13. Selvittävää mietiskelyä. Uusia mahdollisuuksia valaista kysymystä.

Luettuani nuo merkilliset muistiinpanot heräsi minussa syvä säälintunne noita onnettomia kohtaan, jotka olivat joutuneet omien virheittensä uhreiksi. En hetkeäkään epäillyt muistiinpanoja tekaistuiksi, niin vakuuttavasti, niin koruttomasti ja välittömästi ne olivat kertoneet kuolemaantuomitun kärsimyksistä.

Seurasi pitkä tovi, jonka kuluessa vain annoin monitorin perikadon synkkien kohtausten uudelleen vieriä sisäisten katseitteni ohi, ne esiytyivät niin tuiki selvinä ja haastoivat sikäli muistiinpanojen silminnähtävästä voimasta. Vasta kun väsyin katselemaan haaksirikon kuvia, kun uusia ajatuksia työntyi etualalle heikentämään lukemasta saamiani vaikutelmia, vasta silloin vanha ajatus välähti aivoihini:

Kuinka olin saanut nämä muistiinpanot? Kuka ne oli minulle lähettänyt?

Toistettuani itsekseni nämä kysymykset, esiytyi välittömästi seuraavia kysymyksiä:

Kuka voi taata nämä muistiinpanot oikeiksi? Oliko minulla mitään syytä luottaa niihin? Eikö ollut melkoista luultavampaa, että koko juttu oli taitavasti sommiteltua runoa, joka oli lähetetty minulle siinä mielessä, että minä sitä arvostelematta julkaisisin sen totena ja vahvistaisin sen tekemää uskottavaa vaikutusta omalla ammattimiessanallani?

Ah, eipäs, ovelat venäläis-herrasniekat — ranskalainen ei niele sokeasti ja umpimähkään uskoen teidän poliittis-sosialisia makupalojanne!

Istuin kauan ja tuumiskelin perinpohjin näitä muistiinpanoja, jotka sisälsivät niin liikuttavaan muotoon laaditun ankaran syytöksen Venäjän merihallitusta vastaan, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä voimakkaampana kylmä järki astui etualalle, sitä selvemmin huomasin, että tähän salaperäiseen lähetykseen kuten aiemmin saapuneihin nimettömiin sähkösanomiinkin oli suhtauduttava niin pidättyvästi kuin vain mahdollista.

Minulla oli tosin muuan salakähmäinen todistus, että nyt saamani tiedot eivät olleet vallan ilmasta tempaistuja. Se todistus sisältyi venäläisten ystävieni kirjeihin, jotka eivät millään lailla antaneet aihetta epäillä, ettei kuollutta meriupseeria ja muistiinpanoja olisi todella löydetty. Mutta yhtä vähän kuin ne epäsivät, yhtä vähän ne myönsivät. "Teillä on Pietarissa muita hyviä ystäviä, kuten näette" se oli seisova lause, jonka nojalla he kaikki vetäytyivät takaamasta tietojen todenperäisyyttä. Mutta mitään epäilystä ei voinut olla siitä, etteivät he tienneet sähkösanomien ja muistiinpanojen olevan olemassa.

Tämä seikka se panikin minut pahimmin aprikoimaan.

Olisivatko nämä ystäväni, joiden tuttavuuteen olin tosin joutunut varsin pinnallisesti, mutta joiden rehtiyttä minulla ei silti ollut pienintäkään syytä epäillä — olisivatko he vallan yksinkertaisesti tahtoneet tunnottomasti usuttaa minua tekemään ruman poliittisen varomattomuuden? Niin, siltä miltei tuntui! Sillä mitäpä muuta kuin poliittisesti äärettömän varomatonta olisi ollut, jos ilman muuta olisin julkaissut muistiinpanot?

Äkämystyin venäläis-ystävieni epäluotettavuuden ja vehkeilyjen johdosta, soimasin heitä juonitteluista ja jumala tiesi mistä kaikesta, ja unohdin itse olevani aika narri, joka olin ollut vähällä joutua houkutelluksi tekemään aimo typeryyksiä haaveellisten muistiinpanojen ja minulle nimettöminä lähetettyjen sähkösanomien perusteella.

Ensi raivoissani noita epäluotettavia ja häijyn ovelia venäläisiä kohtaan uskoin koko jutun eräälle ystävälleni.

"Kuinka voit olla niin lapsellinen?" kysyi hän minulta avomielisesti, kun olin hänelle tyhjentänyt sydämeni.

"Lapsellinen? Kuinka niin? Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan, ettei moista voi antaa anteeksi täysikasvuiselle miehelle, jolla on ollut tilaisuus kirjeenvaihtajana tutustua Pietariin lähemmin."

"Mitä siis ei voi antaa anteeksi?"

"Lapsellisuuttasi. Etkö käsitä?"

"En."

Ymmärsin sen silti ehkä yhtä hyvin kuin ystävänikin, mutta minä kaipasin kuulla hänen varmentavan ja vahvistavan omaa käsitystäni. Keskustelumme tuloksena oli, että annoin anteeksi venäläisille tuttavilleni, joilla kenties ei ollut mitään osuutta sähkösanomiin ja muistiinpanoihin. Ja jos heillä olisi ollutkin, ei heidän rikoksensa ollut kovinkaan paha, sillä kuitenkin kaikitenkin sekä sähkösanomat että muistiinpanot saattoivat sisältää pelkkiä tosia tietoja. Sitä emme voineet arvostella.

Yhtäkaikki — olin katsellut asiaa liian henkilökohtaisesti ja liian lyhytnäköisesti. Sitä sieti tarkastella monelta puolelta, ja niinpä me teimmekin seuraavan puolen tunnin aikana.

Minulle selvisi monta seikkaa kynttilän lailla, joka loistaa sitä vakavammin mitä kauemmin se palaa. Ensinnäkin huomasin, että minun oli toimittava peräti varovasti, jotten saisi ikävyyksiä asiasta. Toiseksi oivalsin, että olin sekaantunut hämäriin vehkeilyihin. Kolmanneksi minulle kävi selväksi, että kaikkia saamiani tietoja ja varsinkin muistiinpanoja oli tarkoin tutkittava, ennenkuin voisi ryhtyä niitä julkaisemaan. Ystäväni jätti minut, ja minä jäin yksikseni vasta syttyneiden kirkkaitten kynttilöjeni seuraan.

Ajatukset ja mietiskelyt eivät suoneet minulle lähipäivinä siunaaman rauhaa. Olin suorastaan sairas, kyhäsin kokonaisen tukun kirjeitä venäläisille ystävilleni, mutta revin ne palasiksi taas. Olin narri, kun luulin heiltä saavani tyhjentäviä selityksiä.

Silloin eräänä päivänä tapasin upseerikasinolla eräitä tovereita, jotka olivat vastikään palanneet Pariisiin tekemältään huvittelumatkalta. Vielä aivan kuohuissaan viisipäiväisistä bulevardiseikkailuistaan he kertoivat yhteen ääneen kujeistaan, klubeissa viettämistään öistä ja solmimistaan tuttavuuksista. Kuuntelin heitä vain puolella korvalla hymyillen kuten ainakin sellainen henkilö, joka muistelee omia seikkailujaan samantapaisilta huvimatkoilta.

Mutta äkkiä hätkähdin. Muuan heistä oli Cercle des Russes et des Francais'issa esitetty ensi luokan venäläiselle kaunottarelle. Everstinrouva Bortshinski oli hänen nimensä.

"Dorshinskiä tarkoitat?" oikaisin nopsasti.

Puhuteltu katsahti hieman kummastuneena minuun ja sanoi välinpitämättömästi:

"Niin, muistakoon ne venäläiset nimet ken voi? Ja lausukoon ne se ken taitaa!"

"Eikö se ollut Dorshinski?" kysyin.

"Dorshinski tai Bortshinski, yhtä hyvä kumpi! Pääasia on, että hän oli hemaisevin kaunotar, minkä kättä olen eläessäni suudellut. Mutta kuinka sinä hänet tunnet?" hän kysäisi äkkiä innostuneena.

"Hm —! Olen Pietarissa tavannut erään everstinrouva Dorshinskin", vastasin. "Hän oli ihan yhtä kaunis kuin sinun Bortshinskisi. Luullakseni se onkin sama henkilö."

"Varsin mahdollista! Hän on varreltaan kuin Juno, tietysti tumma, himmeät, riutuvat samettisilmät. Ja mukana ajutantti, itsestään selvää, mies, joka ei poistunut hetkeksikään hänen viereltään, ellei tämä lähettänyt häntä jollekin asialle."

"Oliko mies hyvin kookas ja vaalea?"

"Oli, luullakseni. Ymmärräthän että enemmän katselin kaunotarta. Hän oli jumalallinen. Itämaisen velttouden ja nautinnonhalun lihallinen kokoomus!"

"Oliko miehen nimi Salmatov?" kysyin.

"En tiedä. — Ov — nov tai — kov on muuten kaikkien venäläisten nimien loppua!"

"Oliko hän meriupseeri?" jatkoin.

"En tiedä sitäkään. Mutta rakastunut hän oli everstinrouvaan, sen saattoi nähdä."

"Näyttikö siltä, että he olivat yhdessä karanneet?"

Tämä lyhyt omituinen kysymys sai koko seurueen huomion kohdistumaan minuun. Uteliaisuus heräsi, koska minä tunnuin tietävän niin paljon kauniista venakosta. Nyt pommitettiin minua kysymyksillä, ja joukon innokkaimpia oli sama toveri, jolta äsken olin kysellyt.

Paljoa en heille kertonut. He saivat tietää, että olin tutustunut everstinrouva Dorshinskiin Pietarissa ja samalla olin oppinut tuntemaan korkeakasvuisen ja vaalean meriupseerin, joka muistutti venakon nykyistä ajutanttia Pariisissa. Joitakuita aikoja myöhemmin olin saanut kirjeitse tiedon, että he olivat karanneet yhdessä. Syvempää harrastusta heihin ei minulla ollut, he huvittivat minua vain eriskummaisina itämaalaisina, jotka eivät voineet rakastaa toisiaan rauhassa kotimaassaan, vaan joiden välttämättä oli päätä pahkaa syöksyttävä avaraan maailmaan. Ranskassa olemme jo ammoin näytelleet kaikki moiset korkean haaveelliset avioliittodraamat loppuun — nykyisin osasimme mainiosti järjestää pikku lemmenasiamme eikä meidän ollut tarvis lähteä kotinurkilta tai kotimaasta, vielä vähemmin me hylkäsimme yhteiskunta-asemamme ja edistymismahdollisuudet jonkun niin joutavanpäiväisen kuin lemmenseikkailun takia. Ei, venäläiset, ne olivat haaveilevaa kansaa, ne! Mutta lapsellisia ne olivat, peräti lapsellisia!

Tämä selitys minut pelasti. Kaikki olivat, mikä enemmän mikä vähemmän, valmiit hyväksymään käsityskantani, ja kauniin everstinrouvan ajutantilla oli kyllä monta kadehtijaa Cherbourgin upseerikasinolla, mutta tuskinpa nuorinkaan olisi halunnut olla hänen tilallaan — hänen ehdoillaan, nota bene!

Ennenkuin erosin iloisten toverieni seurasta, olin hankkinut itselleni Cercle des Russes et des Francais'in sihteerin osoitteen ja saanut selville, ettei minulle koituisi mitään vaikeuksia päästä sanotun yhdistyksen jäseneksi. Kotiin palattuani kirjoitin anomuksen, jossa pyysin muutaman päivän virkalomaa, vein sen asianomaiseen paikkaan ja seuraavana päivänä, puolisen aikoihin, sain sen iloisen tiedon, että loma oli myönnetty.

Samana iltana istuin junassa, joka vei minut Pariisiin. Olin päättänyt hinnalla millä tahansa hankkia kauniilta everstinrouvalta ja hänen romanttiselta ajutantiltaan tietoja muistiinpanoista ja sähkösanomista.