KUUDESTOISTA KIRJE.

Siltala, 25 p:nä syysk.

Rakas veli!

Sanot ettei kuvaukset itsestäni kapteeninrouvalle tunnu kaunistetuilta. Ei — sehän ei olisi ollut lainkaan huvittavaa, jotavastoin en milloinkaan olisi uskonut, miten mieltäkiinnittävää on koettaa kuvailla itseään kylmästi, niin todellisesti, että kuva mahdollisesti sattuvassa tarkastelussa huomattaisiin oikeaksi. Jos romaania kirjottaissasi otat yhdeksi henkilöksi itsesi, niin ei kenelläkään ole oikeutta vaatia, että kuvauksesi on täysin tosi. Jos toiselle ihmiselle kerrot minkälaisena pidät itseäsi ja sanot: sellainen minä olen! — niin tietää kuulijasi, että puhut itsestäsi, ja ottaa puhettasi arvostellessaan jääviytesi huomioon. Mutta kun pehtori Paul kertoo emännälleen, millainen hänen entinen isäntänsä, herra Biörenstam oli, niin voisi hän, jos nimittäin panisi omiaan, tulla valheesta kiinni, ja joutuisi vastaisuudessa naurunalaiseksi. Esitykseni täytyy siis olla ihan kylmä.

Kuitenkin ovat nyt puheet siitä loppuneet, loppuneet yleensä kaikesta meidän keskemme. Olen joutunut epäsuosioon, aavistamattakaan syytä siihen, vaikka olen — niin, tunnustan mielelläni sen — vaikka olen vaivannut päätäni etsiäkseni sellaista. Asiahan saattaa olla hyvin joutava, sillä en ole mitään rikkonut, mutta täällä yksinäisyydessä saattaa tuollainen painostaa kaksinverroin. Ja entinen suhteemme oli kuitenkin paljon hauskempi — kaipaan kovin pieniä puhelujamme toisinaan ja soittoa sangen usein.

Kunpa vain ymmärtäisin ja käsittäisin mitä pahaa olen tehnyt! Mutta se kävi taas niin äkkiä ja odottamatta, että pidin sitä alussa vaan tavallisena huonon tuulen kohtauksena. Se ei mennyt kuitenkaan tällä kertaa ohi, vaan epäsuosio on todellista ja vakavaa.

Erosimme lauantaiaamuna puistossa paraimpina ystävinä — nyt jo oli käynyt tavalliseksi, että hän kohdatessamme ja erotessamme ojensi minulle kätensä, ja myöskin hän teki samoin lausuen ystävällisesti: illalla tapaamme!

Kuudenajoissa, kuten joka lauantai-ilta, otin kirjan ja lähdin kapteeninrouvalle tekemään tavallisia viikkotilejä — silloin sain sanan, ettei kapteeninrouvalla ollut aikaa tänään.

"Eikö aikaa?" huudahtin hämmästyneenä.

"Ei — ei tänään."

En voinut käsittää, mikä täällä Siltalassa oli niin äkkiä vienyt hänen aikansa, ettei hän ennättänyt tarkastaa kirjanpitoa, jota hän ei laiminlyönyt kiireimpänä kesäaikanakaan, jolloin hänellä oli vieraita ja seuraa, ja minä läksin takaisin asunnolleni, missä minä varmasti uskoen että sisäpiika oli käsittänyt väärin emäntänsä tarkotuksen tai että tämä pian muuttaisi mieltään, kuljin edestakaisin odottaen kutsua. Muttei yhdeksältäkään vielä kuulunut kutsua.

Silloin juohtui mieleeni, että oli ollut puheena lähteä sunnuntaiaamuna taas järvelle. Minun täytyi siis saada lähempiä määräyksiä ja lähdin sentähden uudelleen päärakennukselle kuullakseni lähtisimmekö ja milloinka lähtisimme. Mutta sisäpiika selvitti lyhyesti, että kapteeninrouva aikoi pysyä huomenna kotosalla.

Kun käännyin takaisin kartanolta, tapasin Liinan kuutamossa ja muistaen että olin luvannut ottaa hänet joskus mukaan kalalle, sanoin hänelle, että jos häntä halutti, niin saatoimme huomenna lähteä.

"Vai niin — alan taas minäkin kelvata!" Se oli olevinaan leikkiä, mutta tuntui minusta sittenkin vastenmieliseltä. Teki mieleni kieltäytyä, mutta luvattu kuin luvattu.

Hyvin ikävä matka siitä tulikin. Vaikka kuinkakin koetin muuttaa keskustelun aihetta, palasi hän kuitenkin aina omiin pikku harrastuksiinsa — joista tärkein näyttää olevan saada kapteeninrouva alenemaan ja hän itse ylenemään silmissäni: kapteeninrouva kyllä oli hyvillään vaikka kuinkakin moni mies liehisi ja ihailisi häntä, muttei silti tarvitse olla tyhmä häntä toivoakseen — tuollainen ylpeä "pahus" katsoo kyllä kenen ottaa.

"Sen kai jokainen tyttö tekee", keskeytin minä.

"Tyttö!" huudahti hän. "Vanha leski — kutsutteko häntä tytöksi?"

"Mahtaako hän olla yli viidenkolmatta?"

Liina purskahti niin valtavaan ja teeskenneltyyn nauruun, että luulin hänen suistuvan järveen.

"Viisikolmatta!" huudahti hän. "Voi miehiä, miten helposti heitä voi pettää. Sanokaa ainakin kolmekymmentäviisi, niin osuu hiukan oikeampaan." (Kapteeninrouva on todenperään kahdenkymmenenseitsemän vuotias, Liina kun taas on uljaasti kahdenkymmenenyhdeksän tai kolmenkymmen.) "Eikö pehtori koskaan ole sattunut koskettamaan häntä — hänhän on ihan puiseva joka paikasta. Sellaisiksi naiset eivät käy ennenkuin vasta vanhoina — koettakaa esimerkiksi minua — vaikka tästä vyötäisiltä — tunnustelkaappa — se on ihan pehmeätä…"

"No mutta — istukaahan hiljaa, vene on kiikkerä — minä mieluummin jätän sen tekemättä, menettäisin ehkä järkeni sellaisesta viehkeydestä."

"Emmehän kai mekään mitään kakaroita ole", hymyili hän lempeästi ja katsoi houkuttelevasti. "Mutta jos te olette niin kuumaverinen — niin miksette ole jo mennyt naimisiin?"

"Juuri viehätyksen takia — tahdon nauttia viehätyksestä viehätyksenä, enkä epäviehätyksenä, joksi se avioliitossa muuttuisi."

"Hyi — miten olette ilkeä! Ties minkämoisten pariin olette joutunut — ehkä tuollaisten puupökkelöiden kuin kapteeninrouvakin. Merkillistä että sekin menee perintönä suvussa. Meidän sukumme naiset käyvät yhä vaan pehmeämmiksi ja lihavammiksi aikaa myöten, katsokaahan vain äitiä."

Sellaista jotenkin oli keskustelumme — on vaikeata tulla toimeen neljää tuntia kahden kesken piian kanssa!

Kun sitten nousimme rannasta talolle saaliinemme — se oli ihan mitätön, minulla ei näet ollut todellakaan halua mihinkään, ettei hän olisi mieltynyt kalaretkiin ja tahtonut vastedeskin mukaan — tapasi kapteeninrouva meidät. Tutkin uteliaana hänen kasvojensa ilmettä saadakseni selville syyn hänen eiliseen pahaan tuuleensa, sillä sitä en tietenkään uskonut että ajanpuute olisi estänyt häntä vastaanottamasta minua, mutta hänen kasvoistaan ei kuvastunut muuta kuin hyvin iloinen ystävällisyys — vieläpä tavattoman iloinen ystävällisyys.

"Hyvää huomenta", huudahti hän, "hyvin hauskaa että pehtori kuitenkin sai seuraa! Minua harmitti kun en voinut tulla kanssanne tänään — teit oikein, Liina, kun menit, sinun pitäisi enemmän kääntää huomiotasi pehtoriin ja ajatella miten yksinäinen hän täällä meillä on. Oletteko saaneet kaloja?"

Ja nähtyään pienen saaliimme, virkkoi hän: "Oi, oi! Noin vähän! Läksitte varmaan liian myöhään. Nukuit kai liian kauan?" kääntyi hän Liinan puoleen puhellen.

"En ikään — me läksimme jo viideltä, kuten oli määrä…"

"Viideltä — ja neljään tuntiin ette ole tuon enempää onkineet!" Hän nauroi. "No niin — kalojen lukuhan ei olekkaan pääasia, kun huvikseen lähtee… Oikein Liina, lämmitä sinä häntä — pelkään ettei pehtori viihdy täällä ja pian kyllä saattaa tapahtua, että hän lähtee jättäen meidät oman onnemme nojaan."

"Liina neidillä on huono onni", sanoin vihoissani, "koetimme monen monituisista paikoista, mutta mahdotonta oli saada kaloja."

"Eihän kaikki asiat voi yht'aikaa luonnistaa — kotona hän kyllä voi saada tarpeeksi kaloja", hymyili kapteeninrouva.

Nyt ei ollut enää epäilystäkään. Selvää oli, että hän tuollaisella käytöksellä tahtoi loukata minua. Sillä jos hän ennen, jolloin ei minua vielä tuntenut, saattoi otaksua minun mahdollisesti olevan rakkaussuhteissa Liinaan — niin nyt se jo ainakin on mahdotonta. Mutta mitä Herran tähden olen sitten rikkonut — minun on mahdotonta arvata syytä hänen suuttumiseensa. Luulin sentähden, kuten jo sanoin, että tämäkin olisi ollut hänen tavallisia, ohimeneviä oikkujaan, ja päätin senvuoksi pysyä ihan ennallani. Mutta kun seuraavalla kerralla kohdatessamme koetin jatkaa entistä ystävällistä suhdettamme ja käännyin hänen kanssaan kävelemään tehden puhetta, työnsi hän minut selvästi luotaan — hän oli jälleen entinen kapteeninrouva: älä lähesty minua! Ja kun eilen taas olin tilikirjoineni hänen luonaan, en saanut häntä pilapuheilla käskemään minua illanviettoon — siitä ei tullut mitään.

Epäsuosio oli siis laadultaan vakava.

Se tuntuu sitäkin ikävämmältä, kun syysillat ovat pitenemistään pidenneet. Nyt olisi hupaiseen puheluun ja soittoon paremmin aikaa kuin milloinkaan — ja nyt hänen päähänsä pisti katkaista hauskaksi käynyt seurustelumme aiheettomalla epäsuosiolla. Kertaakaan hän ei kutsu minua enää päivälliselle, iltaselle eikä soittamaan.

Muuten hän ei mahda itsekkään ihan yksin viihtyä oikein tuon jälkeen, sillä hän on hankkinut itselleen seuraksi erään neiti Appelqvistin, — pitkän, kalpean, laihan olennon, jolla on teräväkuonoinen linnunnaama, nokkakakkulat ja kirja kädessä.

Eräänä päivänä, kun minun täytyi kulkea sen penkin ohi, jolla he istuivat puistossa, neiti Appelqvist lukien ääneen kirjaansa, mutta kapteeninrouva katsellen hyvin innottoman ja kyllästyneen näköisenä lahdelle, pysähdyin, kun luku lähestyessäni katkesi ja sanoin:

"Näettekö, rouva, että olin oikeassa. Kesää kestää yhä, niin että voi lukea täällä ulkona ja vieläpä huvikseen katsella viivähtäneitä muuttolintuja."

Puheeseeni hän vastasi vain hyvin kylmästi lausuen: "Pehtori Paul — neiti Appelqvist". Ja kun säännöllinen kumarrus oli tehty ja muutama lauseparsi vaihdettu ja kirja jälleen kohosi keskeytetyn luvun jatkamiseksi, ei minulla ollut muuta edessäni kuin lähteä matkoihini.

Epäsuosio — täydellinen epäsuosio.

Jotain olen kuitenkin hyötynyt tuosta epäsuosiosta — olen saanut tilaisuuden metsästää. Koska sunnuntaisin olimme järvellä eikä arkipäivin voinut ajatellakkaan metsällä käyntiä tuon kirotun kynnön takia — toisen työn, joka viljankorjuun jälkeen olisi vapauttanut minut joksikin huomenhetkeksi silloin tällöin — niin ei tullut tartuttua pyssyyn ennenkuin ensikerran tänään. Oli vielä melkeen pimeä, kun läksin aamusella — en toivonut erittäin suurta saalista, sillä minulla ei ole täällä yhtään koiraa — menin vaan saadakseni taas kerran kunnollisesti kävellä. Kuleksinkin sinne tänne aina puolenpäivän tienoihin ja sainkin ammutuksi komean metson ja pari teirtä. Vein saaliini kapteeninrouvan keittiöön — saapas nähdä eikö se aiheuta kutsua jollekin aterialle jälleen! Voi, taaskin livahti samaan aineeseen! Tuollainen saattaa kummitella ihan toisin täällä yksinäisyydessä, missä on ainoastaan yksi henkilö seurana, itseään lukuunottamatta — asutuimmissa seuduissa siihen tuskin kiinnittäisi huomiotaan. Mutta vaikken lainkaan ole siitä murtunut, täydellisen syyttömyyteni kun tunnen, en saa kuitenkaan kiintymään ajatuksiani mihinkään muuhun, olinpa sitten pellolla, kävin metsässä tai luin lampun valossa.

Ja koskei kirjeeni sentähden taida tulla suuremmanarvoiseksi, jatkanpa sitä miten pitkältä tahansa, niin lienee parasta lopettaa tällä kertaa — kun kerran yksi ajatus on kokonaan päässyt valtaan, niin epäonnistuvat kaikki yritykset muun suhteen.

Siis — vale! Toiste enemmän!

Tuus

Polle.