12. Mereen suljettuna. Tunnustus, joka ei ole varsin yksityistä laatua. Loppu.

Sonjushkaa muistellessani valtasi minut heikkous ja tarve itkeä elämän tuottamia katkeria suruja, elämän, joka jo oli eletty loppuun. Painoin pääni lattiaan ja itkin ja nyyhkytin hyvät kymmenen minuuttia. Kyynelet olivat pesevinään pois vikani ja antavinaan minulle tunnonrauhan. Näin Sonjushkan seisovan vierelläni kalpeana ja totisena, olin tuntevinani hänen kätensä päälaellani ja kuulevinani hänen tyynen ja hillityn äänensä lausuvan minulle lohdunsanoja, antavan anteeksi, ja että hän toivoi saavansa pian nähdä minut toisessa paremmassa maailmassa.

En tiedä, johtuivatko nämä tunneherkät haaveiluni heikentyvistä elinvoimista, mutta tiedän, että ne virkistivät minua ja tekivät minusta paremman ja nöyremmän ihmisen ja arvollisemman tyytymään kohtalooni oikean mielialan mukaisesti. Kun toinnuin liikutuksestani, huomasin vain vaivoin voivani lukea mitä äsken olin kirjoittanut. Lamppu uhkasi taas sammua, ja ilmareiästä tuntui enää tuskin henkäystäkään. Joko nyt lopettaisin muistiinpanoni? Käärisinkö ne öljypaperiin, neuloisin ne tiukasti povitaskuuni, sitoisin uimavyön kupeilleni, ottaisin opiumipillerini ja nukkuisin ikuiseen uneen?

Tunsin itseni kuolemaan saakka väsyneeksi ja hervottomaksi. Vaivoin voin tehdä yrityksen koota voimani, mutta ponnistellessani sain jälleen joustavuutta. Ei — minun oli saatava voimaa tehdä toinen tunnustukseni, tahdon lähteä elämästä puhtain omintunnoin, sanoa kaiken, tunnustaa kaiken.

Siirrän lampun ihan ilma-aukon eteen, liekki elpyy hieman kirkkaammaksi, otan siemauksen viinipullosta, tunnen hetken aikaa kalvavaa nälkää — en ole syönyt kunnolleen seitsemääntoista tuntiin — mutta unohdan nälän ruvetakseni viimeiseen suureen voimainponnistukseen ja kootakseni tarmoni toiseen tunnustukseen. Minun täytyy se tehdä, muutoin en voi levollisena kuolla.

Oli kuluvan vuoden kevätpäivä. Rusalka oli Kronstadtin laivatelakassa korjauksen alaisena, tai oikeammin korjaustyö oli jo loppumaisillaan. Minut oli määrätty laivaan päivystäjäksi, sillä miehistö oli jo osaksi laivaväkeen kirjoitettu, ja jonkun päivän perästä me ottaisimme virallisesti laivan haltuumme valtion veistämöltä.

Muistan hyvin, että talven kuluessa oli toverieni keskuudessa liikkunut jotenkin epäedullisia huhuja siitä tavasta, jolla Rusalkan korjaustyötä tehtiin, mutta osittain oli moisiin huhuihin jo totuttu, osittain Rusalka oli mielestämme alus, joka nykyisin kelpasi vain satamapalvelukseen ja jota siis tuskin määrättäisiin mihinkään vakavampaan toimintaan. Olipa joukossamme tovereita, jotka arvelivat, että leväperäinen korjaustyö olisi omaksi eduksemme, koska siten vapautuisimme voimia kysyvästä kesäpalveluksesta avomerellä, ja ettei vanhaa alusta pitäisi koskaan korjata niin läpikotaisin, että sitä voitaisiin pitää uutena.

Päivystäjätoimessa ollessani saapui illansuussa laivaan muutamia korkea-arvoisempia meriupseereja ja veistämön virkailijoita. He kiertelivät laivassa, tutkivat runkoa, selailivat paperitukkuja ja pitivät nähdäkseni tarkastusta. Minulla ei tietenkään ollut siihen mitään sanottavaa, käyskentelin kannella vaippaani kietoutuneena ja odotin illallisaikaa voidakseni sen jälkeen täysissä vaatteissa heittäytyä hyttini vuoteelle ja nukkua siinä samassa. Olin valvonut edellisen yön Pietarissa, ensin tanssiaisissa ja sitte erään yksityisen klubin pelipöydän ääressä. Ja minä olin lopen väsynyt.

Huomasin, että tarkastusmiehet eivät suorittaneet työtänsä erikoisen huolellisesti: — peräti kummallisen ajankin he olivat valinneet tarkastustyölleen. Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, ja tarkastus oli toimitettava kynttilän valossa, sillä vaikka kevätilta olikin kirkas, oli kuivatelakan pohjalla silti miltei säkkipimeää. Tarkastusmiehet kiertelivät silti siellä alhaalla, tutkivat runkoa sekä ulkoa että sisältä, ja minä kuulin heidän ilakoivan pilapuheensa nousevan milloin telakan pohjalta, milloin jonkun kansiaukon kautta tai konehuoneesta, jonka kattoikkuna oli auki.

En sitä sentään ihmetellyt tuota enempää, tottunut kun olin ajattelemaan vain omaa palvelustyötäni. Mutta kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat miehet kannelle, ja muuan veistämön virkailijoista tuli hymyillen luokseni ja kysyi, olinko jo syönyt illallista. Vastasin kieltävästi, sillä en tosiaankaan ollut vielä sitä tehnyt, ja silloin hän pyysi minua lähtemään heidän kerallaan illastamaan erääseen kaupungin ravintolaan, sillä Rusalka oli nyt tarkastettu, ja laivaston tarkastuskomitea oli sen hyväksynyt käyttökelpoiseksi.

Vastasin kiittäen, mutta kieltäydyin ja selitin, että päivystäjätoimeni esti minua lähtemästä laivasta, mutta hän taputti naureskellen minua olalle ja virkkoi, että se asia kyllä järjestettäisiin, varsinkin kun tarvittaisiin vain sana minun esimiehiltäni, joita oli useita tarkastusmiesten joukossa.

Minulla ei oikeastaan ollut mitään syytä kieltäytyä nauttimasta hyvää illallista vaikutusvaltaisten henkilöiden ja mahtavien esimiesten seurassa, kiitin vaieten, ja veistämövirkailija esitti asiani kontreamiraalille, joka viittasi minut luoksensa ja antoi minulle täyden vapauden noudattaa kutsua. Jonkun tovin kuluttua olimme matkalla kaupunkiin, ja puolen tunnin perästä istuimme valikoidun illallispöydän ääressä Kronstadtin hienoimman ravintolan juhlasalissa.

Siitä tuli hupaisa illallinen, jolloin lausuttiin monta naljailevaa huomautusta sen aiheesta, nautittiin runsaasti samppanjaa ja hanhenmaksapiiraita, ja ylhäiset esimieheni kohtelivat minua tavattoman ystävällisesti ja toverillisesti. En ollut enää niin lapsellinen, että olisin olettanut sen johtuneen pelkästä hyvänsuopaisuudesta minua kohtaan, ymmärsin hyvin, että jotakin piili tässä kaikessa, ja pian sainkin asian selville.

Muuan veistämön virkailijoista vei minut syrjemmälle, juuri kun mieliala illallisen loputtua oli korkeimmillaan ja kahvia alettiin tarjoilla, sekä selitti minulle hieman sopertavin sanoin, että Rusalka oli nyt niin hyvin korjailtu, kuin se vain koskaan voitaisiin tehdä, mutta että meidän tulisi tarkoin varoa kokeilemasta liian paljoa sen kestävyydellä ankaran merenkäynnin aikana ja että hän luotti minunkin apuuni tässä asiassa, sillä jokainen upseeri voisi vaikuttaa kapteenin päätökseen, jos tämä joskus haluaisi vaarantaa laivan, päällystön ja miehistön myrskyn aikana merelle.

Olin täysin yhtä mieltä alentuvan korkean virkamiehen kanssa, joka oli tunnettu upporikkaaksi mieheksi. Hänen luottamuksensa mairi ja kohotti minua, ja minä lupasin omalta osaltani noudattaa hänen vihjauksiaan. Kysäisin, eikö hän ollut varottanut kapteenia itseään, mutta silloin sain vastaukseksi salaperäisen hymyilyn, minua taputettiin uudelleen olkapäälle ja minua kehotettiin niin ystävällisesti ottamaan kahvini ja vetämään pelipöydältä korttini, etten enempää enää tuumiskellut.

Sinä yönä minulla oli erinomainen onni pelipöydän ääressä. Hoitelen ainakin melkoisen hyvin korttejani, mutta en vielä milloinkaan ole nähnyt vastapelaajani tekevän sellaisia tyhmyyksiä ja tarjoavan minulle sellaisia voitontilaisuuksia kuin tuona iltana. Kun olin voittanut parisataa ruplaa, ehdotti se veistämön virkailija, joka oli pahimmin hävinnyt, että panoksia lisättäisiin. En tietenkään voinut yksinäni vastustaa, eivät halunneet sitä liioin tehdä tarkastusmiehet, jotka, omituista kyllä, niinikään olivat voittaneet, ja niin jatkui peliä kaksinkertaisista panoksista.

Aamua oli jo pitkälle kulunut, kun kontreamiraali, jolle onni oli hymyillyt yhtä suopeasti kuin minullekin, nousi ja ilmoitti voittaneensa yllin kyllin yhden illan osaksi. Muissakin pöydissä peli taukosi, samppanjalasit juotiin pohjaan ja tehtiin tili. Tungin hieman kummissani setelit taskuuni ja laskin voittoni summittain kahdeksaksisadaksi ruplaksi. Myöhemmin huomasin että olin seteleitä pannut muihinkin taskuihin ja että voittoni oli kaiken kaikkiaan yli tuhatkaksisataa ruplaa. Tuntuva ja tuiki tarpeellinen lisä tuloihini!

Ylimalkaan meriupseereilla tuntui illan kuluessa olleen pelionnea ja veistämön virkamiehillä päinvastoin. Mutta jälkimäiset kestivät tappionsa hyvin maltillisina ja hyvästelivät vieraitaan kohteliaimpina isäntinä mitä olen tavannut.

Kun kumarsin erikoissuosijalleni, varakkaalle virkamiehelle, hymyili tämä hieman kärkevästi ja onnitteli minua hyvän pelionneni johdosta. "Se tekee hyvää luutnantin kassalle!" hän sanoi. "Mutta katsokaa vain, ettette ole pelannut elämäänne pilalle tänä yönä!" hän lisäsi merkitsevästi ja uhkaili minua etusormellaan. "Muistakaa, että Rusalka ei juuri kelpaa toimimaan avomerellä!"

Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä, sanoi vastedeskin muistavansa minua, koska olin niin kelpo ja sivistynyt mies, hymyili vielä kerran merkitsevästi, ja sitte lähdin päivän jo kirkkaasti paistaessa, pää sekavana takaisin Rusalkaan ja ryhdyin jälleen keskeytyneeseen päivystäjätoimeeni.

Mutta illallinen ja pelipöydän ääressä vietetty yö antoivat minulle aihetta paljoon mietiskelyyn sekä heti tapahtuman jälkeen että myöhemmin — — —

Nyt tunnen voimieni heikkenevän. Olen ponnistellut liikaa kirjoittaakseni äskenmainitsemistani asioista ja pitääkseni ajatukset koossa. Minun täytyy keskeyttää — —

Hetkistä myöhemmin.

Olen levähtänyt suu painettuna ilmareikään. Minun on onnistunut sitä tietä hengittää parempaa ilmaa, se ja jäljellä ollut viinitilkka ovat reipastuttaneet minua sen verran, että luulen pystyväni lopettamaan muistiinpanoni. Kadun etten ennemmin tehnyt peliyötä koskevaa tunnustustani. Nyt siitä tulee epätäydellinen, ajatukseni eivät enää pysy koossa, ja kynä vapisee sormissani. Huomaan käsialani käyvän yhä epäselvemmäksi, mutta toivoakseni siitä sentään saa selvän — mikäli muistiinpanoni ollenkaan joutuvat ihmisten ilmoille.

Huomasin pian, että useille Rusalkassa palveleville tovereilleni oli käynyt samoin kuin minullekin. Se kävi selville heidän tekemistään viittauksista, että he kaikki olivat pelissä voittaneet ja olleet korkeitten upseerien ja arvohenkilöiden seurassa. Kapteeni on ainoa, josta en ole mitään erikoista huomannut. Mutta hän on harvapuheinen ja sulkeutunut eikä kenties ilmaisisi niin helposti kuin toiset moista suurta salaisuutta.

Että me näiden ennakkovarotusten uhallakin lähdimme Tallinasta eilisessä syysmyrskyssä liikkeelle, johtui osaksi kapteenin määräämisvallasta ja osaksi kaikkein korkeimmalta taholta tulleesta käskystä. Sellaista käskyä ei voinut olla noudattamatta, jos mielimme olkalappumme pitää. Kun olimme päässeet avomerelle ja näimme kuinka rajuna Suomenlahti kuohui, korotimme kaikki äänemme kapteenia vastaan ja vaadimme käännyttäväksi takaisin. Mutta kapteeni silmäili meitä halveksivasti ja antoi laivan halkoa eteenpäin kokonaisen tunnin, kunnes hänenkin mielestään oli viisainta yrittää kääntyä takaisin. Mutta se ei onnistunut, kuten muistiinpanojeni alussa olen maininnut, ja silloin toivoimme yhtäkaikki pääsevämme Suomenlahden yli. Vasta kun vaara uhkasi käydä voittamattomaksi, uskalsimme yrittää kääntyä päin aallokkoa. Se oli silloin jo myöhäistä. Rusalka tuhoutui noin kuutta tuntia myöhemmin, ja me kaikki sen mukana.

Olemme itse syypäitä onnettomuuteen. Useimmat, ehkä kapteenikin, ovat tavalla tai toisella hyötyneet Rusalkan kykenemättömyydestä meripalvelukseen, kunnes saimme palkkamme. Huomasimme liian myöhään, että henkemme oli kysymyksessä tuona iltana, jolloin niin iloisina söimme illallisemme korkeitten esimiestemme seurassa ja tungimme taskuihimme sataruplasia, jotka veistämön virkailijat sallivat meidän voittaa tukkiaksensa suumme ja saadakseen meidät säilyttämään heidän salaisuutensa. Se salaisuus oli siinä, että he suorittamatta säädettyjä korjauksia Rusalkassa olivat tehneet vain välttämättömimmän ulkoisen maalaustyön ja pistäneet ylijääneet valtion varat omaan taskuunsa. —

Nyt olen varma, että niin on käynyt. Rusalkassa olivat vain miehistö ja merisotilaat — ehkä kapteenikin ja joku muu — viattomat. Me muut olemme kaivaneet omaa hautaamme. Se on viimeinen tätä asiaa koskeva sanani.

En tiedä onko tunnustukseni selvä, mutta toivon sen olevan. Minulla ei ole aikaa eikä voimia lukea kirjoittamaani lävitse ja oikoa sitä. Kirjaimet pyörivät silmissäni, ja lamppu on sammumaisillaan. Minusta tuntuu kuin veri salpautuisi kaulaani, ja pari kertaa olen nenäliinalla pyyhkinyt huulilleni hersynyttä veristä vaahtoa. Kuolema lähestyy. Mutta olen tyytyväinen, että olen ehtinyt keventää omantuntoni, ja minä selitän nimenomaan, että kuolemani on omaa työtäni sikäli että olen typeryyden, ahneuden ja kunnianhimon sallinut itseni houkutella väärille teille.

Nyt on jäljellä vain ommella muistiinpanot povitaskuun, sitaista uimavyö ympärilleni, ottaa opiumipillerit ja jättää salaisuutemme paljastuminen kohtalon ja niiden oikeamielisten ihmisten huomaan, jotka joskus löytävät meidät.

Minun on mahdotonta elää kauempaa tässä turmeltuneessa ilmassa. Kello on 10 illalla, olen siis ollut yhdeksäntoista tuntia elävänä suljettuna meren syliin. Mutta puolen tunnin perästä on minunkin loppuni tullut, ja minulla on kaikki syyt olettaa olevani viimeinen, joka elän Rusalkassa. Kaunista valoisaa maailmaa en enää milloinkaan näe. Kohtaloni on hirveän kova — minua ei olisi tarvinnut rikoksestani näin ankarasti rangaista. Olisin sitä kumminkin katunut. Ei tovereitanikaan. Olemme merimiehen ja venäläisen kevytmieliseen tapaan pelanneet elämämme ja hukkuneet kuin rotat loukkaaseen.

Antakaa meille anteeksi kärsimystemme vuoksi! Olemme kokeneet hirveitä. Olen kärsinyt pahemmin kuin olen myöntänytkään, sillä ylpeänä olen kärsinyt vaikeroimatta. Mutta nyt on ylpeyteni murtunut, ja minä olen lopussa.

Tervehdykseni vanhalle rakkaalle äidilleni, jonka osoitteen olen pannut toiseen paikkaan. Suokoon Jumala ja reipas miehistömme meille erheemme anteeksi.

Toinen luutnantti, Ivan Sergejevitsh Salovin.

Kuollut Rusalkassa Suomenlahden pohjalla keskiviikkona syysk. 20:nä 1893.