YHDEKSÄSTOISTA KIRJE.

Siltala, 27 p:nä marrask.

Rakas veli!

Tällä kertaa olet kauan saanut odottaa kirjettä — kokonaisen kuukauden luullakseni! Minulla näet ei ole ollut aikaa kirjottaa. Eikä tästä tänäänkään synny oikeata kirjettä, sillä olen sangen väsynyt, annan vaan täten elonmerkin selvittäen samalla syyn vaikenemiseeni.

Minulla ei ole ollut aikaa — näen hengessäni, miten hymyilet pilkallisesti ja ajattelet kaikkia muita syitä paitsi tätä, joka sinusta näyttää eniten uskomattomalta. Sydänmaan maatilalla ei näin syksyllä muka ole aikaa kirjeen kirjottamiseen — niin, kuuluuhan se hullulta. Mutta totta se on kuitenkin.

Miten tämä on mahdollista? Onpa niinkin — kyllähän kerron.

Muutamaa viikkoa senjälkeen kun viimeksi sinulle kirjotin, sain suuren paketin, jonka osote oli kapteeninrouvan kirjottama. Hämmästyneenä avasin kirjeen ja sain käsiini viranomaiseen järjestykseen laaditun oikeudenkäyntivaltakirjan, hakemuksen kihlakunnanoikeuteen ja valtiokonttoriin laaditun velkakirjan — kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta sekä kirjeen, jossa hän pyysi minua toimittamaan velkakirjaansa kiinnityslainalle käräjissä ja palauttamaan jälleen hänelle sen sekä todistuksen kiinnityslainasta.

Istuin kuin kivettyneenä. Kaksisataaviisikymmentätuhatta markkaa! Kuoletuslainassa ollen veisi se viidentoistatuhannen markan vuotuisen koron — viisitoistatuhatta markkaa menisi joka vuosi maatilasta, jonka rahalliset tulot nykyään tuskin riittävät!

Kuitenkin hän oli siksi viisas nainen, ettei tarpeettomasti ottaisi tuollaista velkataakkaa harteilleen. Tässäkö nyt oli salainen syy hänen selittämättömään häilyväisyyteensä ja levottomuuteensa? Kamreeri oli todistanut hänen nimikirjotuksensa velkakirjassa — hänen siis myöskin täytyi hyväksyä rouvan aie ja pitää velkaa välttämättömänä. Mutta mihinkä hän sitten tarvitsi sellaisen summan? Tahtoisiko hän vielä ostaa jonkun maatilan? Mutta sehän olisi järjetöntä — tämänkin hoidossa ja järjestämisessä oli hänelle ihan liikaa! Tai talon itselleen ja luutnantille Helsingissä, missä he talvisin voisivat asua?

Ja luulivatko he sitten, että voisin täyttää lupaukseni jo ensikesään? Että tulot ensivuonna olisivat jo niin suuret, että tuon lainan korot maksettaisiin sillä? Olinhan sanonut, että uudistus vaatii useampia vuosia.

Olipa miten tahansa, niin ei maatila nykyisessä kunnossaan voi sellaista velkaa kantaa. Ja minä en ainakaan tahdo puuttua sellaiseen toimenpiteeseen.

Toisaalta ajattelin, ettei yksikään järki-ihminen rupeisi väkipakotta tuollaiseen. Hyvin luultavaa siis oli että todellinen tarve aiheutti sen ja rahat oli hankittava.

Muistin myös tuon mahtavan aarniometsän, missä olin koko syksyn metsästänyt, jonka nyt tunsin paremmin kuin tänne tullessani sekä käyntini että tiedustelujeni takia. Tiesin että järvi purki vetensä etempänä yhden tai ehkäpä vielä kahdenkin kosken kautta, että se sitten laski suurempaan vesistöön, joka taas vuorostaan oli yhden Päijänteen lisäveden yhteydessä. Siis täältä saattoi uittaa hirsiä Kotkaan ja metsähän oli silloin arvokas. Pienimmätkin rungot täällä ovat harvinaisen suuria. Uudellamaalla maksettaisiin noista pienimmistäkin rungoista kasvavina ainakin viisikolmatta markkaa ja paksummista — jättiläispuista en vielä puhukkaan — varmaankin viisikymmentä markkaa. Laskujeni mukaan — noin osapuilleen askellaskun mukaan — oli siellä ainakin tuhannen puuta hehtaarin alalla. Jos nyt saisin keskimäärin ainoastaan kymmenen markkaa rungolta ja hakkauttaisin kaksikymmentäviisi hehtaaria, tätenhän minulla siis olisi jo kaksisataaviisikymmentätuhatta markkaa — tämä olisi vähin määrä, sillä suuremmista rungoista maksettaisiin tietysti enemmän kuin kymmenen markkaa ja jättiläispuita ei lainkaan pitäisi uittaa, vaan kuletuttaa rautatielle ja myödä paljon korkeampiin hintoihin.

Ja viisikolmatta hehtaaria olisi vaan vähäpätöinen osa metsästä — kuin pieni sarka pellosta.

Näiden mietteiden tuloksena oli, että valjastin hevosen pienen reen eteen ja ajoin lähimmälle rautatienasemalle, mistä sähkötin Rackille, että jos hän tahtoi tehdä äärettömän suuren kaupan, niin hänen pitäisi lähettää tänne heti paikalla yhden tai pari metsäarvostelijaansa. Samalla sähkötin tänne metsänhoidonneuvojan.

Seuraavana päivänä ajoin pari miestä mukanani jäitse Pyöräjoelle — yksi tuon metsän kautta juokseva virta — ja mittasin kaistaleen, jonka pidin hakattavaksi paraana — kuusisataa metriä pitkin joenrantaa ja runsaasti neljäsataa metriä laaja — siis toisin sanoen viisikolmatta hehtaaria, ja annoin heidän merkitä alueen asettamalla männynoksia pitkin rajaa. Seuraavina päivinä huvittelin koettamalla laskea runkoja tuolta merkityltä alueelta ja, tottumaton kun olin tuohon tehtävään, olin kuitenkin huomaavinani, että runkoja oli pikemmin yli kuin alle viidenkolmattatuhannen — sain niiden luvun nousemaan lähemmäksi neljääkymmentätuhatta.

Saapui sitten metsänhoidonneuvoja ja sitä seuraavana päivänä kaksi Rackin arvostelijaa. Lähdimme heti metsälle ja hoidonneuvojan ihastus ja hämmästys oli suuremmoinen — Rackin arvostelijat koettivat tietysti kaikin tavoin salata ihmetystään. Hoidonneuvoja selitti, että hän olisi pitänyt sitä valehtelijana, joka olisi koettanut uskotella hänelle, että maan tässä osassa olisi voinut olla vielä tällaista metsää — hämmästykseni ei ollut siis ihan aiheeton. Arvostelijat taas tahtoivat laskea koko metsän. Sanoin että se olisi ihan tarpeetonta, me kun emme missään tapauksessa möisi tänävuonna enempää kuin tuon merkityn kaistaleen ja että meillä oli kiire ja tahdoimme tehdä kaupat mahdollisimman pian, koska tarvitsimme rahat ennen vuoden loppua. Emme myöskään tahtoneet heidän tukkimiehiään talveksi tänne, vaan pitäisimme itse huolta hakkuusta — hintaa määrätessä ei heidän siis pitäisi ottaa puiden kaatoa lukuun, vaan arvostelisivat hirret siten, että ostaja saa ne Pyöräjoen rannalta valmiiksi kaadettuina.

Olin sitten päivät päästään heidän kanssaan metsässä ja seurasin heitä myös sille tarkastusmatkalle, jonka he tekivät Päijänteeseen johtavalle kulkuväylälle, ja siihen meni pitkä aika. Ja lopputulos kävi yli kaikkien arveluitteni. Jättiläispuita lukuunottamatta — nimittäin puita, jotka neljän sylen korkeudelta olivat neljäkymmentä tuumaa paksuja tai enemmänkin ja joita he olivat löytäneet tuhannen viisisataa kappaletta — laski hoidonneuvoja metsälohkon arvon viideksisadaksikuudeksikymmeneksikahdeksituhanneksi markaksi, kun Rackin arvostelijat taas väittivät korkeimmaksi mahdolliseksi hinnaksi viittäsataakahtakymmentäviittätuhatta markkaa.

Kirjotin Rackille kaupan syntyvän ainoastaan sillä ehdolla, että puolet hinnasta maksettaisiin heti välikirjaa allekirjottaissa, joko käteisellä tai diskonttoakseptilla, ja että hän saisi myös ostaa jättiläispuut, mutta ne erityisellä välipuheella. Puiden hintaan olisi lisättävä niiden kuletuspalkka Aution asemalle.

Luottaen siihen, että saisin samanmielisen vastauksen, kuletutin sitten metsään rakennusaineita, joista kyhättäisiin maja, missä noin kolmekymmentä miestä voisi viettää yönsä. Täten voisi hakkuu alkaa heti, kun kaupat olivat tehdyt. Ja kun minun itse on täytynyt johtaa tuota rakennustyötä, on minun siis pitänyt oleskella tuossa metsässä koko tämän ajan aamusta iltaan.

Keskiviikkona viimeinkin sain Rackilta vastauksen missä hän lyhyesti selitti ettei hänellä ole mitään ehtojani vastaan ja lupasi hetimiten lähettää välikirjaehdotuksen.

Asiastani siis varmana istuuduin kirjottamaan kapteeninrouvalle — olinhan tietysti kirjottanut useasti hänelle tällä aikaa, mutt'en kertaakaan ollut puhunut siitä, minkä hän antoi toimekseni, enkä tehnyt selkoa siitä.

Kirjotin nyt sen johdosta, että pidin ihan mahdottomana hänen tuumaansa kiinnittää Siltala niin suureen summaan, kun ei maatila, ainakaan nykyisessä kunnossaan, voisi maksaa sellaista korkoa. Soimasin häntä myös siitä, että hän jälleen, vastoin kaikkia vakuutuksiaan, oli osottanut sellaista luottamuksen puutetta minua kohtaan, että vähintäkään viittausta antamatta tahtoi kukistaa koko suunnitelmani, jota ei mitenkään voinut panna täytäntöön, jos hän vuosittain ottaisi maksettavakseen ainakin viidentoistatuhannen markan korot. Minä puolestani en voinut suostua siihen ja kieltäydyin noudattamaan hänen määräystään. Koska kuitenkin näytti siltä, että hän tarvitsi rahoja, vaikkei sanonut minulle, mihin niitä tarvitsi — maatilaa varten ne eivät olleet välttämättömiä ja tuskinpa hänen elatukseensakaan — niin tahdoin ehdottaa, että ne hankittaisiin toisin, esimerkiksi myömällä metsää.

Todellakin kaunis kirje pehtorilta emännälle! Riemuitsin myös suuresti siitä, kun luin mitä olin kirjottanut — näin ihan selvästi miten vimmastunut hän oli noita rivejä lukiessaan kun minä muitta mutkitta vaan rohkenin asettua hänen holhoojakseen. Mutta toivon pian saavani välikirjaehdotuksen tänne — kauan hän ainakin saa odottaa vastausta ensikirjeensä sättimisiin, kunnes voin lisätä sitä. Toivon hänen kiivastuvan niin hurjasti, ettei heti voisi puhjeta — kunpa tarvitsisi siihen edes ensiviikon.

Mutta sinä näet, että todellakin olen ollut estetty. Iltasinhan tosin olisi ollut aikaa — mutta metsästä tultuani olen aina ollut niin perin väsynyt, etten ole jaksanut istuutua kirjotuspöydän ääreen muuta kuin kaikkein välttämättömimpäin asiain vuoksi, jonka jälkeen olen heti käynyt levolle ja vaipunut silmänräpäyksessä sikeeseen uneen — uneen, joka on melkeen yhtä syvä kuin ennen lapsuusaikaan.

Niin, rakas veli, olen todellakin käynyt ihmeen terveeksi. Minun täytyy myöntää — tunnen itseni väkeväksi, tarmokkaaksi ja voinpa miltei sanoa nuorekkaaksi, huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestani. Minulla on erinomainen ruokahalu ja nukun, kuten sanoin, raskaasti, häiritsemättä, havahtumatta koko yön. Mutta omituisinta on mieleni muutos — sitä tutkin suurella kiintymyksellä — ajattelen onko sellaista tapahtunut toisille henkilöille, joilla on ollut kykyä mietiskelyyn, oman sielunsa tutkimiseen. Filosofit ovat yleensä ennättäneet kypsyneeseen ikään, niin että kun heidän maailmankatsomuksensa, heidän järjestelmänsä kerran heille on selvennyt, ei liene nuorekkaampaan katsomustapaan palaaminen enää mahdollinen. Mutta jotain sellaista on nyt minulle tapahtunut. Minusta tuntuu nyt aika ajoin kuin jälleen alkaisin ymmärtää ja käsittää noita ihmisiä, jotka yhä vaan puhuvat elämänilosta — käsitän mielestäni, että voi löytyä ihmisiä, jotka elävät elämän tähden, elävät tyytyen siihen mitä heillä on, jotka tervehtivät uutta päivää ja nauravat riemusta. Tuntuu myös siltä, että minäkin muuttuneissa olosuhteissa tuntisin itseni — joskaan en onnelliseksi — niin ainakin ystävälliseksi sitä luontoa kohtaan, joka minut on pakottanut olemiseen.

Mutta sanoppas eikö tämä ole varmaa? Eikö tämä ole paras mahdollinen todistus siitä, ettei sielu ole mikään itsenäinen, mikään itsestään pysyväinen, mikä tekisi mahdolliseksi sen jatkuvan olon äärettömän ohuessa, eetterisessä tai aineettomassa ruumiissa, joka olisi olevinaan kuolemattomuutta? Eikö tämä juuri ole todistuksena siitä, ettei sielu ole muuta kuin yhden palon lekuttava liekki? Se suurenee, lämpenee, kirkastuu ja ilostuu tullessaan terveemmäksi, toisin sanoen saadessaan eloisamman, runsaamman ainemuutoksen, mutta pimenee, synkkenee, tummuu huonossa lämmössä, aivoissa, jotka ovat huonot aineellisessa suhteessa. Jos sielu olisi itsestään pysyväinen, niin pitäisi käydä päinvastoin. Silloin pitäisi ruumiin terveyden pikemmin vähentää kuin lisätä sielun ilmestysvoimaa. Sielu alkaessaan enemmän iloita maallisesta elämästä mitä terveempi ruumis on, näyttää siten olevansa sopusoinnussa luonnon kanssa, näyttää olevansa maallinen, aineellinen tuote — ei aineen kahleista kärsivä, korkeimmista, henkisistä olemusmuodoista riistetty, sidottu tukautettu muukalainen.

Mutta minä filosofiasta viis' ja menen nukkumaan. Jumala suokoon, etten saisi kapteeninrouvalta vastausta jo huomenna tai että Rackin ehdotus saapuisi samaan aikaan — se on minun iltarukoukseni, sillä tällä kertaa tulee hurja rajuilma, kun se pääsee puhkeamaan, ja silloin olisi hyvä olemassa jonkinmoinen verho ja suoja, mihin tarttua ja asettaa ylleen.

Niin — olen jo puolinukuksissa — hyvää yötä sentähden!

Polle.