet kalliosärkkien lomitse siihen kolme- tai neljäkymmentä penikulmaa pitkään saaristoon, joka katkeamattomana sarjana suojaa Suomen koko eteläistä rantaa. Kalliot olivat luonnollisena aallonmurtajana merta vasten ja saarien välisiä salmia myöten kävi matka tyynesti ja miellyttävästi kuin joella. Syksyn helakat värit loivat elämää rannoille, joissa muuten oli synkän yksitoikkoinen sävy. Monta ihmisasumusta en nähnyt, silloin tällöin vain joku punaiseksi maalattu kalastajatupa tai suurempi maatalo pilkahti esiin kaislan peittämän lahden pohjukasta.

Varhainen syyshämy teki väleen lopun näköalojen nauttimisesta, mutta höyryalus pyrki täysin konein eteenpäin saarten lomitse. Merimiehenä minun täytyi ihailla luotsin taitavuutta, ja minä huomautin siitä kapteenille, kun tämä päivällisen jälkeen ilmestyi hetkeksi tupakkasuojaan. Hän puhui sujuvasti saksaa, ja pian olimme puuttuneet pikkupakinaan Suomenlahden purjehdusoloista. En tietenkään unohtanut johtaa puhetta Rusalkaan. Kapteeni lausui joitakin yleisiä ajatuksia, mikä vaara väijyi aluksia, jotka pimeällä liikkuivat saaristossa, ja yritti lähteä tiehensä. Minäkin nousin ja lähdin hänen matkassaan, ja päätin tiedustella häneltä suomalaisten merimiesten ajatuksia asiasta.

Se ei ollut kovin helppo tehtävä. Aivan ylimalkaan hän tosin esitti, kuinka Rusalkan arveltiin tuhoutuneen, mutta omaa käsitystään hän ei minulle ilmaisisi, se näkyi hänestä selvästi.

"Minkä vuoksi Rusalkaan nähden ollaan niin salaperäisiä? — Eikö haaksirikosta voi keskustella vapaasti, varsinkin kun kysymyksessä on näin mielenkiintoinen ja arvoituksellinen tapaus? Sillä mikäli minä käsitän, on suorastaan selittämätöntä, ettei monitorista ja sen miehistöstä ole löydetty muita jälkiä kuin ne harvat, jotka heti onnettomuuden jälkeen saatiin päivänvaloon."

Kapteeni katsahti minuun pitkään ja kysyi, olinko venäläinen. Kun sanoin hänelle, että olin ranskalainen ja meriupseeri sekä matkalla Suomeen ollakseni mukana Rusalka-tutkimuksissa, elostui hän äkkiä ja osoitti peräti innostunutta harrastusta asialleni. Mutta erikoista uutta en häneltä saanut kuulla, ellei sellaisena pidetä sitä väitettä, että Suomen kuten Venäjänkin yleisen mielipiteen mukaan tässä mahdollisesti oli kysymys valtion laivalla esiintyneestä täydellisestä kykenemättömyydestä liikehtiä merellä, mikä oli maksanut sadankuudenkymmenen miehen hengen. Oivalsin hyvin, että siinä tapauksessa Venäjän meriministeriollä oli täysi syy pitää asia salassa, jottei päivän valoon joutuisi yksiä ja toisia rumia yksityiskohtia hutiloimisesta ja vallan väärinkäytöstä.

Kuten sanottu — se ei ollut uutta. Siitä olin kuullut jo Cherbourgissa, samaa oli piillyt nuorten pietarilaisten meriupseerien paljon puhuvissa eleissä, ja sepä tietenkin oli saanut amiraali Feodorovin vastaamaan minulle niin närkkäästi, kun tahdoin häneltä udella lähempiä tietoja Rusalkasta.

Ainoa kapteenilta saamani todellinen uutinen oli, että yhä vieläkin vedenpinnalle kohoili epäilyttäviä ja pahanhajuisia rasvalaikkuja lähellä sitä karia, johon Rusalkan arveltiin ajautuneen. Ne eivät tietenkään voineet johtua muusta kuin niistä monitorin ruumaan sulkeutuneista monilukuisista ruumiista, jotka olivat mätänemistilassa. Nämä rasvapilkuthan olivat aiheuttaneet yrityksen ruveta jälleen hakemaan monitoria.

Ihmettelin aika lailla, ettei meriupseerikasinolla ollut minulle tätä kerrottu, mutta toisaalta muistin, ettei minulle ollut annettu yksityistietoja mistään. En liioin osannut lukea venäläisiä lehtiä, joissa kapteenin tietojen mukaan asiasta oli puhuttu. Pietarin ainoa ranskankielinen sanomalehti, Journal de S:t Petersbourg, ei ilmeisesti mielinyt sekautua koko juttuun, koska siinä ei ollut ilmaantunut mitään mainittavaa. Yhtä kaikki haastattelin kapteenia kauan ja innokkaasti, kunnes etäällä näimme syystaivaan saaneen vaaleamman hohteen Helsingin kaasulyhtyjen heijastuksesta ja kapteeni lähti komentosillalle laskemaan laivan satamaan.

Astuin maihin graniittilaiturille, sain ajurin ja ajoin aika somaan hotelliin halki kaupungin, joka pimeässä tuntui melkoisen suurelta ja komealta. Illalliseni nautin ravintolassa, sotilassoiton humussa, ja menin aikaisin levolle, ehtiäkseni seuraavana aamuna varhain ensimäisellä laivalla Viaporiin ja päästäkseni ehkä jo samana päivänä mukaan sukeltajaretkeilylle.

Varhaisena syysaamuna seuraavana päivänä löysin sen pienen höyryaluksen, joka välitti liikennettä Viaporiin, astuin laivaan ja näin väylältä päivän valkenevan Helsingin yli. Sää oli tavattoman tyyni ja kaunis, ja minä iloitsin, että ehtisin ajoissa päästä mukaan päivän tutkimusmatkalle.

Mutta minä olin tehnyt valoisat laskelmani ottamatta lukuun sitä seikkaa, että venäläinen johto ei siedä hutiloimista. Kun Viaporissa astuin maihin pitkälle rantapuistikolle, johon oli harvakseen istutettu puita, ei minua tosin kukaan estänyt liikkumasta, mutta kun sieltä yritin pujahtaa linnoituksen pihaan suunnattoman isosta portista, mistä muut ihmiset pääsivät vapaasti menemään, asettui vartija tielleni. Otin esille ruhtinas Galerevin lupatodistuksen, mutta vartija vain ravisti päätänsä eikä tehnyt elettäkään päästääkseen minua ohitseen. Pitelin hänen nenänsä edessä paperia, jossa oli ruhtinaallinen nimikirjoitus, mutt'ei se auttanut rahtuistakaan. Mies ei tietenkään osannut lukea omaa kieltänsä paremmin kuin minäkään.

Puolittain epätoivoisena katselin ympärilleni löytääkseni jonkun sivistyneemmän sotilashenkilön, mutta ne linnaväen upseerit, jotka olivat tulleet samassa laivassa, olivat aikoja sitten päässeet Kerberoksen ohi ja kadonneet linnoituksen sisäosiin. Lähettyvillä oli vain työläisiä ja sotamiehiä, jotka aikaisina aamutunteina liikehtivät sinne tänne. Sillävälin oli ympärillemme kertynyt jälkimäisiä pieni joukko. Esitin heille asiani parhaan kykyni mukaan. Mutta kun minun venäjäntaitoni rajoittui kaikkein välttämättömimpään, ruoan ja juoman pyytämiseen, oli minun mahdotonta esittää asiaani ymmärrettävästi. Kallis aika lipui käsistäni, ja huomasin pian, että olisi vallan myöhäistä päästä enää tänään mihinkään retkikuntaan.

Äkeissäni palasin rantapuistoon ja suoritin siellä neljännestunnin aamukävelyn odottaessani näkeväni jonkun korkeamman sotilashenkilön saapuvan linnoituksesta. Tälle voisin sitten asiani ymmärrettävästi selittää. Tässä nyt liikuin samalla paikalla, missä ranskalaiset ja englantilaiset pommit nelisenkymmentä vuotta sitten olivat saaneet aikaan suunnattoman hävityksen. Mutta historialliset mietiskelyt eivät huvittaneet minua kauan. Soimasin itseäni siitä, etten tyhmyyksissäni ollut ottanut laskuihini vartijan tietämättömyyttä ja mielessäni haudoin yhtä jos toistakin tapaa, millä hänet taivuttaisin. Minun olisi tietenkin pitänyt saapua tänne vaunuissa, ovissa vaakunat ja lakeija ajurinistuimella. Silloin ei olisi ollut esteitä. Mutta ajapas nyt vaunuilla avoimen väylän yli!

Silloin äkkiä minulle valkeni muuan seikka. Kaikkivaltiaita juomarahoja en ollut vielä yrittänyt. Palasin vartijan luo ja helistelin muutamia hopeakolikoita hänen nenänsä edessä. Hän ravisti yhä itsepintaisesti päätänsä. Lisäsin rahoihin vielä pari ja näytin miehelle, paljonko niitä oli. Hän katseli jo tutkivasti ympärilleen ja näytti taipuvaisemmalta. Mutta samassa tuli linnoituksesta portille päin muuan upseeri, vartija asettui nopsasti paikalleen, ja minun voittoni hetki oli nyt lyönyt.

Kun upseeri oli saapunut luoksemme, tervehdin minä kohteliaasti, sanoin jonkun lauseen ranskaksi ja ojensin hänelle ruhtinas Galerevin lupatodistuksen. Hänen tarvitsi vain luoda silmäys nimikirjoitukseen, ja heti hän suopeasti ja kohteliaasti hymyillen antoi merkin ja tie oli vapaa. Hän taisi jonkun sanaa ranskaa ja hän vakuutti, että hän itse opastaisi minut päällikön luo. Vartija näytti hieman nololta — toivoakseni ei toki niiden juomarahojen vuoksi, jotka häneltä olivat menneet ohi suun.

Päällikön luona minut otettiin vastaan niin huomaavaisesti ja kohteliaasti kuin vain ruhtinaallinen suosituskirje pystyy saamaan aikaan Venäjällä — ja muuallakin. Mutta ensimäinen saamani tieto oli, että sukeltajaretkikunta oli jo aamulla lähtenyt paikalle, missä ne epäilyttävät rasvalaikut oli nähty.

Muuten päällikkö oli peräti puhelias. Häneltä sain tietää, että tällä hetkellä oltiin vallan varmoja siitä, että Rusalka oli sillä paikalla, sillä vaikka sukeltajat eivät vielä olleetkaan voineet löytää laivahylkyä, olivat aikaisemmin toimitetut pohjaukset kauan sitten vakuuttaneet viranomaisille, että monitorin ruho makasi siinä kahden- tai kolmenkymmenen metrin syvyydessä toinen kylki ylöspäin. Oivalliset vesitähystimet olivat osoittautuneet, omituista kyllä, käyttökelvottomiksi niin suurta syvyyttä tutkittaessa, mutta merenpohjasta oli saatu esille ruostetta siellä lojuvasta esineestä ja oli voitu tarkoin merkitä paikka, missä se oli.

Kummallisinta sentään oli, että laivanrunko oli joitakuita päiviä sitten hävinnyt merkityltä paikalta, mistä se oli löydetty.

Ihmettelimme yhdessä sitä ilmiötä. Sanoin hyvästit ja lupasin palata Viaporiin samana iltana päästäkseni seuraavan aamun retkelle, sillä sää lupaili pysyä entisen kauniina.