8. Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato.

Kirje putosi polvilleni ja minä vaivuin mietiskelyihin. Kuka oli tämä salaperäinen joku, joka oli lähettänyt minulle sähkösanomat ja joka niiden lisäksi oli lähettänyt nämä tiedot ja tämän paketin mitä mielenkiintoisimpia muistiinpanoja, jotka oli vasituisesti minua varten käännetty ranskaksi?

Entä kirjeen loppu, joka muistutti niiden kirjeiden loppua, jotka olin saanut venäläisiltä ystäviltäni: "Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette." Mitä se merkitsi? Aiottiinko minut sekoittaa vehkeilyihin ja salakähmäisiin puuhiin? Siltä todella tuntui. Oliko se kenties ansa, jolla minut aiottiin siepata? Mutta miksi minut, ja kuinka se tapahtuisi? Enkö ollut vapaa ranskalainen, joka elelin enemmän kuin kahdensadan penikulman päässä Pietarista? Minua ei kävisi kietominen, jos haluttaisiinkin.

Kaikessa selvyydessään ja suorasukaisuudessaan salaperäinen kirje todisti, että Pietarissa odotettiin minulta jotakin. Ainakin toivottiin, että minä julkaisisin muistiinpanot Revue Marinessa — mitä tarkoitusta varten, en heti saanut selville. Mutta sitten arvelin, että tekisin hyvän palveluksen oikeuden ja totuuden asialle, jos toimittaisin kaikki nämä omituiset tapahtumat ranskalaisen yleisön tietoon. Se vaikuttaisi ainakin epäsuorasti ja kiirehtisi niitä hitaita virallisia tietoja Rusalkan vaiheista, joita yhä pidettiin salassa siltä yleisöltä, jota ne koskivat.

Aloin selailla muistiinpanopinkkaa. Ensimäisen sivun otsikkona oli:

Kuolemaantuomitun muistiinpanoja, jotka on tehty uponneessa monitorissa Rusalkassa sen perikatoa seuranneena päivänä.

Keskiviikkona syysk. 20 p:nä 1893.

Ja minä luin:

Tänään puolipäivän tienoissa lähdimme monitori Rusalkalla Tallinnasta Helsinkiä kohden. Rusalkan miehistönä oli satakuusikymmentäkaksi henkeä, montako niistä tällä hetkellä on elossa, en voi sanoa, sillä vesi erottaa sen suojan, missä minä olen, muusta aluksesta. Kun olimme päässeet Suomenlahden avomerelle kanuunavene Tutshan seurassa, tunsimme, että voimakas lounaistuuli kiihtyi minuutti minuutilta ja myllersi merta mahtavasti Nargön selällä.

Rusalka ei ollut mikään kelpo merenkyntäjä (ja mistäpä monitorista voi päinvastaista väittää?), mutta yhtä kaikki toivoimme myötäisen perälaitatuulen turvin voivamme helposti päästä Suomenlahden poikki ja vielä samana iltana ankkuroitua Helsingin vesille. Mutta toisin oli kohtalo säätänyt.

Kun olimme päässeet noin puolimatkaan ja jättäneet tallinnalaisen majakkalaivan taaksemme, sivuutti meidät Tutsha, joka selviytyi aallokosta meitä paremmin. Myrsky yltyi niin, että perämiehiä täytyi vaihtaa joka neljännestunti, koska heillä oli ankara työ pitää vaanivaa jättiläistä oikeassa suunnassa. Jokainen ankarampi puuskaus sinkosi heidät peräsinpyörältä vasten ohjaushuoneen seiniä, sillä pyörä totteli aaltojen painallusta peräsimeen.

Kapteeni ja me muut huomasimme meitä uhkaavan vaaran, pidettiin neuvottelu ja me päätimme kääntyä takaisin Tallinnaan. Olimme jo aiemminkin yrittäneet kääntyä, mutta kun se oli osoittautunut vaikeaksi, olimme ottaneet vanhan suuntamme jälleen. Emme voineet koskaan olettaa, että meri kävisi niin ankaraksi. Nyt näytti välttämättömältä kääntyä, sillä näin emme voisi kauaa kestää. Ehkä selviytyisimme paremmin, jos aallokko olisi laitavastainen, — samoin olimme kerran ennenkin menetelleet Itämerellä raivonneen myrskyn kynsissä ollessamme.

Käännyttäessä sinkosi toinen peränpitäjä niin ankarasti syrjään, että hän taittoi käsivartensa ja pyörtyi. Mutta aluksen kokka oli nyt päin hyökyjä ja vaarui vaarattomammin. Aloimme jo toivoa voivamme, ellemme päästä Tallinnaan illaksi, niin ainakin välttää myrskyn avomerellä. Peräsin ei toiminut nyt enää niin huolestuttavasti, ketjut eivät pingoittuneet niin pahasti kuin äsken, ja helpotuksen huokaus pääsi meiltä kaikilta. Olimme viimeksi kuluneen puolen tunnin aikana olleet valmiit kuulemaan milloin tahansa sen kammottavan rasahduksen, joka sanoisi meille että peräsinketju oli katkennut ja ohjauslaite joutunut käyttökelvottomaksi.

Mitä se olisi merkinnyt myrskyn pahimmillaan raivotessa, ymmärtää jokainen merimies.

Rusalkassa ei ole höyryperäsinlaitetta; alus on muutenkin vanhaa rakennetta. Ja vaikka sellainen olisi ollutkin, olisi se ollut samassa vaarassa särkyä. Sillä, koko monitorimuoto ei sovi ankaraan merenkäyntiin. Syynä on lähinnä sen suunnaton vedenalaisrunko, joka teoreettisesti katsoen edistää laivan liikkeitä, mutta käytännössä tekee sen kaksinverroin raskaammaksi ja uhatummaksi heti, kun aallokko käy kyllin ankaraksi kehittääkseen kaiken voimansa sen kylkiä ja pohjaa vasten. Siinä tapauksessa vaarumiset eivät ole sellaisia kuin tavallisessa aluksessa, vaan ne muistuttavat väkeviä iskuja, jotka panevat koko rungon vavahtelemaan. Ja jotta moisten vaarallisten vaarumisten aikana voitaisiin ohjata, on Rusalkassa tavallista isompi peräsin, mikä osaltaan selittää, että perämiesten oli vaikeata käsitellä pyörää, kun alus joutui hyökyihin.

Olimme kuten sanottu upseerineuvottelussa hieman rauhoittuneet. Vaikka aallot lakkaamatta ärjyivät kamalasti tohisten matalan laivankannen yli, eivät puuskaukset olleet enää entisen ankaria. Panssaritorni kyllä kestäisi — peräsinlaitteet olivat laivan heikoin kohta.

Mutta — ja se oli suuri mutta!

Kukaan ei lausunut asiasta sanaakaan, mutta kaikki ajattelivat samaa. Huomasin sen kapteenin muuten niin tyynestä katseesta, keksin sen kaikkien tovereitteni silmänurkilta ja minä itse tunsin tuon mutta-sanan nousevan tukehduttavana kurkkuuni.

Rusalka oli jo menneenä kesänä tuomittu melkein kuin kuolemaan ja vanhentuneeksi kelpaamaan meriliikenteeseen. Talvella siihen oli tehty korjauksia ja se oli siistitty uuteen kuntoon — mutta — mutta — mutta! Tiesimme kaikki, että ne korjaukset olivat pikemmin nimellisiä kuin hyödyllisiä. En tahdo tai en voi sanoa, kuinka laivatelakalla oli korjaukset tehty, mutta vastaleivottu merikadettikin huomasi, että Rusalka oli pahasti syöpynyt liitoksiltaan ja, ollakseen rauta-alus, vuoti kovin runsaasti köliosastoon, missä ei saa olla vettä enempää kuin mitä koneiston jäähdytyspumpuista sinne on päässyt valumaan.

Tämä synkkä tieto sai meidät vaiteliaiksi ja alakuloisiksi. Päällystön masentunut mieliala tarttui tietysti miehistöönkin. Kukaan ei mennyt kojuunsa, vaikka yövartio jo oli asettunut paikoilleen. Mutta köliosastoa mitattiin tämän tästä, ja vesi kohosi siellä yhtämittaa — nousi varmasti ja lakkaamatta, vaikka tyhjennyspumput työskentelivät mitä voimakkaimman höyrypaineen alaisina.

Myrsky ei heltynyt, pikemmin päinvastoin, päättäen aallokosta, joka paisui yhä ankarammaksi, vaikka meidän vähitellen olisi pitänyt päästä suojaan Nargön selältä. Onnettomuudeksemme myrsky oli kääntymässä läntiseksi, mikä teki merenkäynnin entistä uhkaavammaksi, koska aallokko nyt alkoi kuohua ristiin edellisen suunnan kanssa.

Nousin panssaritorniin luodakseni yleissilmäyksen asemaan. Aiemmin olimme nähneet tallinnalaisen majakkalaivan jonkun verran tuulen alapuolella, en voi sanoa, kuinka kaukana meistä, ja melkein suoraan etelässä vilkkui Nargön majakkatuli. Laskin, että matkaa sinne saattoi olla kolme- tai neljäkymmentä virstaa. Oleskelu tornissa ei ollut kaikkein miellyttävintä. Vaikka kanuunat tietysti olikin korjattu suojiin ja alustiinsa kiinnitetty sekä uurreluukut suljettu, pusersi aallokko kuohujaan niiden lävitse, sillä kumitäytteet eivät liene olleet kyllin tiiviitä, minkä selittää se seikka, että niitä on tarvis harvoin sulkea. Minä ainakaan en ole seitsenvuotisen palvelukseni aikana monilla monitoreilla ollut mukana myrskyssä, joka olisi vaatinut tällaisiin varovaisuuspuuhiin ryhdyttäväksi.

Kun tulin tornista alas, löysin toverini teepöydän äärestä, mutta kävi sääliksi nähdä, kuinka huono ruokahalu noilla reimoilla merikarhuilla nyt oli. Kapteeni ei lähtenyt ohjaushuoneesta perämiesten luota nauttimaan edes lasillista teetä kanssamme. Hänelle vietiin tee sinne missä hän seisoi paikallaan. Meillä muilla ei ollut sinä iltana paljoa toisillemme puhuttavaa. Kaikki aavistimme jotakin pahaa olevan tulossa, ilmassa leijui hirveä lamaantunut mieliala, mutta kukaan ei keventänyt sitä lausumalla mitä hän pelkäsi. Kukaan ei mielinyt ensimäisenä ilmaista sitä alakuloisuutta, jota me kaikki vaistomaisesti tunsimme.

Yötä myöten myrsky riehahti täyteen raivoonsa. Toisella laivalla se ei olisi meitä paljoakaan pelottanut, Rusalkassa kiihtynyt aallokko tuntui meistä kuin kuolemantuomiolta. Viimeisten kahden tunnin aikana oli loki merkinnyt vain kuusi meripeninkulmaa, vaikka kuljimme täysin konein. Ja köliosastossa vesi kohosi yhä.

Aloimme valmistua kestämään pahinta. Kapteeni tuli alas ja määräsi kaikki vedenpitävät osastot suljettaviksi. Niiden avulla voisimme pysytellä pinnalla, vaikka köliosasto täyttyisikin vedellä ja sen mukana konehuone. Narisevien luukkujen kaamea ääni ja vasaroitten nakutus katkaisivat ja vaimensivat myrskyn ja aaltojen ärjyn.

Olimme tuskin saaneet luukut kuntoon, kun koneet äkkiä taukosivat. Vielä pari männän iskua, nekin hitaita ja ponnistelevia, sitte oli kaikki vankkumattoman hiljaa, ja kuului vain pitkällistä viuhuvaa ääntä kuin ulospursuavan höyryn sihinää. Mitä oli tapahtunut?

Koneinsinööri syöksyi palttinankalpeana upseerihuoneeseen ja ilmoitti että toinen silinterinluisti oli toistaiseksi lakannut toimimasta, koska täyte oli irtautunut ja höyry pursui ulos. Ankarassa aallokossa vanha kone oli työskennellyt peräti epätasaisesti, sillä potkuri oli milloin kolme neljäsosaltaan veden yläpuolella, milloin painui syvälle aaltoihin. Tavallisessa laivassa tämä ilmiö ei ole harvinainen, sen tietää jokainen, ken myrskyn kynsissä on joutunut liikkumaan avomerellä.

Mutta monitorissamme, joka on suurimmalta osaltaan vedessä, ei ollut otettu huomioon sitä tärinää, mikä tällöin syntyy koneistossa, tai laiva oli muuten liian raihnas kestämään moisia puistatuksia. Koneet eivät voisi työskennellä ainakaan puoleen tuntiin. Korjailtiin mitä voitiin, mutta konehuone oli täynnä ulospursunutta höyryä, muuan lämmittäjä oli polttanut itsensä pahoin, kattiloista oli päästettävä miltei kaikki höyry, jotta onnistuttaisiin saada luisti kuntoon.

Kaikkien pitämä koneinsinöörimme oli tuskin puhunut loppuun, kun meri jo vahvisti hänen sanansa tosiksi sinkoamalla natisevan ja ohjaamattoman aluksen aaltolaaksoon niin voimakkaasti, että koko teekalusto kilisten ja kalisten putosi lattialle ja me itse takerruimme toinen toisiimme ja hapuilimme tukea mistä saimme, jottemme joutuisi jakamaan sen kohtaloa.

Ja nyt alkoi murhenäytelmän toinen kauhistuttava kohtaus. Rusalka ajelehti myrskyn ja aallokon mukana Suomenlahden rantakallioita kohden! Sinne oli onneksi vielä pitkä matka, mutta ellemme pian saisi koneistoa käyntiin, olisi kohtalomme selvä. Vaikka ikäkulu alus kestäisikin ohjaamattomana aallokon iskut, odottaisivat meitä tuonnempana vaahtipäiset rantahyrskyt ja terävät vedenalaiset särkät.

Kaunis tulevaisuus, totisesti!

Venäläinen merimies kuten sotilaskin on pohjaltaan jyrkkä fatalisti. Tieto siitä, että me ajelehdimme holtittomina aaltojen kynsissä, ei synnyttänyt epäjärjestystä, ei kauhua, tuskin vaikerrustakaan. Me upseerit puristimme toistemme käsiä, miehet tekivät samoin. Konehuoneessa jatkui työ epätoivoisen kiihkeästi, mutta aluksen hetkahtelut vaikeuttivat sitä mitä suurimmassa määrässä, ne kun estivät uusien varaosien tarkan sovittamisen.

Ylhäällä peräsinkojussa seisoi miehiä odottaen vuoroaan peräsinpyörän ääreen, ja kapteeni merkitsi merikortille nykyisen suuntamme. Me liikuimme parin solmuvälin nopeudella pohjakoillista kohden, ja ellei pohjavirta tulisi liian paljon avuksemme, ehtisimme todennäköisesti vasta aamuhämärissä Suomen rannikolle.

Koneiston joutuessa epäkuntoon oli kello vasta hieman yli yhdeksän. Mutta ne yhdeksän tuntia, jotka nyt olimme merellä olleet, tuntuivat meistä yhtä monelta vuorokaudelta. Tietääkseni minulla ei ole verivihollisia, mutta jos minulla olisi sellainen, niin toivoisin hänen saavan kokea samaa mitä me nyt. Se tekisi varmasti hänet sovinnollisemmaksi ja suopeammaksi ja saisi esille hänen paremman luonteensa — ainakin hetkeksi.

Rusalka ajelehti aaltojen mukana yhä vain pohjakoillista kohden, ja köliosaston vesimäärä voitiin jo mitata jaloissa, sitte kun tyhjennyspumput olivat koneiston mukana tauonneet.

Kapteeni kutsutti kaiken vapaan miehistön kokoukseen, luki iltarukouksen ja jakoi pyhän ehtoollisen, kuten hänen velvollisuutensa oli, kun kuolemanvaara meitä uhkasi. En ole milloinkaan ollut liikuttavammassa hartaustilaisuudessa. Rukouksiin sekaantuivat konehuoneesta kuuluvat vasaraniskut — siellä jatkui kamppailu meidän pelastuksestamme — ja laivaa huuhtelevien aaltojen kohu. Aluksen suunnaton runko huokaili raskaasti niiden kynsissä. Kun iltarukous oli päättynyt, suutelimme toisiamme ja jättäydyimme korkeimman huomaan. Jotkut itkivät, mutta useimmat olivat kalpeita ja levollisia.

Koneistoa ei saatu koskaan kuntoon. Keskiyön korvissa vyöryi kannen yli aalto, joka pyyhkäisi mennessään perämiehen kojun ja pari miestä sekä pelastusveneen, joka oli sen kylkeen kiinnitetty. Nyt olimme täydellisesti meren mielivallassa. Kokoonnuimme jälleen yhteen odottamaan tuhoamme. Köliosasto oli jo kauan ollut vettä täynnä, nyt vuotimme vain että peräosasto puhkeisi. Se oli pahimmin aallokon ravisteltavana ja kuten arveltiin aluksen heikoin kohta. Sitte me uppoaisimme.

Aamulla kello kolmen tienoissa kuului terävä vihellys, alus tuntui pysähtyvän ja minä huomasin seisovani nilkkoja myöten vedessä upseerihuoneessa, minut valtasi äkillinen kammo, ja minä syöksyin suinpäin erääseen kojuun, joka keskiosastossa oli avoimena. Kokoushuoneen rautaoven paiskasi ilmanpaine tiukasti jälkeeni kiinni.