YHDEKSÄS KIRJE.

Siltala, 25 p:nä kesäk.

Rakas veli!

Olen vihdoinkin muuttanut omiin huoneisiini — jotka nyt ovat hyvin hauskat. Huonekalupyyntöni oli sangen vaatimaton. Jotakuinkin tämäntapainen:

Vuode välttämättömine makuuvaatteineen. Pesukaappi astioineen. Jonkunlainen vaatepidin. Säiliö pesuvaatteita varten. Jotain jolla kirjottaa. Jotain jolla istua. Muutamia räsymattoja. Hiukan valoa pimeän aikana ja jonkinmoista ikkunanpeitettä silloin. Vesikarahviini ja lasi.

Mutta mitäs luulet, että sain? Sain — aivan siistejä, verhoiltuja huonekaluja, vaatekaapin, piirongin, jotenkin hyvän rautasängyn hyvine makuuvaatteineen, kuvastimen, paremman kirjotuspöydän kuin kapteenivainaan huoneessa, sitäpaitsi korttipöydän, pari pienempää pöytää, kartiineja ja akuttimia, tosin hiukan kuluneen, mutta kuitenkin ehyen maton paitsi kapeita lattiamattoja — sanalla sanoen täydellisen pikkukodin. Alkaisivatko ajatukset minusta muuttua? Kapteeninrouvan käytöksessä en ainakaan voi havaita mitään vaihdosta.

Sillä kun kiirehdin häntä kiittämään, sittenkun kaikki oli saatu järjestykseen, kysyi hän — tietysti teeskennelläkseen ettei minusta suinkaan välittänyt — hyvin ihmeissään minkävuoksi minä kiittelin.

"Niistä kodikkaista huonekaluista, jotka kapteeninrouva on minulle antanut."

"Niistä pehtori saa kiittää Ottiliaa (taloudenhoitajatar) — minulla ei ole siinä mitään ansiota. Annoin pehtorin luettelon hänelle, ja hän on valinnut tavarat. Kuitenkin, jos pehtorin huoneet nyt ovat järjestyksessä, niin tahdon itse tulla vakuutetuksi niiden asumakunnosta. Pehtori voinee saattaa minut sinne nyt?"

Minä kumarsin, vetäytyen syrjään että hän pääsisi menemään. Ja niin lähdimme — hän kulkien edellä, minä nöyränä pari askelta jälessä — ja tarkastelimme pehtorin huoneuston.

"Oh — niin somaa!" huudahti kapteeninrouva vasten tahtoaan.

"Eikö totta, rouva — sangen edullinen muutos."

Sillä luonnollisesti tuo suuri muutos sai aikaan hänen huudahtuksensa; hänestä oli huone hämmästyttävän soma, juuri sentähden ettei se koskaan voinut tulla oikein somaksi, sen välikatto kun, joka lepäsi hirsillä, oli matalalla ja huoneessa oli ainoastaan kaksi ikkunaa — takaseinällä ei ole yhtään. Olin siksi asettanut sille jumalattoman pitkän, vanhanaikaisen makuusohvan, pari tuolia ja kauimmaksi nurkkaan kaapin.

Keskelle suurta tupaa, jonka toisessa päässä, kuistin- ja kammarinoven välissä oli tavattoman suuri liesi ja toisessa päässä päätyikkuna, olin asettanut korttipöydän ja sen ääreen ne kaksi nojatuolia, jotka olivat seuranneet makuusohvaa. Pöydällä oli se vähäinen kirjallisuus, jonka olin ottanut myötäni. Päätyikkunan luona, josta näki päärakennuksen ja etenkin kapteenivainaan huoneen, oli kirjotuspöytä. Muutamia tuolia oli vielä huonekaluina, ja pari tilkkumattoa muodosti käytäviä valkealle lattialle. Huomaat, ettei tällaisesta ylellisyydestä vielä olisi kannattanut huudahtaa — vaikkakin huone siistittynä, uutimet ikkunoilla, teki hyvin hauskan vaikutuksen.

Hän kiersi lieden ja katsoi huoneeseen. Se on pieni, ja sen ainoa ikkuna on syvällä olevaa lahdenperukkaa kohti sekä — sen takana — peltoja ja metsiä. Vuoteeni eteen olin levittänyt maton, joka peitti lähimailta kaiken paljaan lattian. Muuten siellä oli ainoastaan piironki nuottipitimineni, joihin hän etenkin näytti kiinnittäneen huomionsa, pieni pöytä vuoteen vieressä, toinen ikkunan luona, muutamia tuoleja ja pesukaappi — siis aivan yksinkertaista.

Valitettavasti kyllä ei itse voi tulla yhtä yksinkertaiseksi kun ympäristö on — eksyin jälleen osastani, tai oikeammin näyttelin väärin. Kun hän kammaria katseltuaan kääntyi, lausuin hymyillen, tehden pienen kumarruksen ja sulavan liikkeen osottaen nojatuoleja:

"Kapteeninrouva suonee minun pyytää, ettei lastenrauha häiriintyisi matalan kattoni alla."

Hän tuijotti minuun hetkisen, aivan kun olisi luullut että kadotin järkeni. Hänen pehtorinsa uskalsi noin ritarillisesti käskeä häntä istumaan — kanssaan ja luonaan! Helakka puna levisi hänen kasvoilleen.

Kuitenkin hän tointui pian.

"Onko pehtori nainut mies?" kysyi hän hyvin ihmeissään.

Tunsin suuttuvani. Tuo oli jo hiukan liiallista ylpeyttä. Vaikkapa olisin ollut kuka tahansa, oli minulla tietenkin oikeus kotonani käskeä vieraitani istumaan. Vastasin sentähden kylmästi:

"En, toinen puoliskoni on varmaan eksynyt — oli tietenkin kaunis ja heitti minut turhan kullan takia. En ole enää voinut löytää häntä."

"Sitten en voi käsittää, että häiritsisin mitään lastenrauhaa, jos lähtisin istumatta. Muuten ovat huoneet minusta nyt aivan sievät — niin että jos pehtori ei ole aivan hemmoteltu, saatan ehkä toivoa, että pehtori tästälähin valittamatta tulee viihtymään Siltalassa."

"En tiedä koskaan valittaneeni. Jos en täällä olisi saanut kattoa ylleni, niin olisin sen saanut jossain muualla — maailmahan on suuri ja minusta on jotenkin yhdentekevää, missä asun. Mutta olkaa vakuutettu, rouva, missä tahansa oikeutetuista muistutuksista pannaan pahaksi tai ei välitetä niistä, siellä on johto huono ja kaikki käy hullusti — isännän vahingoksi. Kuitenkin minä vaikenen. En enää häiritse kapteeninrouvan rauhaa."

"Vaikenette — mistä?"

"Valituksista, jotka koskevat epäkohtia Siltalassa."

"Sitä en suinkaan toivo — jätän ainoastaan itselleni päätösvallan, sittenkun olen tutkinut asian."

Ja niin hän lähti, vihaisena taasen. Paljoa ei hänen armonsa kärsi.

Viime keskiviikkona minulla oli tilaisuus hiukan pistellä häntä, jota hän mahdillaan ei voinut välttää kuten ennen.

Ajoin eräälle niemelle, josta olen puhunut, missä korjattiin yhtä latoa ja valitsin suorimman ja hauskimman tien puiston kautta. Kuljin kumarassa laulaa hyräillen ja tapani mukaan sivallellen käytävien vieressä olevaa ruohostoa ratsupiiskallani. Silloin näin molemmat naiset äkkiä edessäni eräässä tienkäänteessä. Tervehdin ja olin jo ennättänyt muutamia askelia ohi, kun kapteeninrouva huusi: "Kuulkaa — pehtori!"

Minä käännyin.

"Onko pehtori ollut näkötornissa?"

"En, siellä en ole ollut."

"Me olimme menossa sinne, mutta portaat natisivat niin, että pidimme parhaana jättää se tekemättä. Ehkä pehtori olisi hyvä ja tarkastaisi niitä ja sanoisi meille, uskaltaisimmeko nousta?"

Se ei ollut minulle erittäin mieluista, sillä pyörrytykseni takia pelkään itsekkin hiukan tuollaisia ilmamatkoja vallankin kun portaiden ja aitausten kestävyyttä voi epäillä. Mutt'en voinut vastata muuta kuin myöntäen ja seurata heitä näkötornille.

Kapteeninrouva tietysti heti astui edelle, mutta kamreerinrouva näytti ainoastaan empien käyvän hänen rinnallaan saadakseen minut näyttelemään palvelijan osaa. Jo muutamia askelia noustuamme pysähtyi hänkin ja sanoi kääntyen puoleeni:

"Pehtori on täydellisesti vallottanut sekä äitini että tyttäreni." Hän kulki nyt rinnallani, mutta kapteeninrouva yhä kävi paria askelta edellämme.

"Aivan ansiottani — jos asia niin on."

"En tiedä — äitini kiittelee teitä mitä hupaisimmasta kalamatkasta ja tyttäreni mieluimmin asettuisi luoksenne asumaan."

"Hän on niin herttainen — pikku Elsa — puhuessaan lainasanoja."

"Puhuessaan lainasanojaan?"

"Niin — hän puhuu lauseen niin säntillisesti loppuun ja käyttää aina viimeksi kuulemiaan sanoja. Yhtenä päivänä, kun estin häntä kapuamasta katolle, sanoi hän tietävänsä, että minä olen huimapäinen yrittelijä, ja kun täällä puistossa neuvoin, ettei hän poistuisi yksinään niin kauaksi talosta — ajatteleppa nyt että olisin ryöväri, sanoin — niin hän vastasi, ettei pelkää ihmisiä, jotka kuvittelevat jotain olevansa, niin teki hänkin."

Kamreerinrouva nauroi. Mutta kapteeninrouvan niska kävi punasemmaksi ja hän kumartui ja poimi jotain tienvierestä.

Yhdessä kohden me kuitenkin, kapteeninrouva ja minä ihailemme tai ainakin hyväksymme toisemme — pysyen asianomaisen etäällä toisistamme. Tarkotan soittoa. Kuulijoinani ei ole enää ainoastaan Miina ja Liina, nyt kun ikkunani viettävät kartanoa kohti. Pikku Elsa rientää heti luokseni kun kuulee huiluni sävelet, jos hän ei ole vielä käynyt levolle, ja usein tulevat myöskin Viivan ja Kalle. Täällä sisämaassa täytyy nimittäin tavattoman kuumuuden takia aukaista ikkunat, heti kun iltaviileä on joutunut, ja siten en voi estää huiluani kuulumasta päärakennukseen, missä muutkin näyttävät kuuntelevan kun puhallan. Yhtenä iltana kuulin Kallen äkkiä huutavan portailta sisälle: "nyt hän soittaa taasen!" — ja kohta herrasväki kokoontui kuistille. Erään toisen kerran kysyi pikku Elsa ihaillessaan huiluni hopeaheloja ja läppiä, miten minä olen voinut ottaa niin "hienoa esitystä" myötäni tänne maalle ja selitti kysymysteni johdosta, että sekä äiti ja Lilli-täti ovat sanoneet ettei voisi uskoa saavansa täällä maalla kuulla niin hienoa esitystä.

Minä taasen olen usein seisonut kauan tiellä, joka kiertää puutarhaa, ja ihaillut hänen soittoaan — tiedän nyt että se on ollut hän, joka soittaa. Vastasin kohteliaisuuden kohteliaisuudella. Kun pikku Elsa ilmaisi, että soittaja oli Lilli-täti, sanoin minä, vakuutettuna siitä että hän myös toisi uusia lausuntoja, että Lilli-tädillä oli "aivan mainio kosketustaito". Seuraavana päivänä sain tietää että hän vei sen oikein perille, kun pikku Elsa kysyi, oliko hyvin pahaa jos on mainio kosketustaito.

"Ei, eihän toki. Miksi sitä kysyt?"

"Kun Lilli-täti punastui niin hirveästi kun sanoin sen hänelle."

Ajatteles sitä ylpeyttä! Punastua sentähden, että alhaisempi uskaltaa arvostella hänen soittoaan!

No niin — Herra varjelkoon! Se ei kuulu minuun.

Muuten lopetan nyt tähän, koska minulla on vielä tehtävänä suuri työ illalla — joka on tänään vaivaloista ja käy vielä vaivaloisemmaksi tulevaisuudessa.

Aion nimittäin jälleen ajella partani, en tietysti siksi että kävisin koreammaksi mieheksi — se tuskin täällä salolla hyödyttäisi — vaan tuon kirotun kuumuuden tähden.

Ja sentähden hyvästi ensi kertaani

Tuus

Polle.