← Table of contents
Siltalan pehtori

KAHDEKSASTOISTA KIRJE.

Aarni Kouta translation

Siltala, 20 p:nä lokak.

Rakas veli!

Kiitos vaivoistasi, jota oli koirien takia; ne saapuivat onnellisesti määräpäivänä. Läksin itse niitä noutamaan, enkä luule, että mitään sen liikuttavampaa voi kokea tai nähdä kuin kohtaamisemme tuon eron jälkeen. Eläinraukathan olivat saaneet seistä kahleissa kokonaisen vuorokauden yksinäisessä rautatienvaunussa. Viisaina olentoina ne varmaan olivat ajatelleet hyvin surullisina elämän kovia vaiheita niinä kahtenakymmenenäneljänä pitkänä tuntina jolloin eivät voineet kysyä eivätkä saada vastausta, ja olivat pakotetut kärsimään tuossa hirvittävässä, vierivässä, jyskyvässä vankilassa, joka tosin silloin tällöin pysähtyi, mutta josta niille ei ollut mitään hyötyä. Olivat he molemmat toki olleet onnellisia, nähneet hyviä päiviä, ja nyt heitä viedään ties minne, mutta varmaan suoraapäätä perikatoon — jyrinä ja jyske ja nälkähän ovat aina tuoneet kamalan lopun. Juna pysähtyy sitte taas kerran — tuo nähtävästi lupaava merkki on aina pettänyt heitä, eivätkä he enää viitsi toivoakkaan. Silloin he tuntevat tuulahduksen — tuoksun miehen avatessa ovea. Se tuoksu ei tule miehestä, ei junasta, ei koko pahasta maailmasta, missä he ovat tulleet kirotuiksi — se tuoksu tulee entisiltä onnellisilta ajoilta, jotka jo kauan sitten ovat kuluneet. Heidän oma kadonnut herransa tuoksui vain sellaiselta — kuinka heidän nokkansa hairahtaa tuntemaan sitä tuoksua tässä kurjuudessa. Silloin astuu sisään olento — samassa molemmat ulahtavat ja kahleensa unohtaen ryntäävät eteenpäin niin että ovat kuristua.

"Fix! Fob!" huudan minä.

Ne riuhtovat kahleissaan kunnes ne saadaan irrotetuiksi, ja sitten ryntäävät päälleni kahleet laahaten maata, ne samalla kertaa itkevät ja nauravat, nuolevat ja repivät ja syleilevät minua huolimatta rukouksistani ja käskyistäni. Asemasillalla irrotan ne kahleista. Tuskin ovat tunteneet olevansa vapaita, kun jo ryntäävät eri taholle, Fix etäämpänä radalla seisovan vaihdemiehen luo, Fob taas hevoseni tykö kertomaan kenen koiria he ovat ja etteivät he nyt enää pelkää mitään koko maailmassa, kun ovat jälleen löytäneet herransa. Mutta tuskin on tuo ensimäinen velvollisuus täytetty, kun jo juoksevat takaisin ja syöksyvät vastaani ulvoen ja nauraen onnesta. Nälkä ja jano unohtuu, ja koko pitkän kotimatkan ne hyppivät ja tanssivat vuoroon minun, vuoroon hevoseni ympärillä, tehden väliin teeskenneltyjä syöksähdyksiä metsään, osottaakseen sillä sekä innokasta auliuttansa alkavaan palvelukseen että voidakseen siten yhä useammin uudistaa kohtaamisen riemua. Heistä tuntui varmaankin nähdessään nuo tavattomat metsät, joiden läpi kuljimme, ikäänkuin olisivat jonkunlaisen kiirastulen kautta tulleet siirretyiksi autuaille metsästysmaille — ja olen vakuutettu, että jos ne olisivat tottuneet ottamaan osaa rukoushetkiin ja jos niillä olisi ollut puhetaito, olisivat ne kyynelsilmin tahtoneet lausua Saarijärven Paavon lailla: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!

Niin — autuaille metsästysmaille ne todellakin ovat tulleet. Sillä vaikka meidän kaunis Uusimaamme on siunattu kaikissa muissa suhteissa — metsänriistassa vie tämä sydänmaa kuitenkin voiton. Ammuin täällä yhtenä päivänä kuusi metsoa, paitsi kolmea teirtä ja kahta jänestä. Koska en yksin tarvinnut niin paljoa, lähetin suurimman osan kapteeninrouvalle Helsinkiin, ja minulla oli ilo saada häneltä erittäin kaunis kiitoskirje keskiviikkona.

Vapaat hetkeni olen aina käyttänyt metsästykseen. Täällä onkin omituista käydä metsällä — kun metsästää tietäen olevansa ehdottomasti ainoa homo sapiens koko metsässä, ja niin ehdottomasti, että melkeenpä näyttää siltä, kuin esiintymiseni herättäisi enemmän hämmästystä kuin pelkoa sen laillisissa asukkaissa.

Tähän iankaikkiseen yksinäisyyteen väsyin myös yhtenä päivänä ja päätin ajaa Maisemaan, jonne talvitie jäitse lyhentää matkaa noin neljä peninkulmaa. Mutta hämmästyksekseni sain siellä kuulla, että Hjalmar ja Annette olivat jo syyskuun puolivälissä matkustaneet ulkomaille, eivätkä palaa ennenkuin jouluksi. Siellä ei ollut ketään kotona, sillä kaikki lapset ovat Helsingissä koulussa. Sain senvuoksi kuluttaa iltani katselemalla heidän huoneitaan ja syömällä ihan yksin illallisen.

Heillä on erittäin viehättävää kaikin tavoin, vaikkei taloa ulkoapäin katsoen luulisi vapaaherran asunnoksi — se on parsien tehty, missä yhtä pitkät, leveät, ja korkeat lisärakennukset liittyvät toisiinsa — mutta tuo epäsäännöllisyys juuri tekee rakennuksen sisältäpäin niin omituisen viehättäväksi. Kun suurista, korkeista eteisistä ja saleista astuu alas — tai ylös — parisen porrasta, niin huomaa äkkiä olevansa ihan toisellaisessa huoneessa, pienessä, miellyttävässä lämpiössä ja kodikkaassa työhuoneessa, joka muistuttaa enemmän laivan kajuuttaa kuin huonetta — ja päinvastoin.

Niin — nyt kai jo loruni loppuvat tällä kertaa! Ei sentään, vielähän minun jotain pitää kertoa!

Toivon nyt päässeeni armaasta Liinastani ainiaaksi! Ja helpommin kun luulinkaan pääsin tuosta lötyksestä.

Istuin lukien eräänä myrskyisenä ja kylmänä iltana iloisen, suuren takkavalkean ääressä, kun ovi avautui ja naisen ääni kysyi:

"Saako tulla sisään?"

"Kaikin mokomin — tehkää hyvin!"

Se oli Liina.

"Eikö pehtorin ole äärettömän ikävää ihan yksin täällä?"

"Ei."

"Olen ikävään ihan menehtyä. Äiti läksi Ottilian (Kapteeninrouvan sisäkön) kanssa pakisemaan ja Miina tietysti on Jannen luona, joten minä olen yksin kuin kirkonrotta."

"No — se yksinäisyys ei ole niin vaarallista — kunhan ette vaan ole yhtä köyhä."

"Köyhä — minäkö — en, miksi pehtori niin sanoo?"

"Siksi että kirkonrotat enimmäkseen elävät armopaloista."

"Hyi — miten olette ilkeä — onhan minulla rahoja, kuten tiedätte."

"Tiedän — tiedän — lasken vaan vähän leikkiä. Mutta miksi sitten olette niin yksin? Pitäisihän teidän, kuten Miinankin, hankkia itsellenne sulhanen, joka voisi istua ja puhella iltasin kanssanne oikein hauskoja."

"No eikö pehtoria haluttaisi vähän jutella?"

"Miksei — aivan kernaasti. Istukaahan vaan. No — mistä aineesta alkaisimme keskustella? Minä puolestani olen aina eniten pitänyt filosofiasta. Mitä mieltä olette, neiti — onko Kant oikeassa vai väärässä, väittäessään etteivät aika ja avaruus ole oleellisia vaan ainoastaan havaintomme muotoja?"

"Noita asioita, en ymmärrä."

"Vai niin — no — mistähän sitten keskustelisimme? Ehkä kirjallisuudesta? Pitääkö neiti enemmän klassikoista vai modernisista kirjailijoista?"

"En tiedä."

"Mutta tietysti neiti on miettinyt sitä mullistusta, joka tapahtui koko kirjallisuudesta, sittenkun pessimismi riisti ihmisiltä aatteen ja uskon ehdottoman olennon personallisuuteen? Ihanteet sitäennen olivat aina olleet tunteita ja tekoja, joiden oikea koti oli taivas ja joiden tuloksen piti siellä saada varsinainen päätöksensä joko tullen rangaistuksi tai palkituksi, jotavastoin pessimismi on pakottanut ihanteet maahan ja alistanut onnenpyynnön vapauden, auringon ja kevään kaipuuksi täällä elämässä. Eikö totta?"

Jotenkin samaan tapaan puhuin hetken ja kun hän aina, enemmän ja enemmän ihmeissään ällistellen, vastasi, että puheeni oli hänelle kuin hepreaa, kysyin vihdoin hymyillen, mistä hän oikeastaan oli tullut kanssani puhumaan.

"Mistä tahansa — eikö pehtori ymmärrä mitä juttelemisella tarkotetaan?"

"Ymmärrän kyllä — mutta olen nyt ehdottanut jo kaikkea mitä vain olen keksinyt…"

"Ettehän ole puhunut yhdestä ainoastakaan ihmisestä tai ainoastakaan asiasta tai mistään, joka koskisi Siltalaa tai muuta pitäjää — ette edes meistä itsestämme…"

"Voih, sellainen ikävystyttää ihmistä, sellaisesta saa ihan tarpeekseen — erittäinkin itsensä ja naapuriensa parissa. Iltasin pitää kai hetkeksi päästä sellaista kuulemasta…"

"Juuri sellaisista minä juttelen niin kovin mielelläni."

"Todellakin — sitten neiti on aivan samallainen kuin Kalle (puutarhamies). Hän myöskin tahtoisi kaikin mokomin puhua itsestään — ihmekkös onkaan, että hän on niin rakastunut neitiin, ja oikein totisesti sittenkin, sen kyllä olen huomannut. Ihmeellistä — juohtui juuri nyt mieleeni — että neiti niin harvoin käy hänen luonaan? Onko neiti edes hetkeäkään koettanut jutella hänen kanssaan? Hänpä alkaisi soittaa suutaan jos neiti vaan tahtoisi kuunnella! Hänen kanssaan ei teillä suinkaan olisi ikävä yhtenäkään iltana, vieläpä hän varmasti tahtoisi syleillä ja suudellakin teitä — mitä — se olisi sentään pirteämpää ja hauskempaa kuin istua täällä kumpikin eri puolella pöytää ja kylmästi keskustella kumpikin harrastaen eri asioita."

Hän katsoi minuun — ja läksi sitten. Ja minä arvelen, että Braunin laulu tässäkin olisi syyllä voitu laulaa loppuun…

Toivon joka tapauksessa, kuten sanoin, että nyt olen vapaa hänestä, ja luulen jo huomanneeni, että Kalle on saanut hänet niskoilleen — ja miksikäs ei häntä siellä luonnistaisi, etenkin kun hän ei salaa tuota paria tuhatta markkaa, joka hänellä on pankissa.

Niin — sellaistahan se on — ihminen on kenties rauhotettu eläin, mutta eläin, jonka askeleita ohjaavat himot joka tapauksessa. Sen huomaa vain liian selvästi, kun tarkastelee ihmisiä, jotka ovat askelta lähempänä luontoa kuin mitä itse on.

Mutta filosofiastahan sinä et pidä — niin — siinä voit olla oikeassakin!

Siis — jättäkäämme kaikki mietiskelyt ja lopettakaamme tähän. Jää hyvästi ensikertaan.

Polle.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings