KAHDESKYMMENES KIRJE.

Siltala, 11 p:nä jouluk.

Rakas veli!

"Ol' ilta lauantainen" — näillä sanoilla minun väkisinkin pitää alottaa tämä kirje.

Sillä todellakin oli lauantai-ilta, viikon töitten päätyttyä, jolloin minä — pakosta — läksin väentupaan, minäkin, ollakseni läsnä kaksoiskihlausten vietossa — Miinan ja Jannen, joka vihdoinkin oli taipunut, koska aika oli jo hyvin tärkeällä, ja Liinan ja Kallen, koska Kalle piti edullisempana kihlautua ja viettää häitä yht'aikaa, kun pitokustannukset siten voitiin jakaa tasan.

Siellä oli tietysti koko talon väki — taloudenhoitajattaret, piiat, karjakot, tallirengit, muonamiehet, torpparit — hälinää ja tupakansavua ylenmäärin ja pirtti varikuuma.

Olin sentähden aina vaaninut sopivaa tilaisuutta ja pari kertaa pujahtanut pois lepuuttaakseni aistimiani ulkona kuutamossa tai huoneissani — etenkin nenä ja silmät kärsivät tuvassa.

Mutta kerta kerralta kävi vaikeammaksi palata sinne takaisin ja kestää siellä. Ilma tuvassa oli aivan läpinäkymätön, kun ulkona astui ovesta sisään. Senvuoksi lähdin sieltä taas yhdeksän aikaan, oltuani sisällä vain noin neljännestunnin.

Niin korkeintaan neljännestuntia oli kulunut siitä, kun viimeksi kävin pihan poikki — ja kuitenkin siellä seisoi nyt hevonen rekineen, joita siellä ennen ei ollut. Myöhäisiä vieraita ne eivät voineet olla torpista tai ulkotiloilta, sillä hevosen luona oli vain yksi mies ja sitäpaitsi hän oli ajanut herrasväen portaitten eteen.

Aloin aavistaa jotain, joka sai sydämeni sykkimään kiivaammin ja aivan oikein — kun lähestyin miestä ottaakseni selkoa hänestä, kuului portailta, missä kaikki oli synkän varjon peitossa:

"Tuntuu siltä, että olen käynyt ihan liikanaiseksi sivuhenkilöksi täällä Siltalassa ja hyvin vastenmielinen näyttää tuloni olevan, koska minua ei lähdetty noutamaan ja jätetään talo saapuessani pimeäksi ja tyhjäksi."

"Rouva!" huudahtin ja juoksin kookasta olentoa vastaan, joka astui alas portaita. "Rouva."

"Miksei pehtori lähettänyt ketään minua noutamaan?"

"Mutta enhän ole aavistanutkaan, että rouva tahtoi palata takaisin."

"Kirjeeni täytyi saapua keskiviikkopostissa."

"En ole saanut riviäkään."

"Miksei ketään ole kotona — koko talo on tyhjä ja pimeä?"

"Sentähden että vietämme täällä kihlajaisia tänään — vieläpä kaksia kihlajaisia."

"Vai niin — saan siis toivottaa onnea."

En ollut ymmärtävinäni ilkeyttä, jonka hän lausui kiukusta — tai pakkasesta värisevällä äänellä, kuten jälkeenpäin olen ajatellut — vaan vastasin:

"Kyllä minä uskon, että he olisivat iloissaan, jos rouva tekisi sen myöhemmin…"

"Ketkä he?"

"Miina ja Liina tietenkin — ja heidän sulhasensa Janne ja Kalle. Mutta nyt rouva sallii minun varmaan juosta tupaan kutsumaan väkeä."

"Olisin todellakin hyvin iloinen, jos saisin hiukan lämmintä — minulla oli huonot nahkaset ja reki koko tien, ja palelluin melkeen puolikuolleeksi."

Kiirehdin kutsumaan taloudenhoitajatarta, ruuanlaittajaa ja sisäpiikaa, mutta palattuani takaisin oli hän jo käynyt sisään. Ja turhaan odotin sinä iltana kutsua hänen luokseen. Hän oli, mikäli sisäpiika tiesi kertoa, kulkiessaan myöhemmin pihan poikki palatakseen takaisin juhlaan, niin väsynyt ja vilustunut kyytimatkasta, että oli vaan kiireesti juonut teetä ja paneutunut sitten heti levolle.

Vaikkakin olin ihan syytön, harmittelin kuitenkin koko yön tuosta ikävästä vastaanotosta — se loukkasi syvästi häntä, mikäli minä saatoin päättää. Eivätkä mielentilat — ja kaikista vähimmin naisten — johdu miettimisen tai järjen perusteella. Hänen olisi muuten pitänyt käsittää, että olisin tahtonut asettaa tuon vastaanoton aivan toisin, jos vaan olisin saanut hänen kirjeensä.

Saadakseni tietää miten tuon kirjeen laita oli, istuin yläällä odottaen postintuojan tuloa. Hän saapui viimeinkin keskiyöllä ja vannoi ja vakuutti, ettei postilaukusta saattanut mitään kadota. Tyhjensin sen ja löysin aivan oikein kirjeen sieltä — mutta lähemmin tarkastettuani huomasin myös, että se oli leimattu Helsingissä vasta torstaina. Postintuojan ja minun oma syyttömyyteni oli siis selvä — kapteeninrouva tai hänen palvelijansa Helsingissä olivat nähtävästi hutiloineet.

Mutta postilaukusta löysin myös toisen kirjeen — Rackin kaivatun kirjeen. Hän tarjosi arvostelijainsa arvioimisen mukaan viisisataakaksikymmentäviisituhatta markkaa metsästä ja oli valmis heti antamaan puolet kuuden kuukauden akseptiin. Jättiläispuista hän ei voinut sanoa mitään varmaa ennenkuin keväämmällä näkisi, miten niitä oli hoidettu, olivatko puut terveitä ytimeltään j.n.e. Siltä varalta, että olisimme suostuneet hänen ehtoihinsa, oli hän liittänyt välikirjaehdotuksen myötä. Joka tapauksessa hän pyysi, ettemme kääntyisi muiden puoleen — hän tahtoi paraansa mukaan sovittaa asiat siten, että olisimme molemmin puolin tyytyväisiä.

Nuo paperit lohduttivat minua sentään koko lailla. Päätin käyttää niitä niin vaikuttavasti kuin suinkin, näyttääkseni vihdoinkin hänelle, miten hän voisi erehtyä, jos tahtoi toimia kysymättä minulta neuvoa.

Olen nykyään nukkunut siunatun hyvin, kuten sinulle viimekerralla kirjotin. Nyt oli aika kulunut yhteen, ennenkuin tulin suojaani, ja äskeiset tapahtumat — etenkin harmitteluni siitä, että kapteeninrouvan kotiintulo oli muodostunut niin ikäväksi ja sitten kaikemmoiset ajatukset, jotka risteilevät aivoissa juuri silloin kun niistä tahtoo päästä vapaaksi, pitivät minua valveilla, niin etten aluksi tahtonut saada unta. Vasta aamupuolella vaivuin siihen — ja siitä seurasi että havahduin kymmenen aikaan päivällä.

Silloin tapahtui niin hullusti, että kapteeninrouva lähetti minulle sanan, kun istuin vielä ajelemassa partaani. Käskin pyytämään anteeksi ja sanoin tulevani pian.

Mutta niinkuin kiirettä pitäessä ainakin, haavotin itseni ja sain puuhailla hyvän aikaa tukkiakseni verenvuotoa. Sitten tungin paidannapit kovaksi silitetyn edustan ulommaisiin napinläpiin ja tavaton työ oli saadessani ne jälleen pois ja pistetyksi sisäpuolelle. Siten hän sai odottaa ainakin tunnin, ennenkuin hänen pehtorinsa saapui. Valmistuin ottamaan vastaan aika myrskyn puuskausta — mutta paha kyllä — kohtasin säteilevää onnea ja päivänpaistetta. Heti ensisilmäykseltä, kun näin tuon omituisesti muuttuneen olennon, selveni minulle, että Helsingissä oli tapahtunut jotain, joka sytytti hänen silmiinsä lempeän, syvän ja autuaan loiston, sai hänen huulensa hymyyn, sulatti hänen ennen niin ylpeät, jäykät ja kylmät kasvonsa eläviksi, riemuisiksi ja lämpimiksi. Kihlaus oli jo tapahtunut — edessäni oli onnellinen morsian.

Minkä arvoista rakastavalle naiselle on raha, kauppahommat, pienet loukkaukset ja kaikki muu roska! Mitä hän nyt huoli pehtorinsa nenäkkäisyydestä! Mielellään hän asettui kaiken tuon yläpuolelle.

Hän läheni minua ruhtinaallisena ja kuitenkin neitseellisenä — säteilevän iloisena ja kuitenkin hiljaa ja tyynesti hymyillen käsi tervehdykseen ojennettuna.

"Suokaa anteeksi, pehtori", hän sanoi, "anteeksi eilenilta. Olin nyrpeä, väsynyt ja puolikuolleeksi paleltunut, ja minä ajattelin kotiintuloani niin ystävälliseksi — vastakohta oli liiaksi räikeä, jonkavuoksi otin sen niin pahakseni."

"Herran tähden, rouva — meidänhän täällä tulee pyytää anteeksi, että siten otimme vastaan — ja vielä suurempi syy on minulla, koska nytkin annoin kapteeninrouvan odottaa. Pyydän anteeksi juuri senvuoksi, että olen hyvin pahoillani siitä vastaanotosta, jonka rouva eilen sai, sentähden en saanut unta ennenkuin vasta aamupuolella. Mutta nyt voin osottaa, että todella olimme syyttömiä, sillä viime yönä vasta toi postimies rouvan kirjeen. Voitte nähdä, että se on leimattu Helsingissä vasta torstaina, eikä siis voinut ennättää tänne keskiviikkopostissa."

"Niinpä on — todellakin! Tyttö on tietenkin unohtanut kirjeen taskuunsa ja pannut sen postilaatikkoon vasta myöhemmin sanaakaan siitä minulle sanomatta. Päätin nimittäin viime hetkessä nyt jo palata tänne — tekosyynä käytin herra pehtorini niskottelua, mutta itse asiassa olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja kaipasin takaisin Siltalaani. Nyt tuskin voin käsittääkkään, miten kerran saatoin ajatella, että iäksi olisin jättänyt sen."

Olin melkeen typerryksissäni, kun hän niin tuttavallisesti puheli. Hän jutteli noin vaan puoleksi leikillisesti, hymyillen, kuten hyvää ystävää puhuteltaessa — siten hän ei ollut vielä koskaan puhutellut "pehtoria". Sanotaanhan kyllä, että onni voi muuttaa naisen — mutta yhtä käsittämättömältä kuin minusta tuntui, että tuo muutos olisi voinut olla niin uskomaton ja etenkin että asiaan kuulumattomat senkautta pääsisivät niin äkkiä suosioon, yhtä sydäntäsärkevää oli ajatella tuon onnen syytä — viiksiparia sekä niihin kuuluvaa sielutonta ruumista!

"Rouva näki hyväksi kutsua minua uppiniskaiseksi…"

"Aivan niin minä suvaitsin sanoa. Mutta ennenkuin nyt rupeamme riitelemään, niin olkaa hyvä ja tulkaa kanssani suurukselle — annoinhan herättää pehtorin ihan kesken unia, joten ette tuskin ole vielä ennättänyt juoda kahvikuppia."

Suurusta syödessä hän kertoi minulle että lapset, Kalle, Viivan ja Elsa — jotka muuten kaikki lähettivät minulle terveisiä, kuten myös kamreerin väki ja ruustinna — olivat niin kauan puhelleet ja haaveksineet Siltalan talvi-iloista, että he lopulta taipuivat tulemaan hänen pyynnöstään joululomaksi tänne Siltalaan. Sillä hän itse, kapteeninrouva, ei lainkaan voinut viihtyä kaupungissa ja monen monta kertaa oli kaivannut tänne takaisin.

"Mitenkä se on mahdollista!" huudahtin minä. "Niin yksin kun rouva saa nyt täällä olla!"

"En tiedä — se riippuu arvatenkin osaksi siitä, että minun ikäisenäni on jo tottunut johonkin määrättyyn. Kaipasin omia huoneitani. Mutta sitäpaitsi minä kaipasin näköalaa ikkunasta, kaipasin ilmaa, kaipasin metsää, ja minua kiusasi ovikellon ja telefonin kilinä — voi, minkälainen kiusankappale se telefoni on! Parin sukupolven elettyä se tulee lyhentämään ihmisikää ainakin kolmannella osalla."

"Miten niin", nauroin minä. "Uudellamaalla on muuten tilallisillakin jo telefoni."

"Se on ihan toista — maatilalta on naapuriin todellakin sellainen välimatka, että telefonipuhelu voi silloin tällöin tuottaa pientä hauskuutta. Mutta kun asuu seinän takana tai kerrosta alempana. Ja sitä soittoa ja kirkunaa kaupungissa — koko taloahan häiritsee jokainen telefonipuhelu — ja siellä soitetaan ja kirutaan päivät päästään! En ole hermostunut, mutta varmaan tulisin pian siksi, jos minun olisi pakko asua kaupungissa telefoni huoneissani. Juuri kun on päässyt yhden ajatuksen alkuun, rupeaa kilisemään. Silloin keskeytyy kaikkien toimet talossa, kaikki kuuntelemaan ketä tahdotaan tavata, kunnes torveen rientänyt huutaa: Kalle puhumaan! Niin, sitten kaikki voisivat jatkaa töitään. Mutta eipäs — tahtomattaankin kuulee Kallen yksinäisen puheen ja koettaa kuvitella mielessään kuka hänen kanssaan mahtaa keskustella. Sitten — Jumalan kiitos — loppuu puhelu ja kukin voi jatkaa toimiaan! Niin, mihinkähän sitä taas jäikään? Ajatuksissaan oli — ja taaskin aika kilinä! No, kukas nyt? Viivani huudetaan. Sama juttu uudelleen! Tekipä ihan mieli juosta ulos — minne tahansa lopuksi."

Minä nauroin ja sanoin, että silloin se todellakin kävisi rasittavaksi, jos lapsetkin saisivat käyttää telefonia.

"Lapset — tietysti lapset käyttävät sitä. Joka päivä soittaa jokainen Kallen, Viivanin ja Elsan luokkatoveri ainakin kerran heille."

"Jumala meitä sitten varjelkoon!" huudahtin minä.

"Ja sittenkään ei telefooni kiusannut minua eniten. Pahin oli vastapäätä oleva talo — ja kuitenkin Helsingin kadut ovat leveitä ja kauniita. Mutta lopuksi aloin vihata tuon talon seinää."

"Rouva on tottunut aina asumaan maalla."

"En — en aina. Asuin monta vuotta Käkisalmessa — mutta Käkisalmessa ei paljon tiedetä kaupunkilaiselämästä."

"Sen kyllä uskon. Mutta jos nyt lapset tulevat tänne jouluksi, pitäisi täällä olla luistinrata, vipukelkka ja muuta sentapaista. Salliiko rouva, että annan muutamain akkain luoda lumen joltakin paikkaa jäältä?"

"Kernaasti! Mutta miksi akkain?"

"Tarvitsisin miehiä muualle."

"Tehkää mitä voitte, jotta heillä olisi niin hauskaa kuin mahdollista. Mutta nyt — lohduttakaa nyt minuakin hiukan. Minun täytyy kiinnittää Siltala kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta — minun täytyy, ymmärtääkö pehtori — tai sitten saan jättää sen ainiaaksi. Ensimäisen ja toisen vuoden korothan voimme maksaa niistä rahoista, jotka saamme myömällä lehmiämme. Kolmantena vuonnahan meillä pitäisi jo olla tarpeeksi heiniä myötävänä, joten sillä tavoin voimme maksaa korot, jos vähennämme muita menoja."

"Maanviljelys ei kannata, jos sitä painostaa suuri velkataakka."

"Minä olin myös ihan varmasti päättänyt, niin kipeästi kuin se minuun koskikin, lähteä Siltalasta ja lunastaa itseni tuolla kahdellasadallaviidelläkymmenellätuhannella. Mieheni testamentin mukaan minulla nimittäin on oikeus valita — hänhän ei voinut jättää osattomaksi yhtä veljenpoikaa, joka pienestä palkasta raataa alempana pankkivirkamiehenä. Mutta hän sääti että minä sain valita. Ja minä olin, kuten sanottu, päättänyt jättää Siltalan ja ottaa itse nuo kaksisataaviisikymmentätuhatta, kun pehtori kesällä rupesi puhumaan, että maatila on huomattavasti suurempiarvoinen kuin miksi se on arvioitu, ja että se mahdollisesti tuottaisi viidentoistatuhannen markan koron."

Todellakin hyvin siististi tuolta vanhalta ukkorähjältä! Koska hänen mielestään veljensäpoika, luutnantti, tulee toimeen hänen leskellään sekä puolella omaisuudesta, antaa hän veljensäpojalle, pankkivirkamiehelle, toisen puolen. Sukulaisrakas ukko, eikö totta?

"Mutta rouvan tulee ajatella, että teidän taloutenne tulee vast'edes maksamaan paljoa enemmän kuin nykyään…"

"Miksi niin?" keskeytti hän minut — ja minä huomasin joutuneeni umpikujaan.

"Rouvahan sanoi suvella — rouva sanoi, että menonne vast'edes tulisivat tuntuvasti lisääntymään."

"Niin, juuri noiden koronmaksujen takia."

"Vai niin — sentähden! Mutta joka tapauksessahan on ihan järjetöntä lainata tuollaista summaa, jos vaan millään muulla tavalla voi tulla toimeen."

"Niin, mutta minähän en voi. Mitenkä muuten saisin rahaa."

"Myökää metsää."

"Turhaa puhetta — myökää metsää. Mehän kuletamme koko talven halkoja kaupunkiin, mutta se tuskin tuottaa kolmeatuhatta markkaa vuodessa. Kyllä te olette tulinen luonteeltanne. Suokoon Jumala etteivät kaikki arvioimisenne lopuksi näyttäytyisi olevan pelkkiä tuulentupia!"

"Onhan myös melkeen naurettavaa, että Siltalan moisesta maatilasta laahataan muutamia halkokuormia kolme peninkulmaa — se on jälleen tuota isoisän-isän menettelytapaa."

"Pehtorihan tietysti osaa järjestää sen paljoa paremmin. Pehtori voisi tietysti hankkia yhdessä talvessa nuo kaksisataa viisikymmentätuhatta", hän sanoi hyvin ilkamoivalla äänellä.

"Luonnollisesti", vastasin hiukan kumartaen, ikäänkuin en olisi huomannut hänen äänenpainoaan. "Enkä ainoastaan näitä kahtasataaviittäkymmentätuhatta, vaan voin sanoa, niin paljon kuin kapteeninrouva tahtoo ja tarvitsee — ainakin noin pari kolme miljonaa."

Hän nousi kiivaasti. "En tiedä tahtooko pehtori huvitella kustannuksellani vai…"

"En, Jumala paratkoon!"

"Silloin pehtori on todellakin — vähintäin lapsellinen!"

"No niin — mutta palataksemme nyt itse asiaan ja noihin kahteensataanviiteenkymmeneentuhanteen, olen minä vastoin kapteeninrouvan määräyksiä omin päin ryhtynyt muutamiin toimenpiteisiin…"

"Vai niin — todellakin!"

"Olen niin. Ehkä rouva hyväntahtoisesti silmäilisi näitä papereita — tässä on kirje ja välikirjaehdotus, jotka sain viime yönä." Näin sanoen ojensin hänelle paperin.

Hiukan viivytellen — hyvin hämillään hän otti sen kädestäni ja alkoi katsella sitä.

Tarpeetonta lienee vakuuttaa, että hänen innostuksensa pian kasvoi. Näin punan pian leviävän hänen kasvoilleen. Huomaamattaan hän kohotti kättään ja painoi sitä sydämelleen.

Loppuun päästyään hän katsoi minuun.

"Ja te tahdotte vakuuttaa, että tämä kirje — tämä kauppasopimus tarkottaa Siltalan metsää?"

"En lainkaan — kysymys on vaan pienestä osasta Syvämaan metsää."

"Syvämaa — siellä en ole milloinkaan käynyt."

"Siellä ei ole luullakseni kukaan ihminen käynyt sataan vuoteen. Juuri sentähden arvelinkin, ettei kapteeninrouva tulisi tuntemaan kaipuuta, jos joku osa siitä myötäisiinkin."

"Ja se metsä…"

"On Siltalan helmi — ihana aarniometsä, jonka kaltaista en ole nähnyt vielä koskaan Suomessa."

"Ja siitä metsästä saisi…"

"Miljonia — aivan varmaan! Mutta kapteeninrouvan asemassa en hakkauttaisi kaikkia, vaan jos saisin neuvoa, niin jakaisin osiin koko maatilan metsän ja hakkauttaisin järjellisesti, niin että täällä aina olisi joku osa tuollaista parisatavuotista — Siltalan pinta-ala siihen kyllä riittää."

"Ja tämä kirje — tämä kauppasopimus — ovat todellisia — ovat todenmukaisia — ovat todellakin kapteeni Rackilta saatuja?"

"Luonnollisesti. Mutta hänen täytyy antaa vähintäin viisisataaneljäkymmentätuhatta markkaa — muuten ehkä olisi viisainta ilmottaa ja pitää huutokauppa, sillä metsänhoidonneuvoja, joka myös oli täällä, arvioi metsäpalstan viiteensataankuuteenkymmeneentuhanteen markkaan."

"Herra Paul…"

Hän tuli ja ojensi minulle kätensä — mutta keskeyttikin aiotun lauseensa ja jatkoi:

"Saisinko nähdä tuon metsän?"

"Tietysti. Olen ajanut sinne joka päivä nyt kolmen viikon ajalla, ja jos kapteeninrouva tyytyy pikkurekeen, sujuu matkamme kuin tanssien. Enkä usko, että rouva katuisi lähtöään. Se on upea metsä."

"Tahdotteko tulla kanssani sinne?"

"Tietysti."

"Hyvä. Olen puolen tunnin kuluttua valmis." Hän puristi kättäni ja meni huoneisiinsa.

Oli sangen kylmä ja koska minun tietenkin tuli istua takana ajolaudalla, missä jalat etenkin ovat tuulelle alttiina, niin vedin valjastaessa niihin pitkävartiset hylkeennahkasaappaat. Nahkasista pidin itse huolen, sillä nuo kuhnustelijat saattaisivat panna ne heti rekeen, joten ne olisivat jääkylmät, kun lähtiessä kävisi istumaan. Muutamia sikareja pistin lyhyen turkkitakkini povitaskuun, ja niin olin valmis — muistuttaen kovin eskimoa, joskin hiukan pitempi ja voimakkaampi sitä.

Kapteeninrouvakin hymyili, astuessaan ulos ja nähdessään minut.

"Olen pukeutunut lämpimiin vaatteisiin, koska viima täällä takana tunkee ihan ruumiin läpi", hymyilin minä vuorostani.

"Ei — mutta aikooko pehtori istua niin epämukavasti? Minkätähden? Emmekö voi ottaa tavallista rekeä?"

"Olen ajanut jäljet sinne tällä pikkureellä — toinen reki kulkisi ehkä raskaammin. Ja mitä taas rouvaan tulee, niin saatte nähdä, että edessä on vallan hyvä istua", sanoin minä peittäessäni koko reen suurella karhuntaljalla. "Olkaa hyvä ja käykää istumaan, niin käärin sitten teidät näihin."

Hän istuutui nahkasiin, jotka kiedoin hänen ympärilleen ja kun sitten olin peittänyt hänet sudennahkapeitteellä, läksimme matkalle.

Oli tuollainen talvipäivä, jolloin pensaat ja puut kimaltelevat kuurassa ja aurinko paistaa ja saa jokaisen pienen oksalla riippuvan jääkristallin timanttina välkkymään. Lahtien ja salmien jäätä ajaessamme sulkivat rantametsät meidät kuin valkeaan kammioon ja yllämme riippuivat milloin himmeät, milloin kuurakimalteiset lehtipuunoksat, jotka toiselta rannalta toiselle ulottuen muodostivat eteenpäin kiitävän rekemme ylle mitä hienoimman kulta- ja hopeakudoksisen katon. Sillä todellakin me kiidimme eteenpäin — keli oli erinomainen, tie jäällä tasainen ja liukas sekä hevonen hyvä.

"Ellei pehtorin olisi takana niin epämukava istua, olisi tämä matka vallan ihastuttava", hän huudahti.

"Minun päinvastoin on vallan hyvä — olenhan pukeutunut tätä paikkaa varten."

Kun pääsimme aukealle selkäjäälle, alkoi kylmä koillistuuli puhaltaa, niin että hänen piti nahkasissa kääntyä puoleksi kylelleen lepäävään asentoon, selkä tuulta kohti, jonkatähden hänen kasvonsa tulivat näkyviini — hän saattoi puhuessaan katsoa minuun. Oi, miten kaunis hän oli! Luulen että nainen on kaunein siten maatessaan ihaniin, pehmosiin nahkasiin peitettynä, turkisten kasvoja ympäröidessä, jotka pakkanen on purrut kaksinkerroin raikkaimmiksi, sileiksi ja punastuviksi — vaikk'eivät hänen silti muulloinkaan koskaan ole raikkautta vailla.

Pääsimme kuitenkin pian taas saarien suojaan, ja niiden valkeiden pensaiden ja puitten lomitse saavuimme joen suulle, jonka jäätä ajoimme metsään, mikä nyt nopeasti alkoi nousta yhä juhlallisempana, kunnes kapteeninrouva äkkiä huudahti:

"Oi!"

Sillä nyt olimme siellä — tiheä leppä-, kataja-, koivu- ja kuusiseinä oli kadonnut ja kahdenpuolen aukeni aavalla tasaisella lumikentällä laaja — tavattoman suuri sali vihreine kattoineen, jota tuhannet tiheässä seisovat korkeat ja solakat pylväät kannattivat, alhaalta harmaat ja latvasta punakellervät.

"Oi!" huudahti hän kerran vielä. "Mutta sanokaappa — miten tämä metsä on välttänyt kirveen?"

"Niin — sitä ei ole helppo sanoa. Mutta jos ajattelemme, miten syrjässä se on, miten nämä rungot jo viisikymmentä vuotta sitten, jolloin metsäntuotteita meillä pidettiin melkein arvottomina, olivat jotenkin paksuja, eikä kapteeni Lind milloinkaan tarvinnut suurempia summia ja miten hän viimeaikoina oli jo ikämies, miten Siltalassa on metsää mukavammankin matkan päässä kyllin kaataa omiksi tarpeiksi ja puukauppaa varten, jota täällä on harjotettu. Ja lopullisena syynä siihen on kansan laiskuus; he kun eivät viitsi etsiä jykevämpää metsää, kun hoikempaa on saatavissa. Tämä kaikki tekee asian ihan käsitettäväksi ja mahdolliseksi."

Sittenkun olimme kulkeneet yli pienen metsäjärven, ajoin pois jäältä, koska joki järven yläpuolella kävi vuolaaksi ja jää epävarmaksi. Ja täällä alkoi nyt merkitsemäni palsta.

"Uusi tupa!" huudahti kapteeninrouva. "Kuka on asettunut tännekin asumaan?"

"Se on vaan metsäpirtti, jonka olen rakennuttanut. Matka tänne on siksi pitkä, etteivät työmiehet ennättäisi kulkea sitä joka päivä — he tarvitsevat siis yöksi jotain suojaa. Olen nimittäin ajatellut omalla väellä, jolla siihen talvella on kyllä aikaa, hakkauttaa puut, sillä epämiellyttäväksi voisi käydä jos täällä oleksisi koko talven kaikellaisia irtolaissällejä." Ja kun näin miten hän epäillen hymyili minun varovaisuudelleni, sanoin minä — hänen tähtensä juuri en tahtonut tänne noita tukkijunkkareita:

"Rouva ei hymyilisi, jos läheisyydessänne olisi ollut tuollainen joukko tukkimiehiä — ne eivät ole hauskoja — kaikkein vähimmin naisille, sen voin vakuuttaa."

"Ajattelen asiasta ihan samoin kuin pehtori."

"Silloin — nauroitte jollekin muulle?"

"Niin, minä nauroin jollekin muulle. Mutta se on yhden tekevä. Miten suuri on nyt se metsänosa, josta saisin yli puolimiljonaa?"

Näytin suunnilleen rajat.

"Ja jäännös on saman arvoinen?"

"Tietysti!"

"Sitten olen hyvin — hyvin rikas — äkkiä — teidän ansiostanne."

"Ettepä suinkaan minun ansiostani. Kuka tahansa olisi keksinyt heti tämän kultakaivoksen."

"Lupaako pehtori minulle yhden asian?"

"Kernaasti — ellei se käy yli voimaini."

"Pyydän teitä ainoastaan vaikenemaan — pyydän ainoastaan ett'ette kertoisi tästä kultakaivoksesta."

"Se on itsestään selvää. Sellaisesta vaikenee mieluummin."

Mitä kauemmin katselimme metsää, sitä hitaammin sujui keskustelu, kunnes vihdoin kokonaan katkesi. Nähtävästi hänkin tunsi sen ihmeellisen vaikutuksen, minkä tällaisen metsän juhlallisuus tekee mieleen. Huomasin tämän todeksi heti kun olimme jättäneet metsän. Kun me nimittäin ajoimme takaisin kotia kohti, alkoi hän keskustella kysymyksestä, mikä osotti että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kohonneet yli pikkuasioitten.

"Sanokaa", hän virkkoi, "miksi rintamme laajenee enemmän silloin, kun yllämme on holvi, laajenee enemmän kuin kulkiessamme vapaan taivaan alla?"

"Laajeneeko? Jos tukauttavasta kellarista astun ulos, niin hengitän ehdottomasti syvemmin."

"Niin — jos otatte asian siltä kannalta. En ajatellut nyt keuhkoja, vaan sydäntä. Vieläpä ihanimpana kesäpäivänäkin, kun kauniista ilmasta astun korkeaan hämärään, kosteaan, viileään temppeliholviin, niin kohoaa sieluni kunnioitukseen, jotta väristys karmii selkäpiitäni. Kun avoimen taivaan alta tulemme tämänkaltaiseen metsään, tunnemme saman suuruuden ja laajenemisen tunteen. Säteilevä aurinko ja kirkas taivas eivät saa meitä läheskään niin juhlamielelle, kun kesällä liu'umme yli kuvastinkirkkaan järven, kuin tuollainen lämmin, valoisa auringoton heinäkuunsunnuntai — kun olemme matalan, kevyen, tasaisen, autereisen pilviholvin alla. Niin — vieläpä sekin lumoo meitä, kun oksat päämme päällä kaareutuen yhtyvät ajaessamme tai soutaessamme salmen kautta — ja kuinka monet tahtovat vielä vuoteensakin ylle suojakaton!"

"Luulen että rouva sekottaa nyt kaksi eri tunnetta toisiinsa. Me olemme kaikki suuria lapsia — jos vuoteella levätessä yllämme on erityinen pieni katto tai jos huomaamme sellaisen äkkiarvaamatta peittävän meitä matkatessamme mantereen ympäröimää vettä tai jäätä — niin se huvittaa meitä, kuten lapsiamme huvittaa, kun saavat rakentaa kartanolle katon ylleen. Mutta tuolla tunteella ei ole mitään yhteyttä sen juhlallisen kunnioituksen kanssa, joka valtaa mielemme astuessamme korkeaan temppeliin, olkoonpa se nyt sitten vaikka ihmistyötä ja senvuoksi kaksinverroin ihailtavaa tai luojan mestarituote. Avarin ja kunnioitusta herättävin kaarikatto on ja tulee aina olemaan sentäänkin sinitaivas — jos selällään makaa suvipäivänä, katse sinne ylös kiinnitettynä, niin laajenee sydän voimakkaammin kuin temppelissä ja metsässä koskaan."

"Niin kyllä — mutta ainoastaan silloin, kun selällään lepää, katse siihen kaarikattoon kiinnitettynä. Muuten tuntuu siltä kuin korkea metsä tai korkea temppeli olisivat itse taivasta suurempia, korkeampia, avarampia tai vapaampia."

"Senvuoksi ettemme voi äärettömyyttä millään mitata, mutta havaitsemme heti korkeuden, kun seinät ja pilarit kohoovat ympärillämme, joita katsellessa huomaamme oman pienuutemme."

"Älkää sanoko niin! Kulkekaappa suurkaupungin katua, jonka varrella on kuuden, seitsemänkerroksisia taloja. Ne ovat myöskin korkeuden mittoja — mutta te ette tunne rahtuakaan ylevän suuruuden ja kasvavan kunnioituksen tunnetta — miks'ette — siksi että holvi on poissa. Me tarvitsemme, me tahdomme holvia yllemme, mutta miksi — sitä en tiedä."

"Hyvin tukalassa asemassa me kuitenkin pakenemme näitä holveja päästäksemme vapaan taivaan alle."

"Tokkopa?"

"Ukkosen jyristessä juoksevat useimmat rankkasateesta huolimatta suojaavasta metsästä, koska salama herkemmin iskee puuhun. Ja maanjäristyksen sattuessa ihmiset syöksyvät ulos temppeleistään."

"Tahdotte tähdätä siihen, että me, tuntien oman heikkoutemme ja vähäpätöisyytemme, viihdymme korkeissa holveissa ainoastaan niinkauan kuin arvelemme niiden suojaavan ja puolustavan meitä?"

"Aivan niin — vaikkakin tuo tunne saattaa meissä olla vaistomainen — peritty tottumus."

"Tuntuupa siltä — kun me senlisäksi ihailemme korkeata, suurta ja avaraa, että se mahdollisesti selittäisi tuon äsken mainitsemani kunnioituksen ja hartauden tunteen, joka meissä syntyy ollessamme korkeassa ja avarassa holvissa."

"Tietenkin — me huomaamme katon yllämme, mutta riemuitsemme samalla huoneen valtavuudesta. Muuten tuo tunne taitaa olla naisessa väkevämpi kuin miehessä."

"Miksi niin?"

"Koska hän tuntee itsensä turvattomammaksi. Nainenhan on luotu etsimään tukea ja turvaa — se myös selvittää sen, että he ihailevat enemmän ruumiillisesti kuin henkisesti suuria miehiä."

"Voi toki puheitanne!"

"Eivätkö? Hyvin usein näkee, miten parhaatkin naiset, jotka ihan vapaasti voisivat valita, menevät täydellisille narreille, ainoastaan senvuoksi että näillä on jotain näennäisesti miehekästä — suuret viikset, sotilaspuku tai leveä tyvi kannattamaan ylhäällä vähentyvää painoa — kallo mieluimmin ontto, jotta tuki näyttäisi vakavammalta…"

Kaikuva nauru keskeytti puheeni.

"Enkö ole oikeassa?"

"Ette!"

"Ja mistä rouva sitten luulee tuon merkillisen, muodottoman kuosin johtuneen, joka tekee nykyaikaisten keikarien ruumiin ylöspäin kapenevaksi jalustaksi, millä heidän tyhjä päänsä lepää, elleivät naiset ihastuisi enemmän tuohon tukeen kuin siihen, jolla on pienet jalat, kapeat sääret sekä leveät hartiat ja jonkinarvoiset aivot. Vieläpä heillä pitää olla ryhmysauva kävelykeppinä, jotta olisivat varmemman näköisiä."

Epäjohdonmukaisesti, kuten naiset aina, hän sekosi ihan toiseen asiaan sanomalla:

"Samasta syystä voisitte myös moittia naisia, jotka ei tahdo tehdä itseään huomionalaiseksi hylkäämällä käytännössä olevaa kuosia, jos se on naurettava."

"Naisten laita on toisin."

"Miksi niin — saavathan nuoret miehetkin olla muodinmukaisia."

Ja niin edespäin ja edespäin — hän alkoi nimenomaan puolustaa tuota narria, sillä hän oli kyllä huomannut, että viittailuni tarkottivat hänen luutnanttiaan. Miten viisas nainen voi antaa itseään sokaista siihen määrään!

Kun hän portaiden luona astui reestä, kääntyi hän puoleeni ja sanoi hymyillen:

"Tänään tosin on sunnuntai — mutta ehkä pehtori kuitenkin, korvausta tai palkankorotusta siitä vaatimatta, tahtoisi syödä luonani päivällisen, jotta voisimme tuumia vastausta kapteeni Rackille?"

Siten tulin olleeksi koko päivän hänen seurassaan, sillä saatuamme vastauksen valmiiksi, näytti hän minulle uusia nuotteja, jotka oli tuonut kaupungista, ja viimein meidän teki mieli soittaa niitä ja istuimme sitten flyygelin ääressä aina illalliseen saakka.

Jo maanantaina kaadettiin ensimäiset puut — aluksi sain hankituksi vain kaksikymmentä miestä, koska muita töitä oli iso joukko vielä jälellä. Siten on tämän viikon aikana saatu tuskin seitsemääsataa runkoa rannalle — kuhnustelevaa ja hidasta kun väki täällä on — ja päivät niin tavattoman lyhyitä.

Mutt'en ole myöskään ennättänyt pitää heitä silmällä koko aikaa, koska minulla täällä kotona on ollut melkoista hommaa luistinradasta, vipukelkasta, tiestä jäälle ja jos jostakin.

Muistelen maininneeni, että kammarini ikkunasta, joka ei ole kartanonpuolella, näkee syvällä kukkulan alla olevalle lahdenperukalle. No niin — tuon lahden rannalta ei ole puita kaadettu, ja keskellä lahdenperukkaa on suurempi ja pienempi saari, nämäkin ihan koskemattomia. Täälläkin vanhat koivut ja lepät kurottelevat oksiaan katokseksi yli kapeiden salmien, ja niiden jäältä annoin akkojen laasta lumen. Olen vakuutettu, ettei yhdenkään Europan kaupungin luistinrata ole kauniimpi tätä — lumiset, kuuraiset puut ympäröivät koko rataa, jonka muodostaa kolme soukkaa, kiemurtelevaa salmea yllään oksakatos — kaikki muodostaen 8 numeron — hiukan liian suuri puuha lasten tähden, mutta olen aikonut puuhata sinne jonakin iltana pienen tenhonäytöksen tai huvitilaisuuden kirjavine lyhtyineen ja bengalitulineen, joten se houkuttelee aikaihmisetkin sinne. Sitä varten olen tehnyt jo Helsingistä suurehkon tilauksen.

Mutta sitäpaitsi olen antanut aurata suoran tien alas jäälle, joten täällä ylhäällä voi heittäytyä kelkalle ja laskea hurauttaa silmänräpäyksessä lahdelle.

Metsästellyt olen myös sangen ahkerasti — sitä sopii harjottaa mainiosti metsänhakkuun valvonnan ohella, koska paraimmat lintupaikat ovat juuri siellä.

Iltasin olemme usein soitelleet — joten huomaat, että olen käyttänyt aikani sekä hyödyksi että huviksi.

Ja lopuksi vielä, veli rakas — suo anteeksi että vaivaan — olisitko ystävällinen ja veisit Lagströmille terveisiä minulta ja käskisit hänen pitämään siitä huolta, että joulu Thorsbyssä vietetään entiseen tapaan, siten että kukin saa määrätyn osansa kuten ennenkin — hän kyllä tietää itse ja rahoja hänellä täytyy olla yllin kyllin.

Ja sitten — iloista joulua! Minun kyllä on merkillinen tänä vuonna. Siitä kuitenkin ensikerralla. Jää hyvästi.

Polle.