10. Mereen suljettuna.

Kun heräsin, huomasin hytin yhtä pimeäksi kuin ennenkin ja melkein entisessä asennossa. Pääni oli ehkä hieman alempana nyt kuin uneen vaipuessani. Hapuilin tulitikkuja, löysin ne ja olin juuri raapaisemaisillani tulta, kun heikko vihreähtävä päivänsarastus osui silmiini.

Seuraavassa tuokiossa haparoin sille paikalle, mistä valojuova tuli, huomasin unohtaneeni kiertää hytin ikkunan teräksisen sisäluukun kiinni, ja sen läpi nyt hohti tuo kalpea vihertävä valo. Ensin arvelin, etten ollut vielä oikein valveilla, että näin harhakuvia tai hourailin, sillä selvästi tajusin missä olin. Mutta pian huomasin, että päivänvalo se kuulsi veden läpi ja lähetti heikon kajastuksen hamaan vankilaani saakka.

Olin kiljahtaa ilosta, painoin kasvoni ruutuun, tarkkasin ylhäältä pilkoittavaa valojuovaa, silmäilin vettä ja huomasin sen yhä olevan liikkeessä kuten yölläkin. Sen liikkeestä minun oli silti mahdotonta päätellä, oliko Rusalka paikallaan vai kulkiko se virran mukana. Minusta tuntui omituiselta, että meidän kulkumme — mikäli ollenkaan liikuimme — tapahtui niin tasaisesti ja hiljaa, että laiva oli tuskin sentimetrinkään vertaa muuttanut asentoaan. Voimakkaamman virranhan olisi pitänyt saada koko rungon heilahtelemaan ja hytin vaaka- ja kohtisuora-asentoja muuttumaan joka minuutti. Mutta hytti oli melkein sellaisessa vaakasuorassa ja säännöllisessä asennossa kuin olisi Rusalka ollut ankkuroituneena johonkin satamaan.

Samassa tulin ajatelleeksi haaksirikon kulkua ja ymmärsin, miksi laiva pysyi tasapainossa. Ensinnäkin laivan huomattavasti raskain kalusto olivat koneet, jotka olivat pohjimmaisina laivan keskustassa ja muodostivat niin sanoakseni raskaimman painolastin, ja se piti runkoa tasapainossa. Toiseksi oli alimpana sijaitseva köliosasto jo matkamme aikana täyttynyt vedellä. Tuhoiskun laivaa kohdatessa puhkesi peräosasto ja tällöin täyttyi hyttini viereinen upseerien kokoushuone vedellä. Varsin todennäköisesti ei konehuoneeseen johtavia käytäviä ollut ehditty sulkea, joten tämäkin, syvällä sijaitseva tilava huone oli tullut täyteen vettä. Kaikki osastot ja huoneet, joissa vielä oli ilmaa ja jotka pitivät laivaa uivassa asennossa, olivat siis ylimpänä heti kannen alla. Mutta nämä ilmantäyteiset uimapussit eivät pitäneet laivaa vain kelluvana, ne saivat sen pysymään myöskin tasapainossa. Siinä selitys, miksemme olleet keikahtaneet kumoon upotessamme.

Mitä kauemmin tuumin, mistä ikkunan takaa näkemäni vedenliikkeet johtuivat, sitä todenmukaisemmalta minusta tuntui, että ne johtuivat laivan rungon vaakasuorassa asennossa tekemistä heilahduksista. Me ajelehdimme edelleenkin ympäri, suunnattoman ison kalan lailla, muutamia syliä merenpinnan alapuolella, eikä meillä ollut toivoa päästä koskaan pinnalle eikä suuria mahdollisuuksia törmätä jollekin luodolle, sillä syvät vedenalaiset virrat välttelevät varsin luonnollisista syistä kaikkia kiinteitä kohtia, ja me seurasimme näiden virtojen mukana.

Niin, — mitä minun nyt oli tekeminen?

Ohut vihertävä valojuova oli käynyt yhä heikommaksi, ja siitä päättelin, että virta tai jotkut muut syyt veivät meitä pohjemmalle jälleen. Tarkatessani tuota häipyvää valoa alkoi minua puistattaa, ja huomasin samalla, kuinka perinpohjin toivoton asemani oli.

Sytytin lampun ja katsoin kelloani. Se oli kaksitoista — päivällä tietenkin. Oli siis kulunut melkein yhdeksän tuntia haaksirikosta, ja minä olin nukkunut ainakin seitsemän kaikessa rauhassa. Omituista että olin voinut niin tehdä! Kuinka oli mahdollista, että minä, tukehtumiskuoleman minua odottaessa, toivottomasti teljettynä rautaiseen kammioon useita syliä vedenpinnan alle, olin voinut olla näin välinpitämätön kohtalostani? En edes nytkään tuntenut syvää järkytystä; suhtauduin tilaani selittämättömän rauhallisesti, mikä ihmetytti minua mitä suurimmassa määrässä.

Kaikki ne tuolla ylhäällä kirkkaassa päiväpaisteessa elävät olennot, joista pidin, tuntuivat minusta epätodellisilta unikuvilta pikemmin kuin olennoilta, joita kaipaa ja ikävöi. Tuumiskelin ikuista eroani heistä jonkunlaisella synkällä tyyneydellä, joka ellotti minua ja sai minut sanomaan itseäni sydämettömäksi. Se ei ollut katkerasti kilvoiteltua tyyneyttä — se oli välinpitämättömyyttä! Muuta nimeä sille ei voinut antaa.

Äkkiä välähti aivoihini uusi ajatus — ilman happi alkoi turmeltua! Samassa minut valtasi eräänlainen kauhu — olin jo kulkemassa kohti tukehtumiskuolemaa sitä huomaamattani. Siitä johtui välinpitämättömyyteni ja suuri rauhani!

Tarmoni havahtui. Kaikin voimin taoin hytin seiniä herättääkseni toverieni huomion, asettuakseni yhteyteen heidän kanssansa ja ryhtyäkseni yhteisiin toimenpiteihin pelastuaksemme. Kaikista ponnisteluistani oli sama tulos kuin eilenkin. Päättelin, että toiset jo aikoja sitte kai olivat kuolleet, olivat mahdollisesti hukkuneet jo itse haaksirikossa, ja että minä olin ainoa elävä olento vedessä kelluvassa sukelluslaivassa. Mutta tuskin jaksoin kammoksua tätä keksintöä, suhtauduin siihenkin kuten kaikkeen, verrattoman, vaistomaisen tyynesti.

Yöllä olin ajatellut murtautua väkivalloin väliseinän kautta viereiseen hyttiin, nyt huomasin sen yrityksen turhaksi. Seinä oli teräslevyä, ilmatiivis ja melkoisen paksu, sen tiesin. Minulla ei ollut työaseita, joilla sen olisin voinut puhkaista, ja sitäpaitsi minulla ei enää ollut halua eikä voimiakaan sellaiseen puuttua. Nyt sen sijaan valmistuisin ottamaan kuoleman vastaan kuin mies.

Kapteenin pienestä käsikirjastosta löysin uuden testamentin ja minä syvennyin hartaana sitä lukemaan. Näin kului aika nopeasti ja hyvin, kunnes väsyin, ja ajatukseni eivät enää jaksaneet luettua käsittää. Millä tavalla lyhentäisin elämäni viimeiset, loppumattoman pitkät tunnit? Revolveria en enää ajatellut; — venäläisen luonteen hyviä piirteitä on, että itsemurhat ovat harvinaisia aitoslaavilaisten keskuudessa.

Minulla oli jo kauan ollut, niin sanoakseni, omallatunnollani vaistoinen vaatimus, että, koska kykenin, minun pitäisi laatia seikkaperäinen kuvaus Rusalkan vaiheista sen tapauksen varalta, että laivan runko joskus nousisi ihmisten ilmoille, ja jälkipolvi tahtoisi tutkia sen perikadon syitä. Varmaankin olivat ohjaushytti ja siihen kiinnitetty pelastusvene, jotka hyökyaalto oli pyyhkäissyt mennessään, vieneet tiedon Rusalkan perikadosta Suomen rannikolle, mutta kukaan haaksirikkoinen ei vielä tähän asti liene elänyt lähes kahtatoista tuntia, teljettynä uponneeseen laivaan. Nykyinen tilani tuntui minusta niin tavattomalta ja ennen kaikkea Rusalkan tasapaino-asema, että kertomukseni haaksirikkoa seuranneista vaiheistani olisi varmaankin ainoanlaatuinen, jommoista merenkulun historia ei tätä ennen ole tuntenut.

Innostuin äkkiä tähän tehtävään. Oli kieltämättä miehevämpää ja hyödyllisempää sepittää tuollainen kertomus kuin odottaa epätoivoisesti käsiä väännellen kuolemaa, joka odotuttaisi itseään kenties vielä monta päivää.

Etsin kapteenin pöydältä paperia ja kirjoitusvehkeitä, löysin kumpiakin ja rupesin kirjoittamaan. Olen jo kertonut tärkeimmät seikat, eivätkä voimani vielä ole herpouneet, ja jatkan niin kauan kuin jaksan kynää pidellä ja ajatella selvästi. Työ johtaa ajatukseni muualle, saa tahdonvoimani terästymään ja luo minuun mielikuvan, että kuolen jonkunlaisen sankarikuoleman.

Kapteenin pöydältä olen löytänyt pullollisen viiniä ja jonkun laivakorpun. Olen vahvistanut itseäni niillä, kun voimani ovat uhanneet ehtyä, ja olen usein ihmetellyt, ettei happimäärä jo aikoja sitte ole kulunut loppuun ja etten ole kuollut, kun kerran jo olen haudattukin. Hytin tilavuus kai on syynä siihen, että vielä olen hengissä. Silloin tällöin tunnen voimakasta sydämentykytystä. Korvissani suhisee, ja pyörtymisoireita olen tuntenut. Toistaiseksi olen sentään vielä kunnossa, pitelen kynää jokseenkin vakavasti, ja ajatuksenikin jaksan vielä pitää koossa. Mutta uninen olen.

Epäilen ettei rauhallisuuteni johdu yksinomaan ilmanhapen vähentymisestä. Tiedän että enoni Turkin sodan aikana Plevnaa piiritettäessä osoitti samanlaista rohkeutta, joka hänen toveriensa mielestä oli sankarillista, mutta jota hän itse piti maailman luonnollisimpana asiana. Se on ehkä sukuominaisuus. Olemme kohtalo-uskojia kaikki tyyni, kelpo sotureita ja intohimoisia tupakanpolttajia. Kaipaan tupakkaa haikeasti vankilassani, olen nuuskinut kaikki kapteenin kätköt enkä ole löytänyt savukettakaan, ja tämä puute on mielestäni sietämättömintä tuskaa mitä tunnen. Oman savukekoteloni unohdin upseerisuojan pöydälle syöksyessäni suinpäin tänne kapteenin hyttiin. Jospa kapteeni vain olisi ollut tupakkamiehiä, niin viimeiset hetkeni olisivat kuluneet melkoisen miellyttävästi.

Kapteenin kätköjä kolutessani olen sentään tehnyt löydön, joka valaa minuun entistä suurempaa rauhaa. Löysin näet rasian, jonka kannessa oli kirjoitus: opiumia. Avasin sen ja näin kasan pieniä mustia pillereitä. Niitä oli varmaan tarpeeksi nukuttamaan minut, jos kuolonkamppailu ja tukehtumiskouristukset kävisivät liian vaikeiksi. Nälkä ei vielä vaivaa minua, mutta pahinta on, että lamppu uhkaa sammua, vaikka olen huomannut siinä olevan öljyä vielä ainakin kymmeneksi tunniksi. Kaikki viittaa siihen, että happi on loppumaisillaan.

Katselen melkein kuin lempien tätä valaisevaa ystävääni, joka ilmoittaa, kuinka monta tuntia vielä saan elää. Kun liekki käpertyy lasissa ja lekuttaa vain heikkona lepattavana tuikkuna, silloin on minunkin elämäni liekki ehtinyt minimiinsä ja sammahtaa seuraavassa minuutissa. Siihen ei ole enää monta tuntia, näen ja tunnen sen monista merkeistä.

Jalkani ovat jääkylmät, enkä halua niitä lämmittääkseni kävellä hytissäni, sillä hengitykseni kävisi silloin kaksinverroin syvemmäksi, hapenkulutus kävisi samoin kaksinkertaiseksi, ja hapen haluan säästää lamppua varten, jotta voisin muistiinpanoni saada valmiiksi.

Ehkä niillä on myös tieteellistä arvoa. Muuan ystäväni, joka on lääkäri ja tietysti myös eläinkokeilija, panee kaniineja ilmapumpun lasikuvun alle ja pitää niitä siellä, kunnes ne ovat ruumiita, ja laskee samalla niiden valtimotykytyksen sekä tekee muitakin, tiettävästi peräti tärkeitä tieteellisiä havaintoja. Nyt olen minä tuollainen kaniini. Ja samalla olen kokeileva lääkärikin.

Valtimoni lyö enemmän kuin sata kertaa minuutissa, mikä todistanee, ettei loppu vielä ole kovin lähellä, vai kuinka? Sehän on päinvastoin kuumeen merkki, mikäli minä tiedän. Mutta se johtuu ehkä ponnisteluistani pysyä jäykkänä.

Juuri nyt välähtää mieleeni mahdolliselta tuntuva ajatus. Hytinikkunan voi avata sisäänpäin — ehkä voisin sen kautta ryömiä ulos ja kohota merenpinnalle? Järjetöntä! Se on liian ahdas. Sitäpaitsi syöksyisi vesi sisään ja sellaisella voimalla, joka ehkäisisi yrityksenkin asettua virtaa vastaan. Ei, minun oli kuoltava sinne missä olin, kunnes luonnonlait näkevät hyväksi vapauttaa minun kuolleen ruumiini. Elävänä en milloinkaan täältä pääse.

Tutkin joka tapauksessa ikkunaa ja äkkiä pelästyin, että lasiruutu voisi särkyä ulkoa puristavan suunnattoman paineen vaikutuksesta. Seuraavassa hetkessä kierrän teräksisen sisäluukun huolellisesti paikoilleen ja palaan muistiinpanojeni ääreen. Mutta en tiedä enää mitä kirjoittaisin, tunnen itseni haluttomaksi ja epäilen, etteivät rivini kuitenkaan koskaan joudu kenenkään käsiin, ja jos joutuvatkin, ovat ne jo ammoin olleet mahdottomia lukea. Estääkseni mikäli mahdollista tätä tapahtumasta käärin ne öljypaperiin, jota on saatavissa, ja sitte ompelen ne povitaskuuni. Neulan ja lankaa olen löytänyt pöytälaatikosta — kapteeni tuntuu olleen huolellinen mies! Lopuksi sidon ympärilleni uimavyön, jotta nousen pinnalle, kun Rusalka vihdoinkin on päättänyt vedenalaisen matkansa.

Pääni alkaa mennä sekaisin, minun täytyy hetkeksi levähtää. En tunne hengenahdistusta, mutta silmissäni hämärtää ja minua paleltaa. Eikä ihme, sillä lähemmäs kaksitoista tuntia sitte sammui tuli höyrykattiloiden alta, lämpöjohdot täyttyivät kylmällä vedellä, ja meren syyslämpö on tuskin yhdeksää astetta — tässä syvyydessä tuskin muuta kuin neljä.

Ennenkuin käyn levolle tahdon — sen tapauksen varalta, etten enää heräisi — pyytää sitä, joka löytää minut ja muistiinpanoni, jättämään meidät viranomaisten huostaan. Lompakossani on jokunen seteli; ne saa löytäjäni, jos hän huolehtii siitä, että ruumiini ja vaatteeni viedään lähimmälle paikalle, missä on tämäntapaisia rantalöytöjä käsitteleviä viranomaisia. Sillä minä oletan, että meri lopulta syövyttää laivan liitoksiltaan hajalle, ja siten joudun pinnalle. Ei tiedä mitä voi tapahtua. Mikään ei ole mahdotonta. Ja ellei silloin vielä tiedetä mitään varmaa Rusalkan kohtalosta, niin olen minä tervetulleena, mutta surullisena todistuksena meitä kohdanneesta onnettomuudesta. En syytä siitä ketään; kuolemaa odotellessaan suo mielellään anteeksi. Tuomitkoon maallinen oikeus yhtä lempeästi kuin minä!