Front matter

Kirj.

HARALD SELMER-GEETH [Werner August Örn]

Suomentanut

Aarni Kouta

Porvoossa, G.L. Söderström, 1904.

Pollehan oli aina ollut hiukan huikenteleva — excentrinen, jos niin tahdomme sanoa. Mutta sehän oli, niin sanoaksemme, kuulunut asiaan. Minkäs luonnolleen tekee, ja luonnottomalta olisi tuntunutkin, jos Polle olisi ollut tavallisten, rauhallisten, vakavain tilallisten kaltainen, seikkailtuaan nuoruutensa päivät, oikeammin sanoen, siihen asti kun hän setänsä kuoleman jälkeen oli saanut Thorsbyn ihan äkkiarvaamatta haltuunsa. Mutta mihin mielettömyyksiin ja seikkailuihin hän heittäytyikään, oli hänen hullutuksissaan toki aina ollut hienoutta — houkuttelipa hänen kuohuva verensä sitten hänet koettelemaan onneaan joko lehmäpaimenena jollakin meksikolaisella tasangolla, tai, ihastuneena johonkin lumoavaan Estrellaan, seuraamaan kuukausittain hänen sirkustaan ratsasniekkana. Hän oli yhä edelleenkin hieno olento, eikä mitään renttumaista, mitään rumaa, mitään sellaista, josta olisi voinut päättää alkavaa rappeutumista, voinut milloinkaan huomata hänen töissään ja toimissaan. Ja olihan sitäpaitsi jo vuosia vierinyt noista nuoruudenhullutuksista, vuosia, jolloin ei hyveissä mallikelpoisimmallakaan iäkkäällä neitosella olisi pitänyt olla mitään häntä vastaan muistutettavaa. Sitävastoin oli meidän kaikkein kunnioituksemme ja rakkautemme tuota yli arkiolojen kohonnutta luonnetta kohtaan vähitellen kasvanut suoraksi kiintymykseksi.

Mutta tästä kaikesta huolimatta oli hänessä jo kauan sitten ollut jotain, joka ensin karkotettuna, mutta aina uudistuvana, oli alkanut herättää huomiotamme ja kasvavaa hämmästystämme, jotain hänelle niin vierasta, että se olisi tehnyt hänet — jos emme satunnaisuuksista olleet erehtyneet — aivan toiseksi kuin mitä hän oli.

Aluksi kyseltiin yhä useammin kutsuissa pitäjällä: no mutta missähän Polle Biörenstam tänään lienee?!

Koitti sitten aika, jolloin sekä minä että muut, Thorsbyhyn suurusaikaan tullessamme, tapasimme hänet tavallisesti nukkumassa, jota hän pyyteli anteeksi sanoen lukeneensa myöhään yöhön. Kun kysyin kummastuneena mikä hänen mieltään niin saattoi kiinnittää, mainitsi hän, tuo ennen niin innokas filosofi, tavallisesti jonkun vanhan tusinaromaanin. Pääkaupungissa ja Turussa hän ei ollut vuosikausiin käynyt — hän, entinen keikari, oli alkanut esiintyä parta ajelemattomana, ja pukunsakin rupesi näyttämään yhä huonommin hoidetulta. Suorat kysymykseni hän torjui ärähtäen: "Joutavia! Alan vanhettua ja laiskistua — siinä koko juttu." Mutta että hän itsekin kärsi, sen näin vallan hyvin.

Sitten alkoi kuulua puheita, huhuja ja juoruja, joita palvelusväki tietenkin levitteli — mutta juoruja joka tapauksessa — että hän yksikseen olisi ruvennut ryypiskelemään salaa kotosalla. Sehän olisi kyllä selvittänyt asian, mutta kukapa sellaista olisi uskonut Pollesta — eihän se ollut hänen heikkoutensa — kunnes minä puolestani sain asiasta varmuuden.

Yhtenä aamuna näin jonkun miehen ratsastavan täyttä laukkaa kartanolle ja tunsin Pollen raution. Ja aivan oikein, mies oli Olli-ajuri.

Hän ojensi minulle kirjeen.

"Rakas veli", kirjotti Polle, "minulla oli tänään vakava kohtaus ja tahtoisin tehdä testamenttini. Ehkä olet hyvä ja tulet Bröijerin kera tänne?"

Valjastutin hevosen ja heti kaupunkiin tultuani sain lääkärin käsiini, joten saatoimme viivyttelemättä jatkaa matkaamme Thorsbyhyn.

Jumalankiitos, hengissä hän toki vielä oli!

"Miksi tuollaista ilvettä teet meistä!" huudahdin hiukan suutuksissani, kun hän terveenä ja hymyillen tuli portailla vastaamme.

Mutta lääkäri oli toista mieltä.

"Näen kasvoistasi, ettei huhu, jonka sinusta olen kuullut, ole perätön", hän sanoi, Polleen terävästi katseltuaan. "Olet ruvennut ryypiskelemään ja rappeutumaan."

"Ryypiskelemään? Hyi — enkä ole", Polle vastasi, "se kuulostaa ilkeältä. Mutta alan käydä yhä enemmän alkoholin myrkyttämäksi — tunsin tänään omituisen pienen oireen."

"Ja paljonko sitten nautit päivässä?"

"En tilkkaakaan päivällä. Mutta kun iltasin tartun kirjoihini, niin on tullut tavakseni — selvästi seurauksena siitä, että tupakoin silloin vahvasti — naukata lasillinen vettä, johon on kaadettu pisarainen konjakkia sekaan."

"Vai niin, ja se annos kasvaa päivä päivältä!" huudahti Bröijer.

"Niin — onhan se kasvanut."

"Ja nyt olet jo päässyt…?"

"Kahteen suureen vesikarahviiniin."

"Kahteen vesikarahviiniin — veikkonen? Ja konjakkia niihin menee?"

"Konjakkia niihin menee — kolmeneljännes litraa."

"Kolme neljännestä — joka ilta?!"

"Tai oikeammin joka yö — luen enemmäkseen aina aamupuoleen."

"Ja miksi tahdot sitten hengiltä itseäsi?"

"Tahdot — oh, enhän minä tahdo. En tahdo juuri mitään. Tämä elämä on vaan niin kirotun typerää ja ikävää — silloin ovat haaveet hauskempia. Ja jos kaikki kuitenkin on lopuksi järjettömyyttä, niin pakkokos minun on ottaa osaa hullutuksiin kauempaa!"

"Sinä pidät aivan liian hyviä päiviä, siinä vika. Sinun joko täytyy naida joku äkäpussi — minä tunnen yhden…"

"Ei kiitos — tarjoa toisille herroille."

"— tai sitten sinun täytyy lähteä matkoille ja matkustaa vuoden ajan, vähääkään levähtämättä, yötä päivää — — —-"

"Ei kiitos"

"— tai erottaa pehtorisi ja itse ruveta pehtoriksi."

"Sitä en voi — hän on kaikinpuolin erinomainen."

"Siinä juuri vika: hanki itsellesi kelvoton, joka vetelehtii ja pettää sinua — silloin alat pian ajatella toisin."

Monien vastaväitteitten jälkeen saimme hänet vihdoin suostumaan siihen, että hän ainakin matkustaisi Enköpingiin toht. Westerlundin luo.

Arvaatte sentähden hämmästykseni, kun sain seuraavat kirjeet — ensimäisen noin viikkoa ylläolevan keskustelun jälkeen ja toiset perästäpäin. Kopioin ne tähän.