14. Everstinrouva Dorshinski ja hänen ajutanttinsa. Ratkaisu.

Jo seuraavana iltana minut otettiin Cercle de Russes et des Francais'in jäseneksi. Kulutin monta tuntia tarkastellessani illanviettoon saapuvia, mutta en nähnyt vilahdustakaan kauniista everstinrouvasta. Hänen nimensä oli todella Dorshinski, sen sain tietää seuran sihteeriltä ja senkin, että hänen uljasta seuralaistaan pidettiin yleisesti hänen rakastajanaan.

Esittelytin itseni muutamille muille venäläisille naisille ja herrasmiehille onkiakseni heiltä tietoja romanttisista karkureistani. Onnistuin paremmin kuin olin odottanutkaan. Pariisin venäläisessä seurapiirissä oltiin kaikesta päättäen hyvin selvillä kaikista maanmiehistä eikä ollenkaan kartettu heistä puhumasta. Pian sain selville, että everstinrouva Dorshinski todella oli asunut Viaporissa, missä hänen miehensä palveli jalkaväkirykmentissä, mutta kauniin everstinrouvan Pariisin-matka oli vain varsin tavallinen huvimatka, joka ei kummastuttanut ketään. Ei liioin myllerretty taivaita ja maita sen johdosta, että kapteeni Dalmatjev osoitti häntä kohtaan palavaa harrastusta — sehän oli päinvastoin aivan niin kuin pitikin. Everstinrouvan kaltainen kaunotar sai sallia itselleen paljon sellaista, mihin hänen miehensä oli suhtauduttava alistuen ja tyynesti.

"Kapteeni Dalmatjev?" sanoin. "Eikö hän ole meriupseeri?"

Sitä ei niin tarkoin tiedetty. Mutta hänen arveltiin palvelevan hevosväessä. Hän oli peräti nuori sotilashenkilö, joka oli nopeasti kohonnut arvoasteessa, sillä hän oli komea ja miellyttävä mies. Henkilökohtaista ei hänestä tosin tiedetty paljoa kertoa. Minun pitäisi saapua "seuraan" joskus toiste, jolloin everstinrouva ei loistaisi poissaolollaan kuten tänä iltana. Mikään ei olisi helpompaa minulle kuin tulla esitellyksi hänelle, enkä joutuisi sitä tuttavuutta katumaan. Hän oli aiemmin ollut "seuran" jokapäiväisiä vieraita, mutta viime aikoina hänen harrastuksensa tuntuivat kohdistuneen toiselle suunnalle.

Palasin hotelliini enkä ollut laisinkaan tyytymätön iltaani, vaikka en ollutkaan nähnyt kaunista venakkoa ja hänen ihailijaansa. Itsekseni olin vallan varma, että kapteeni Dalmatjev oli kadonnut meriupseeri Salmatov. Jos minun onnistuisi paljastaa hänet, tietäisin enemmän kuin kukaan muu — tietäisin, että muistiinpanot puhuivat totta.

Lähipäivinä olin vartiopaikallani aikaisesta aamupäivästä aina sydänyöhön saakka, ettei vain käsistäni livahtaisi tilaisuus päästä solmimaan kauan kaivattu tuttavuus. Hankin tietooni missä everstinrouva asui, ovenvartijalta sain tietää, että hän oli paraikaa Pariisissa, mutta vaikka päivällisaikoihin kiertelin kaikki ylhäisen maailman teatterit ja olin säännöllisesti kello 11 tienoissa Cercle des Russes et des Francais'issa, kului enempi kuin puolet loma-ajastani, eikä minun ollut onnistunut nähdä vilahdustakaan everstinrouvasta ja hänen kapteenistaan.

Kävin jo vakavasti kärsimättömäksi, ja minun levottomuuteni ja ilmeinen itsepintaisuuteni päästä tutustumaan kaunottareen herättivät "seuran" huomiota. Venäläiset laskivat pilaa minun platoonisesta ihailustani tuntematonta naista kohtaan, josta olin kuullut vain puhuttavan, mutta tahallani sallin jokaisen huomata intoni, sillä toivoin, että he veisivät everstinrouvan kuuluville huhun, että hänellä oli tulinen ihailija, joka hiutui kärsimättömyyttä saada nähdä hänet.

Luulenkin, että tämä suulauteni pikemmin kuin sattuma vei minut kahta päivää aiemmin kuin loma-aikani loppui everstinrouva Dorshinskin ja hänen alttiin seuralaisensa tielle Cercle des Russes et des Francais'issa. Olin juuri palannut tavanomaiselta teatterikiertelyltäni ja istuutunut "seuran" lukusaliin, kun kuulin viereisestä huoneesta iloisia huudahduksia, jotka pian hukkuivat pilailuun ja sointuvaan hillittyyn salonkinauruun. Hälinän seasta kuului kaunis naisääni teeskennellyn iloisesti puolustautuvan ranskaksi, mistä heti osui korvaan omituinen pehmeä venäläinen murtaminen. Tulin uteliaaksi ja nousin. Aavistin, että tuo nainen oli hakemani henkilö. Samassa syöksyi lukusaliin muuan venäläinen herrastuttavani, tarttui sanaa lausumatta minuun käsivarresta ja vei minut muassaan.

"Kas tässä on luutnantti Dubois, teidän uusin ja hartain ihailijanne, rouva Dorshinski!" hän esitteli minut.

Vaikka olinkin kuullut everstinrouvan kauneutta ylistettävän, hämmästytti se minua silti aika tavalla. Kumarsin kunnioittavasti, ja minuun kohdistui tutkiva katse noista himmeistä samettisilmistä, jotka heti sen jälkeen saivat entisen järkkymättömän, välinpitämättömän ilmeensä. Hän ojensi minulle peräti toverillisesti hieman ison, mutta kauniinmuotoisen ja hienosti hansikoidun kätensä, ja tuntui kuin hän ei ollenkaan aikoisi vetää sitä pois, kun hän kerran oli sen minulle antanut.

Pitelin sitä varsin mielelläni omassani, mutta itsekseni hieman ihmettelin sitä luonnollista tai teeskenneltyä velttoutta, jota sekä käsi että rouva Dorshinskin koko olemus ilmaisivat. Hänessä oli jotakin kuvaamattoman välinpitämätöntä, jotakin tyynen, hyvinvoivan matroonamaista, jotakin passiivista. Mutta tämä yhtäkaikkisuus sopi hänelle verrattomasti, se sointui mainiosti hänen rehevään varteensa, ja ranskalaisesta se eittämättä tuntui aito turkkilaiselta.

Kun olin lausunut ihastukseni, että vihdoinkin olin saanut kunnian tutustua häneen, näkyi hän muistaneen, että oli unohtanut kätensä minun käteeni. Hän veti sen hiljaa pois ja päästi sen putoamaan sivulleen sekä liukui samalla itse divaanille, asentoon, jota Persian shaahin mielikkisulttaanitar olisi voinut kadehtia. Hänen vieressään seisoi kuin henkivartijana kookas, vaalea ja komea kapteeni Dalmatjev, jonka everstinrouva nyökäyttäen ja kättänsä hieman liikauttaen esitteli minulle.

Tuossa tuokiossa oli keskustelu täydessä käynnissä. Kapteeni Dalmatjev ei poistunut seurastamme, vaikkei hän sekaantunutkaan puheluumme. Hän oli siirtänyt tuolinsa lähelle everstinrouvaa ja esiintyi kuin hän olisi ollut täysin erottamaton lisä seuralaiseensa. En ollut siis häntä sen enempää huomaavinani, koska hän joka tapauksessa pysyi alallaan kuten toivoinkin, vaan yritin parhaani saadakseni tuossa uhkeassa, lepäävässä venäläisessä Junossa heräämään kipenen elämää ja harrastusta.

Onnistuin vain puolittain. Juno ei katsonut vaivakseen helpottaa työtäni. Hän löyhytteli laiskasti komealla strutsinsulkaviuhkallaan eikä paljoakaan piitannut minun solkenaan virtaavista kohteliaisuuksistani, joihin peitin Venäjän ja hänet. Hänen ruskeat samettisilmänsä katselivat minua niin hyvänsuopina ja laimeina, että tunsin jonkunlaista ärtymystä ja loukkaannuin hänen hienostellusta itämaalaisesta haaremikiemailustaan. Päätinkin heti tehdä hyökkäyksen, joka ainakin saisi hänet muuttamaan eleensä.

"Parahin everstinrouva, ajatelkaapa vain mikä ikävä uutinen minulla on kerrottavana Venäjältä? Teidän harrasta ihailijaanne, luutnantti Salmatovia" — tällöin vilkaisin kapteeni Dalmatjeviin — "on merihallitus kuuluttanut haettavaksi eräitten muistiinpanojen johdosta, jotka ovat yhteydessä Rusalkan katoamisen kanssa..." Vähäinen, tuiki vähäinen säväys silmänurkassa, kevyt hermostunut liike hansikoidulla kädellä, siinä kaikki mielenliikutus, minkä uutiseni sai everstinrouvassa syntymään. Ja kun käänsin katseeni kapteeni Dalmatjeviin, oli hänellä entistäkin ylpeämpi ja levollisempi kuvapatsasasento. Hänen katseensa oli jääkylmä, eikä hän kai ponnistellut liikoja nielläkseen sen epämiellyttävän ja hämiä tuottavan, mikä ehkä oli noussut hänen kurkkuunsa.

Minun niin taitavasti laskemani ja huolellisesti suorittamani nerokas salapoliisihyökkäys ei tuottanut minulle mitään. Koko hienosteltu sielutieteellinen yritykseni kilpistyi tylsänä everstinrouvan velttoutta ja kapteenin vankkumatonta ryhtiä vastaan.

Oli ilmeisen selvää, että olin jälkimäisestä täydellisesti erehtynyt. Hän oli todella hevosväen kapteeni Dalmatjev eikä kukaan muu, vaikka hänen piirteensä muistuttivat Salmatovia. Koko Pariisinmatkani haihtui samassa savuna tuuleen, ja peräti masentuneena ja hieman nolona kuulin everstinrouvan väsyneen äänen vastaavan minulle:

"Salmatov-parka!" sanoi hän säälien. "Haetaanko häntä yhä vielä hänen kuolemansakin jälkeen?"

"Onko hän siis kuollut?" kysyin niin kummastuneena kuin suinkin osasin.

"Aikoja sitte!" huoahti everstinrouva. "Jo viime kesänä hän hukkui Suomenlahteen. On väitetty hänen hukuttautuneen minun tähteni, tiedän kyllä, mutta se ei ole totta", hän lisäsi niin hellän välinpitämättömänä kuin olisi ollut puhe jostakin koiranpennusta.

"Tunsitte siis hänet?" kysyin.

"Ah — varsin hyvin!" vastasi hän väsyneesti.

"Tiedättekö siis", jatkoin innokkaasti, sillä minussa välähti toivo saada vielä selville asian oikea laita, "tiedättekö siis jotakin hänen muistiinpanoistaan ja mistä syystä häntä kuulutetaan haettavaksi?"

"En — viimeksimainitsemastanne seikasta en tiedä mitään..."

"Entä hänen muistiinpanoistaan? Ja mitä yhteyttä sillä on Rusalka-juttuun?"

Elettäkään muuttamatta, valittavasta ja surullisena hän kertoi seuraavaa:

"Salmatov oli uneksija, jonka elämän täytyi päättyä onnettomasti. Hän eleli haaveissaan, hän oli jonkunlainen nero, joka oli joutunut väärälle uralle. Hänestä olisi pitänyt tulla runoilija. Hän sepitti nidoskaupalla minulle runoja — kauniita runoja..."

"Ja hän kirjoitti jotakin myös Rusalkasta...?" sujautin väliin kysymyksen.

"Rusalkan surullinen kohtalo koskee syvästi kaikkia venäläisiä ... tietysti häntäkin. Hänellä oli veli, joka palveli Rusalkassa merikadettina hukkuneiden joukossa..."

"Tiedättekö, kirjoittiko hän eläessään muistiinpanoja, jotka hän on kuvitellut jonkun Rusalkassa olleen kyhäämiksi?"

Olin niin innostunut kyselemään ja odottamaan vastauksia, että vallan unohdin tarkata kapteeni Dalmatjevia. Katseeni tähystelivät kaunista everstinrouvaa, ja vasta nyt myöhemmin muistelen nähneeni että ivansävyinen häive levisi hänen piirteihinsä, kun hän entisellä äänellään vastasi:

"Muistan hänen kuluttaneen puolet viime kesästä kirjoitellessaan jotakin Rusalkan perikadosta. Niin, hän lukikin minulle pari kappaletta, jotka minusta tuntuivat mainioilta. Hänellä oli kykyä, Salmatov-rukalla! Tunsin syvää osanottoa häneen, hän oli niin onneton...!"

Itseäni hillitsemättä nousin ja otin taskustani Rusalkan perikatoa käsittelevät muistiinpanot ja pyysin saada jättää ne hänelle luettavaksi. Huomenna hän varmaan tahtoisi ilmoittaa minulle, tunsiko hän ne Salmatovin kertomukseksi.

Hän otti ne hymyillen, selaili niitä ja ojensi ne sitte kapteeni Dalmatjeville hänen säilytettäväkseen.

"Tavatkaamme toisemme täällä huomis-iltana kello kymmeneltä", sanoi hän minulle, "siksi olen ne lukenut. Suotte minulle omituisen ilon muistella siten Salmatov-parkaa. Kiitos ja hyvää yötä! Meidän on lähdettävä, Dalmatjev!"

Kiitin ja kumarsin, ja me erosimme.

Seuraavana iltana odotin turhaan everstinrouva Dorshinskia ja kapteeni Dalmatjevia. Istuin klubissa kello kolmeen saakka aamulla, eivätkä he vain saapuneet. Seuraavana päivänä sain Cercle des Russes et des Francais'issa kuulla, että everstinrouva oli lähtenyt Pariisista ja kapteeni hänen mukanaan. Kukaan ei tiennyt minne.

Muistiinpanoja en saanut milloinkaan takaisin. Sen käännöksen, joka sisältyy tähän kertomukseen, olen sommitellut ulkomuistista.

Miksei everstinrouva luovuttanut minulle muistiinpanoja takaisin? Mitä syytä hänellä oli ne pitää? Oliko kapteeni Dalmatjev sama kuin Salmatov? Oliko hän muistiinpanojen kirjoittaja vai oliko todella toinen luutnantti Solovin ne kyhännyt Rusalkassa?

Siinä on Suomenlahden salaisuus.