KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN KIRJE.

Siltala, 27 p:nä jouluk.

Rakas veli!

Kiitos kirjeestäsi. Sain sen päivää jälkeen kuin lähetin omani.

Niin, onhan se ollut kohtalaisen hyvä vuosi, vaikkapa ei muuten juuri iloinen. Meidän vanhainpoikain elämähän lienee yleensä yksitoikkoisempaa kuin niiden, joita ympäröi lapset ja oma armahin — päivät ovat toistensa kaltaisia, toinen vuodenaika ei eroa toisesta, vuodet eivät tuo vaihtuessaan mitään uutta. Mutta suruista ja huolista me siten olemme vapaat sekä myös monista vaivoista ja vastuksista — niin, Jumalalle kiitos että on pysynyt vanhanapoikana! Sentähden, hyvää jatkoa ja hyvää loppua!

Vaikka tunnustaa täytyy, että jos olisin tavannut naisen sellaisen kuin hän — kapteeninrouva — silloinkuin vielä olin mahdollinen ja hän à prendre, niin en mene takaamaan, ettei olisi käynyt hullusti. Hän on oivallinen nainen, toisinaan ihan hurmaava, niin että tahtomattaankin tulee houkutelluksi unohtamaan päätökset, iän, järjen — unohtamaan kaiken hetkeksi.

Jotain sentapaista sattui minulle juuri eilenillalla luistinradalla.

Eilen nimittäin oli tuo juhlani, ja minua suosi mitä ihanin talvinen ilma. Parin päivän usvaisen suojan jälkeen oli pakastanut, joten luonto jälleen oli pukeutunut tuohon loistavaan, tenhoisaan, välkkyvään, valkeaan morsiusvaippaan, jota minä puolestani olen aina pitänyt melkeen kauniimpana kuin kesän vehmautta. Noin sata kirjavaa lyhtyä, jotka riippuivat valkosilla oksilla radan yllä ja ympärillä, levittivät himmeätä valoaan, missä valkosiin puetut puut ja pensaat näyttivät hyvin eriskummallisilta.

Olin valinnut muutamia taitavimmista miehistä avukseni, saadakseni lyhdyt ripustetuiksi ja sytytetyiksi mahdollisimman pian. Kun nyt ilta oli pimennyt ja lapset, jotka olivat olleet melkeen koko päivän alhaalla jäällä, tulivat ylös ja kävivät sisälle, aloin toimittaa radalle valaistusta ja asetuin itse tupani nurkalle suuren kirkkoreen viereen, jolla ohjasin pari kertaa lapsia mäkeä alas, itse seisoen kannaksilla, odottaakseni oikeata aikaa. Silloin menin sisään pyytämään heitä kaikkia, vanhoja ja nuoria, ottamaan osaa yhteen Tuhannen ja yhden yön iltaan.

"Luulotteletko nyt taas jotain?" huudahti Elsa.

"Luulottelen — ja tee sinäkin samoin — ajatelkaammepa että olisimme joutuneet kuuhun, missä talvettaret asuvat ja lyövät leikkiä, nähdäksemme heidän elämäänsä siellä."

"Mutta nythän on pimeä", huomautti Elsa.

"Tietänet kai, että kuu on itsevalostava. Ellei siellä olekkaan niin valoisaa kuin päivänpaisteessa — niin näkee siellä toki aina."

Monien kyselyjen jälkeen vetivät kaikki turkit ylleen ja niin läksimme. Kun olimme kiertäneet rakennukseni päätynurkkauksen ja eteemme avautui näköala yli lahdenpohjukan, missä olivat ennättäneet sytyttää jo osan lyhdyistä, pääsi kaikilta hämmästyksen huudastus — hauskaltapa se näyttikin täältä ylhäältä. Minun kehotuksestani istuutuivat kaikki — ruustinna eukko ensinnä — rekeen ja niin hurautimme alas. Sinne oli kokoontunut koko talon väki — olin sanonut, että nuoret, joilla oli luistimet, saivat kernaasti ottaa luisteluun osaa, se kun antoi enemmän eloa tauluun. Ja koska kapteeninrouva heti kotiintultuaan oli kirjottanut Helsinkiin ja pyytänyt heitä ottamaan luistimet mukaansa, niin oli sekä lapsilla että kamreerinrouvalla sellaiset — ruustinna eukko, kamreeri ja kapteeninrouva yksin eivät luistelleet — kapteeninrouva ei ollut milloinkaan oppinut sitä taitoa, koska hän oli kasvanut pikkukaupungissa, missä ei pidetty minkäänlaista rataa kunnossa.

Mutta nyt, sittenkun olin puiden lomissa polttanut bengaalitulia, jotka todella tekivät valkean metsän lumoavan näköiseksi, oli hän niin ihastuksissaan, että selitti katuvansa taitamattomuuttaan — ihanaa olisi nyt tässä omituisessa valossa liukua pitkin jäätä, saaria kiertäen, salmia samoten.

"No opettele sitten luistelemaan — se ei suurta aikaa vie", kamreeri sanoi. "Maria", huusi hän vaimolleen, "lainaatko hetkeksi luistimet Lillille?"

Kapteeninrouva koetti ensin vastustella, mutta myöntyi lopulta ja sai luistimet jalkaansa. Kamreeri tarttui hänen käsivarteensa — mutta hän oli vähällä kaatua heti pahasti taappäin.

"Herra Paul — tulkaa ja ottakaa Lilliä toisesta käsivarresta."

Mutta kukaan ei voi oppia luistimilla seisomaan niinkauankuin häntä pidetään käsivarresta.

Sittenkun olimme jonkun aikaa taluttaneet häntä, selitin minä, että hänen pitäisi luottaa itseensä — ei tarvinnut muuta kuin pitää nilkat vaan jäykkinä, etteivät jalat horjahtaisi ja kevyesti kädet minun käsissäni, kun liu'uin taaksepäin. Teimme siten, minä tartuin hänen molempiin käsiinsä ja niin pääsimme — horjuen tietysti — kappaleen matkaa eteenpäin. Silloin — ihan äkkiarvaamatta, kuten tavallisesti vasta-alkajan käy — hän kompastui: jalat ikäänkuin temmattiin hänen altaan ja luisuivat eteenpäin niinkuin aina. Estääkseni häntä pahasti menemästä selälleen, tempasin hänet kiivaasti puoleeni. Tuokiossa hän lepäsi sylissäni, kasvonsa vasten kasvojani ja kätensä vyötäisilläni, mutta oikeastaan vaan minun käsivartteni varassa, jotka olin kietonut hänen uumilleen.

Jokainenhan käsittää, että hän todellakin oli ihan avuton, kun ei saattanut turvautua jalkoihinsa, eikä senvuoksi estää syleilyäni, vaikka kuinkakin olisi halunnut. Mutta lempo ties' mikä silloin välähti mieleeni. Tulin siihen käsitykseen, ettei hän tahtonutkaan päästä irti. Unhotin asemani, unhotin luutnantin, unhotin kaikki, paitsi sen että maailman ihanin nainen lepäsi povellani. En auttanutkaan häntä heti jaloille, kuten olisi pitänyt, vaan puristin lujemmin rintaani vasten.

Huomasiko hän sen? En tiedä. Sitä kesti luonnollisesti vain hetkisen. Hän ehkä luuli, että minäkin tarvitsin muutaman silmänräpäyksen saavuttaakseni tasapainon — sillä en huomannut hänen jälestäpäin olevan oikeastaan suutuksissaan, vaan arasti hämillään ja tyytymättömänä — ja senhän saattoi jo itse tapauskin aiheuttaa. Hetikun selkenin huumauksesta, irrotinkin hänet nopeasti itsestäni, niin että epäluulon olisi pitänyt kadota, jos hän jotain olisi epäillytkin.

"Ei — tämä ei ole hauskaa", sanoi hän. "Ottakaa luistimet pois jalastani."

Autoin häntä istumaan ja irrotin luistimet toisten lähestyessä paikkaa.

"Alku aina hankala", nauroi kamreeri. "Mutta kävihän se jo laatuun — ainakin muutamia askelia."

Vakuutimme kaikin miehissä, ettei tarvinnut muuta kuin yrittää pari kertaa vielä, sitten kyllä rohkeus alkaisi kasvaa, mutta hän ei tahtonut enää kuullakaan luistelemisesta — hän käveli mieluummin. Luistellessa hän ei lainkaan voinut nauttia radan miellyttävästä näöstä. Minä yksin tiesin, että tuo vastentahtoinen syleily oli pääasiallisesti vienyt häneltä halun.

Kuten sanottu, epäystävälliseksi hän ei minua kohtaan käynyt — ja siksi hän tuskin enää käykään — vaan kutsui minut taas illalliselle käveltyämme siellä parisen tuntia.

Minua nimittäin kutsuttiin hänen luokseen sekä jouluaatoksi että joulupäiväksi. Ja aattoiltana hän ojensi minulle nahkasen lompakon, jonka sisäosaan hän oli itse maalannut kolmiosaisen vaakunakilven. Vasemmanpuoliseen osaan oli kuvattu teräsaura ja hevosharava, oikealle raivoava härkä, joka ajoi takaa pakenevaa tyttöä, ja näiden alla metsää. Ja alapuolella kilpeä oli punasella ja sinisellä piirretty:

Ystävällinen muisto L.L:ltä.

Siitä saakka olen epäillyt, että hän tietää kuka olen — oma kilpenihän muistuttaa hyvin tätä, koska siinä on piilukirves ja keihäs vasemmalla, karhu oikealla ja näiden alapuolella puunrunko. Onhan kuitenkin mahdollista, että hän on käyttänyt juuri Biörenstamien vaakunaa mallinaan, tahtoen osottaa minulle kohteliaisuutta — aateloimalla toimeni täällä siten, että sen hyvin ymmärrän. Paljon suuremmalla syyllä voin uskoa tuohon jälkimäiseen arveluuni, sillä hän olisi tuskin tehnyt sitä, mitä teki, jos olisi tiennyt tai edes epäillytkään kuka olen. Kun nimittäin sitten tulin kotia ja otin esille lompakon kerran vielä katsellakseni hänen työtään, tunsin että lompakossa oli jotain. Tarkastellessani sitä löysin kirjekuoren ja kun avasin sen, oli siellä hänen kirjottamansa seitsemäntuhannen viidensadan markan sitoumus sekä yksi Rackin vekseleistä — jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä — niinikään seitsemäntuhannenviidensadan markan arvoinen — kaikkiaan siis viisitoistatuhatta markkaa.

Täytyy sanoa että — ensikerran luullakseni eläissäni — tunsin punan hehkuvan poskillani. Oli jo liian myöhäistä palata sinä iltana takaisin — mutta jouluaamuna menin heti hänen luokseen ja selitin, etten voinut mitenkään ottaa niitä rahoja.

"Jokainen", lausui hän, "olisi heti myönyt metsän siihen hintaan, jota ensinnä tarjottiin, ei yksikään olisi saanut sitäkään hintaa, koska ei milloinkaan olisi tullut ajatelleeksi hakata itse metsää, eikä kukaan olisi ajanut asiaa niin nopeasti. Ne viisitoistatuhatta markkaa, jotka saitte ensi tarjouksen yli, ovat siis ehdottomasti teidän — minä en olisi koskaan niitä saanut."

"Senkö vuoksi, että olen valvonut oikeuttanne, tahdotte nyt asettaa minut niin kaksimieliseen valoon?"

"Kuinka niin — en ymmärrä teitä. Mutta ensinnäkin pysyy asia salaisuutenamme — ja toiseksi te olette tehnyt minut upporikkaaksi. Silloin kai voin palkita teitä pienellä rahasummalla. Te todella loukkaisitte minua, jos sanoisitte vielä sanankaan tästä asiasta — niin suuressa kiitollisuudenvelassa kun muuten teille olen."

Ylihuomenna on ukko Lindin kuolinpäivä — hänen suruvuotensa päättyy siis silloin. Onpa hauskaa nähdä, minkä näköinen hän on iloisemman värisessä puvussa. Uudenvuodenpäivänä hän astuu jälleen elämään pitämällä suuret juhlat — tulee päivälliset, valaistus jäällä uudelleen ja illallinen — ei ole kutsuttu ainoastaan koko seudun naapureja, vaan myöskin paljon etäämmällä asuvia henkilöitä. Nykyään olen minäkin niin itseoikeutettu sellaisiin tilaisuuksiin, että olen saanut ottaa osaa niiden suunnitteluunkin. Niinpä lupasin näinä päivinä panna kaiken kykyni liikkeelle hankkiakseni riistaa, jos kamreeri tahtoisi minun puolestani pitää silmällä työväkeä metsänhakkuussa.

"Me ajamme sinne kaikki", huudahti kapteeninrouva. "Me menemme sinne huomenna, olisi hauskaa nähdä suurien puiden kaatuvan — eikö totta?"

Olisi, olisi — huudettiin joka taholta — ainoastaan Kalle pyysi mukaan metsästykselle. Minä selitin, että kumpikin kävisi samalla kertaa, koska sillä taholla oli paraat metsästysmaat. Ja huomisaamuna lähdemme sinne siis varhain monella reellä — kapteeninrouva ja minä pikkureellä, koska hän piti sitä liian epämukavana toisille.

Ja nyt on hyvin myöhä — kello käy kahtatoista — täytyy siis lopettaa. Huudahdan niinmuodoin vaan sinulle vanhan tavan mukaan: Onnellista uuttavuotta!

Polle.