SEITSEMÄSTOISTA KIRJE.

Siltala, 9 p:nä lokak.

Rakas veli!

Hupainen juttu!

Päivää myöhemmin kuin lähetin kirjeen sinulle, toi palaava kantaja minulle kapteeninrouvalta kirjeen — joka oli tullut tietysti Enköpingin kautta. Käsitä oikein — kirje oli minulle itselleni, eikä pehtori Paulille.

Hän kirjottaa, että koska hänellä nyt on palveluksessaan entinen pehtorini, joka näyttää muutamissa kohdin omituiselta ja koska häneltä itseltään on vaikeata saada selvää hänen entisestä elämästään sekä koska hän suorastaan kieltäytyy mainitsemasta, minkävuoksi hän niin pitkän palvelusajan jälkeen on menettänyt paikkansa, niin olisi hän erittäin kiitollinen, jos ilmottaisin hänelle tuon seikan, jota hän sitä suuremmalla syyllä pyytää, koska pehtorinsa on tässä asiassa neuvonut häntä kääntymään puoleeni.

Kirje oli päivätty jo syyskuun 15:nä päivänä — siis silloin kuin olimme hyviä ystäviä.

Istuuduin heti kirjottamaan vastausta — päiväsin sen tietysti Enköpingistä ja muutin käsialaani.

Mitä pidät siitä? Kirjotin että tultuani huomaamaan oikean onnen olevan itsetiedottomuudessa ja päätettyäni senvuoksi vaan tylsistyttää itseäni, kunnes siten kiirehditty vapautushetki tietoisuuden maailmasta koittaisi, oli kysymyksessä oleva henkilö, pehtori Paul, ryhtynyt estämään tuon päätökseni toimeenpanoa ja tehnyt sen tavalla, joka teki hänen Thorsby'ssä olonsa mahdottomaksi, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun en vielä voinut tietää koittiko se hetki milloinkaan, jolloin olisin voinut suoda hänelle anteeksi hänen tarpeettoman sekaantumisensa asiaan. Mutta muuten hän oli kunnollisista vanhemmista, eikä koskaan osottanut mitään halpamaisuutta tai petollisuutta j.n.e., j.n.e.

Eikö se ollut ihan mainio keksintö?

No niin, otaksuin nyt tietenkin, että hänen äkillinen muutoksensa oli johtunut noista epäilyksistä. Aika odottaessa tuntui sentähden sietämättömän pitkältä — sillä täkäläisten huonojen kulkuneuvojen takia kului varmaan pari viikkoa, ennenkuin hän saattoi saada vastaukseni.

Mutta vastauksenkin saatuaan hän ei muuttunut, vaan kului päiväkausia meidän sanaakaan vaihtamatta.

Tuli sitten taas lauantai, ja minä, kuten tavallisesti, seisoen hänen takanaan annoin tarpeellisia selityksiä hänen tarkastellessa viikon tuloja ja menoja. Päästyään loppuun, sulki hän jälleen kirjan ja ojensi sen minulle sanoen: niin, kaikkihan on selvästi ja oikein!

Tarkotus oli myöskin selvä — sain lähteä. Olin päättänyt ottaa asiasta selvän ja jäin sentähden seisomaan ikäänkuin odottaen, että hän käskisi istumaan kuten ennenkin.

"Onko vielä mitään muuta?" hän kysyi.

"On — Siltalan pääministerinä olen selvästi joutunut korkean hallituksen epäsuosioon. Antaen täyden arvon hänen hienotunteisuudelleen, saan täten itse pyytää eroa."

"Pehtori erehtyy kokonaan. Ette ole lainkaan joutunut epäsuosioon — senhän teidän pitäisi paraiten huomata siitä, että yhä edelleenkin kaikki toimenpiteenne hyväksytään."

"Sitten otaksun, että rouva antaa jo pian selityksen, joka on käynyt välttämättömäksi."

"Äskeinen selitykseni riittänee jo. Te tiedätte, että luotan teihin yhä edelleenkin täydellisesti — en voi ymmärtää mitä minulla olisi enempää puhuttavaa ja selitettävää, yhtävähän kuin pehtorilla on oikeutta pitempiin kysymyksiin."

"Sanotaan että puhuen voimme peittää ajatuksemme. Siksi en tyydy paljaaseen puheenparteen luottamuksesta, vaan vaadin itse luottamusta."

"Vaaditte!" huudahti hän kiivaasti.

"Vaadin niin — tai lähden matkoihini — aivan miten kapteeninrouva vain tahtoo."

"No entäs ne Siltalan uudistuspuuhat, jotka pehtori lupasi panna toimeen? Olen pannut kaikki sen lupauksen takia alttiiksi."

"Annoin sen lupauksen edellyttäen luottamusta teidän puoleltanne —"

"Ja minä luotan pehtoriin."

"Niin — puheissa kyllä, mutta töissä…"

"Vai niin — sanon sen suoraan — puuttuvasta luottamuksesta ei pehtorin valitus johdukkaan, vaan on käynyt kuten pelkäsin käyvänkin, senvuoksi että olen jonkun kerran antanut houkutella itseäni kohtelemaan teitä ystävänä ja toverina, olemaan — liian ystävällisen ja tuttavallisen teitä kohtaan, luulette nyt olevanne oikeutetun siihen — se on hävytöntä! Tiesin näin kyllä käyvän — jos teille antaa sormensa, niin tahdotte koko kättä…"

"En ole aikonut pyytää kättänne, rouva. Mutta kun jokapäiväisen, ystävällisen seurustelun jälkeen aletaan kohdella hyvin kylmästi — niin täytyy siihen olla syynsä, jotka kaipaavat selitystä, jos kauemmin tulen asumaan samassa paikassa kuin kapteeninrouva."

"Siitä pehtori joka tapauksessa pääsee, sillä matkustan maanantaina Helsinkiin. Mutta koska vaaditte selitystä, niin miksipä tuota salaisinkaan teiltä — vaikka asia koskee yksinomaan minua. Kas tässä", hän virkkoi ottaen kirjeen pöytälaatikosta, "siinä on seuraus tuosta, kuten pehtori sanoo, jokapäiväisestä ystävällisestä seurustelustani."

Otin hyvin ihmeissäni kirjeen ja luin. Se sisälsi seuraavaa:

Arvoisa kapteeninrouva!

Tartun nyt kynään lähestyäkseni muutamalla rivillä arvoisaa kapteeninrouvaa hyvin hyvän ja suruisan ystävättären tukija, sillä yks velvollisuuksiaan uskollisesti täyttävä palvelia täyttää kyllä velvollisuutensa vaikka syrän itkisi verta, kun hän saa herransa käskyn, niin että jos arvoisa kapteeninrouva juoksuttaa pehtoria perässään sekä sunnuntaina että arkiommena ja yöllä ja päivällä niin täytyy hänen juosta mutta koskas hän sitten ehtii vaalija hempiätä liekkiään yhtä nuorta tyttöä kohtaan, sillä miehet ottavat myös rikkaita leskiä mutta arvoisa kapteeninrouva pyydystelee vain huvikseen ja estää vain pehtoria pitämästä lupauksiaan toiselle jolla olisi maaperää. Tämän tahroin vain sanoa kun uskoin arvoisan kapteeninrouvan ei tekevän sen pahasta syrämmestä.

Tuntematon ystävä.

"He ovat nähtävästi tunteneet kapteeninrouvan hyvin, koska ovat edeltäkäsin tienneet, ettei muuta tarvitse kun vedota jaloon sydämeenne ja ylevään mieleenne, jotka eivät tahdo loukata syyttömiä ihmisiä. Voin kuitenkin vakuuttaa etten milloinkaan ole tuntenut ponnistelevani liiaksi toimessa — siinä he erehtyvät. Selitys tyydyttää kuitenkin täydellisesti minua — nyt kun tiedän että jalomielisyys aiheutti tuon äkillisen epäsuosion, ei minulla ole enää mitään syytä valittaa. Mutta — minua ei ole koskaan hemmoteltu hellyydenosotuksilla — ehkä kapteeninrouva voisi luovuttaa tuon pienen todistuksen siitä, että minullekin yksi sydän sykkii? Meitä miehiä ihastuttaa suuresti tuollaiset pikku voitot."

"Ottakaa se kernaasti."

"Kiitos. Ehkä vielä saisin tietää, miten tuo kirje joutui kapteeninrouvan käsiin?"

"Se oli postilaukussa."

"Jonka Janne toi — Miinan niskotteleva armastelija — kiitos."

Seisoin hetken ja katselin hymyillen häntä.

"Olen varmaan myös tänä lauantai-iltana toimistani vapaa?" kysyin sitten.

"Tietysti."

"Mutta kun kapteeninrouva matkustaa nyt maanantaina, niin ei flyygeliä soiteta koko talveen. Jos huonetta mahdollisesti lämmitetään vielä epäsäännöllisesti, niin se vahingoittaa tavattomasti soittokonetta. Se joko on muutettava alas jälleen tai täytyy sillä soittaa joskus. Minä mielelläni — palkankorotusta pyytämättä — tarkastelisin silloin tällöin salin lämpöä ja soittaisin myös toisinaan, ellei rouvalla ole mitään sitä vastaan."

"Sitä vastaan minulla ei ole mitään — jos pehtori itse vaan tahtoo istua siellä yksin."

"Yksin — tietysti", sanoin nauraen.

"Pehtori näyttää olevan erinomaisen hyvällä tuulella tänään", huomautti hän röyhkeydestäni loukkautuneena — ja tällä kertaa syyllä.

"Asiain muutos aiheuttaa sen. Minua on niin kauan painostanut tuo kuviteltu epäsuosio, että mieli tuntuu keveältä, kun tuo taakka nyt on poissa. Mutta jos nyt kapteeninrouva matkustaa jo maanantaina, niin pitäisi minun varmaankin saada muutamia ohjeita…"

"Todellakin — aivan niin — mutta…"

"Ehkei kapteeninrouvalla olisi enää huomenna aikaa…"

"Joudun todellakin ymmälleni — olen niin tottumaton maatilan hoitoon, etten nyt heti paikalla huomaa kaikkea, jota ehkä olisi mietittävä — en tiedä mitä noiden ohjeiden tulisi koskea, että…"

"Ensinnäkin: kuinka usein minun tulee kirjottaa teille, rouva, miten määräätte?"

"Kirjottaa? Minulle?"

"Tietysti — posti kun lähtee täältä vain kahdesti viikossa, en voi tehdä sitä useimmin. Mutta ehkä kapteeninrouva pitäisi kertaa viikossa riittävänä, kuten tähänkin asti."

"No niin — eiköhän se riittäne."

Kyselin häneltä tavantakaa aina jotakin, toivoen että hän viimeinkin käskisi minua istumaan ja sytyttämään sikarin — mutta hän vastasi vain lyhyesti ja laimeasti, jonkavuoksi minun lopulta täytyi lähteä matkoihini turhaan koetettuani karkottaa Liinan kirotun luulon muistoa.

Hän uskoo yhä vieläkin — tai on uskovinaan — että olen jossakin väleissä Liinan kanssa. On uskovinaan, sanon — sillä mahdotonta on että tervejärkinen ihminen, joka tuntee minut niin hyvin kuin hänen täytyy minut tuntea kaikkien noiden keskustelujemme jälkeen, totisesti uskoisi minun voivan rakastua johonkin Liinaan! Mutta jos hän nyt on niin uskovinaan, etsisi hän aihetta nöyrryttääkseen minua — päästäkseen jälleen minusta, seurastani, saadakseen minut jälleen paljaaksi "pehtoriksi" — mutta miksi? Siinä se pulma on. Ja kuitenkaan en jumal'auta tiedä mitään rikkoneeni häntä vastaan.

Ja matkustaneet he ovat — hän ja terävänoukkainen neiti Appelqvist — ja elämä täällä on käynyt ihan uskomattoman tyhjäksi. Huvittelen leikkimällä Robinson'ia — ollen tietysti häntä edistyneempi. Hän vain pyydysteli ansalla vuohia, jotavastoin minä ampuilen jäneksiä, metsoja, teiriä tai pyitä — mitä vaan eteeni sattuu. Etenkin metsoja on tuossa suuressa, kauniissa aarniometsässä, missä keväällä olin niin pahassa pulassa, mutta missä nyt maan jäädyttyä käy kuin lattialla.

Järvi on myös jäässä, ja yhtenä päivänä kiidin huvikseni luistimilla, jotka hankin Heinolasta, pitkin salmia ja lahtia, kunnes äkkiä yhdessä, ihan pohjalla, missä vesi oli hyvin matalaa, näin tavattoman parven mahdottoman suuria ahvenia, jotka olivat vetäytyneet sinne arvatenkin ilmanpuutteen takia. Kiiruhdin kotia, otin onkineuvoni ja vedin avannosta suuren joukon niitä, joista jok'ikinen painoi yli kilon, joten minun ateriani ovat paljon loistavammat kuin Robinsonin simpukat ja hedelmät.

Veli hyvä, teen vielä yhden pyynnön. Olisitko hyvä ja kertoisit Lagströmille sellaisen julman jutun, että olen myynyt Fixin ja Fobin tai jotain muuta sen tapaista ja lähettäisit ne tänne, s.o. Aution asemalle, mistä ne parhaiten voin noutaa. Metsästys on nyt täällä ainoa mahdollinen ajankuluke ja suurta huvia tuottaakin metsästys täällä — mutta huvi koiritta on vaan osittainen, niin että päivä päivältä olen ruvennut yhä enemmän kaipaamaan kunnollisia koiria. Kirjota minulle sitten, ole niin hyvä, milloin ne saapuvat, jotta tietäisin lähteä niitä vastaan. Ole vakuutettu, että olen kiitollinen vaivannäöstäsi.

Ja nyt ei taas muuta tällä erällä kuin sydämelliset terveiset. Jää hyvästi!

Tuus

Polle.