VIIDESTOISTA KIRJE.

Siltala, 10 p:nä syysk.

Rakas veli!

Kapteeninrouvani on yhä vieläkin täällä. En tiedä mistä syystä hän siirsi matkaansa, mutta kun vaunut, joissa ruustinna, kamreerinrouva ja lapset istuivat, olivat vierineet matkoihinsa ja viittailut ja huiskutukset viimeinkin luonnollisten esteitten takia lakanneet, huomasimme me — kapteeninrouva ja minä — seisovamme kahdenkesken puutarhan veräjällä.

Olin kutsuttu aamiaiselle "koska niin ruustinna kuin kamreerinrouva ja lapsetkin tahtoivat saada tilaisuuden kiittää minua kaikista vaivoista, joita olin heidän tähtensä kesällä nähnyt", ja sitten olin saattamassa heitä vaunuihin, auttamassa heitä sisään ja huiskuttamassa jäähyväisiä — niin, ja nyt seisoimme siinä muiden mentyä.

"Niin on taas suvi kulunut ja syksy tullut — nyt käy Siltala hiljaiseksi ja autioksi!" hän sanoi.

"Ei vielä, rouva, ei vielä. Syyskuun ensimäinen päivä voi olla koululaisille ja kaupunkilaisille merkkipäivä — meille maalaisille riittää kesää vielä kauan, toivon minä."

"Olette oikeassa, mutta kesävieraiden lähtöhän koskee kipeästi meihin, kipeämmin ainakin kuin oikeiden muuttolintujen — ei voi mitään sille, että tuntee itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi, kun näin jää seisomaan jäähyväisten jälkeen."

"Silloin lähtee ihan yksinkertaisesti paikoiltaan ja…"

"Oi, suokaa anteeksi ajattelemattomuuteni — tehkää hyvin ja astukaa sisään."

"Sitä en tarkottanut. Ajattelin ehdottaa kapteeninrouvalle pientä ratsastusta huviksi ja ajan kuluksi — minun täytyy lähteä Kekoniitylle, mistä paraillaan korjaamme taaskin heinää. Tulkaa mukaan — se poistaisi luullakseni kaikki syysajatukset, kun näkisi heinähäkit kulussa kuin keskikesällä ikään."

"Pehtori saa siis todellakin toistamiseen heinää!"

"Tietysti — meillä on rehevä kasvu jälleen — ainakin yhtä rehevä kuin kesällä."

"Alan uskoa vapaaherra af Silfverskiöldin olleen oikeassa, kun hän sanoi, että pehtoria aina luonnistaa", huudahti kapteeninrouva. "Onni uskaliasta auttaa!"

"Mistään uskaliaisuudesta ei tässä voi olla puhettakaan — min' en ole ollut uskalias. Muuten en usko koko lauseeseen — minä ainakin olen huomannut, että asia on päinvastoin."

"Miten niin? Oletteko niin ylen onnellinen?"

"Ylen onnellinen — minäkö — en totisesti…"

"No, ellette ole ollut uskalias ettekä ole onnellinen, niin tämähän vahvistaa lauseen todellisuuden: ole uskalias, niin tulet onnelliseksi."

Hän lausui tämän tietysti nauraen, kuten sofistisilla sanansaivarruksilla huviteltaessa tehdään — mutta kun katseemme yhtyivät silloin, huumaannuin niin hänen silmäinsä hymyisestä loistosta, että melkeen aioin ottaa hänen sanoistaan kiinni ja kiertää käsivarteni hänen vyötäisilleen ollakseni "uskalias", kun taloudenhoitajattaren ääni onneksi kaikui ylhäältä portailta, kutsuen "kapteeninrouvaa" ja palautti minut järkiini.

Enkö sitten koskaan käy järkeväksi? Minusta olisi jo aika siihen.

Kun hän sitten läksi sisään lausuen: "siis, me ratsastamme Kekoniitylle — olen hetken kuluttua valmis", häpesin minä ja pidin sydämessäni ankarat käräjät ja tutkistelemukset sekä päätin kerta kaikkiaan käytöksestäni vastaisuuden varaksi, minkä tilaisuuden varalta tahansa. Tuollaisia hourumaisia mielen kuohahduksia ei saisi ilmetä enää toisten, ja ennen kaikkea tuli minun osottaa hänelle, ettei hänen pehtorinsa ollut mikään narri, vaan neljänkymmenen vuotias mies, johon nuori, kihlautunut nainen saattoi luottaa, jatkamalla hyvin rauhallisesti ja vakavasti keskustelun siitä, mistä se katkesi. Kun sentähden olimme onnellisesti päässeet matkan alkuun, sanoin minä:

"Oli kysymys siitä, pitikö lause, onni uskaliasta auttaa, paikkaansa. Olen huomannut että maanviljelijä tulee paraiten toimeen, jos hän jättää kaiken viisastelun ja uskaliaisuuden ja tekee aina vaan oikein. Jos sitten kohtaa onnettomuus, niin tuntee itsensä syyttömäksi eikä alistuminen käy niin katkeraksi. Mutta omistaen nykyajan kokemuksen ja tiedot ei pitäisi kenenkään, joka toimii oikein, joutua niin helposti vauriolle — ainakaan ei lähimainkaan niin useasti kuin se, joka tahtoo olla viisas."

"Pehtori asettaa viisaan oikeudenmukaisen vastakohdaksi. Minusta olivat molemmat käsitteet yhtä."

"Eipä suinkaan. Viisas mietiskelee ja panee alttiiksi — ja koska hän, kaikkitietävä kun ei ole, jättää laskustaan pois tekijöitä, jotka vaikuttavat hänen yrityksensä lopputulokseen, epäonnistuu hän useimmiten kuin onnistuu. Sitten on valitettavasti kyllä myöhäistä huokailla: oi, kunpa sentäänkin olisin tehnyt oikein! Sillä se, joka toimii oikein, ei välitä lainkaan tulevaisuudesta, vaan tarkastaa esineitä vain niiden nykyiseltä kannalta ja toimii tämän katsomustavan mukaan."

"Siis pehtorin mielestä olisi vaikuttimista johtunut aina oikeata?"

"Ei — vaikuttimista johtuneet juuri voivat viekotella minua mietiskelemään. Oikealla käsitän ainoastaan tietoomme perustuvaa järjen ratkaisua joka hetkessä, josta toivo on kokonaan sulettuna pois."

"Lyhyt ja sattuva määritys. Mutta mahtaako se pitää paikkaansa? Muistelen jostain lukeneeni, että määritelmä oikeasta yleensä on mahdoton."

"Olisi hauskaa kuulla tapaus, missä yksinkertainen määritelmäni ei pitäisi paikkaansa."

"Ajattelen yhden", hymyili hän. "Mutta joka tapauksessa, löytääkseen, kuten pehtori sanoo, tietoon perustuvan järjen ratkaisun, täytyy ihmisen olla viisas."

"Järkevä — hänen täytyy olla järkevä. Sitä, joka toimii oikein, kutsumme järkeväksi mieheksi. Viisaaksi taas sitä, joka on onnistunut keinottelussa, missä olisi voinut epäonnistua. Siksi näemme usein, että henkilöt, joita maailma on sanonut viisaiksi, ovat lopulta joutuneet häviöön, sentähden että he ovat käyneet uskaliaiksi, joksi järkevät eivät milloinkaan tule."

Hän katsoi minuun. Sitten hän virkkoi hymyillen — oi, olisitpa nähnyt sen hymyn, se oli herttainen, hyvä ja iloinen — hän sanoi: "Ja kuitenkaan en voi nyt olla kutsumatta pehtoria viisaaksi mieheksi".

Minä kumarsin ja osotin kädelläni niittyä kohti. "Teidän rukonne ja heinähäkkinne, rouva, todistavat päinvastaista. Olen järkevä — ainoastaan järkevä, rouva hyvä."

Sinä toivottavasti huomaat, että voin olla järkevä, vaikkakin kiihotukset ovat järjettömiä. Ja huomaat myöskin, että suhteemme on käynyt huomattavasti paremmaksi — voin sanoa lähimmäksi ystävyydeksi — mutta juuri senvuoksi että siten olen joutunut yhä lähemmin seurustelemaan hänen kanssaan, olen havainnut hänen olemuksessaan jotain, jota hän ei uskalla ilmaista ja joka tekee hänet rauhattomaksi. Mitä useimmin olen saanut puhutella häntä ja oppinut häntä tuntemaan, sitä enemmän on luulottelemani varmuus ja jyrkkyys hänen esiintymisessään kadonnut ja ilmennyt jonkinlainen epävarmuus, jota hän turhaan koettaa salata. Juuri siitä johtuu selvästi myös hänen selittämätön närkästyksensä. Jos se soveltuisi hänen voimakkaan raikkaaseen ja loistavan terveeseen ruumiiseensa, niin tahtoisin melkeen kutsua häntä hermostuneen oikukkaaksi. Juuri ystävyydestä ja ilosta säteillessään voi hän ilman minkäänlaista ilmeistä syytä käydä katkeraksi ja tylyksi — tai on syy ainakin niin naurettavan lapsellinen, ettei sen mitenkään pitäisi vaikuttaa täysikasvuisen henkilön mielialaan.

Niinpä esimerkiksi yhtenä päivänä, kun minä pidin silmällä kyntöä, joka koko ajan vaati kiinnittämään huomioni siihen, sanoi hän, hetken katseltuaan, miten ponnistelin saadakseni miehet kunnollisesti tekemään työtä:

"Oi", sanoo hän, "pehtori pitää ihan turhantarkkaa huolta heistä — olen vakuutettu, että he jo täydellisesti käsittävät tarkotuksenne, vaikka teidän ankara valvontanne vaan hermostuttaa heitä. Tulkaa vähäksi aikaa sieneen, niin näette että työ on tehty täydeksi tyydytykseksenne."

"En mitenkään saata, rouva", huusin minä, "en voisi jälestäpäin tarkastaa työtä — siinä voi minkämoinen petkutus tahansa livahtaa tarkimmankin katseen ohi ja siitä koituisi sitten korvaamaton vahinko. En saata mitenkään poistua täältä nyt."

Vaikka kuinkakin etsin, en voinut havaita mitään muuta syytä siihen, että hän taas monta päivää oli pahalla tuulella ja melkeen epäystävällinen minua kohtaan, kuin tuon luonnollisen ja sentähden ihan ajattelemattoman kiellon.

Useat samanlaiset pikku piirteet ovat saaneet minun siihen uskoon, että hän on oikea Eevantytär, epäjohdonmukainen, tulinen ja oikukas suurista lahjoistaan huolimatta. Sillä hän on lahjakas — hänen kanssaan voi keskustella, vieläpä väitelläkkin, niinkauan kun ei vaan asetu vastustamaan hänen toivomuksiaan, sillä silloin hän tulee heti huonolle tuulelle.

Kuitenkin on, kuten jo sanoin, suhteemme ollut yleensä ystävällinen koko ajan — ikävyys luullakseni on osaltaan vaikuttanut sen, sillä hän kaipaa varmaankin seuraa, hänkin. Siten hän on lauantai-iltasin, tilit tarkastettuamme, käskenyt minua istumaan ja polttamaan sikarin sekä syömään illallisen hänen luonaan, jonkajälkeen olemme soitelleet tuolla ylhäällä, vieläpä useita nelikätisiäkin kappaleita. Häntä ei tunnu enää hävettävän, kun ei kukaan näe, miten me suopeasti istumme siellä rinnan — ja sitäpaitsi on hän ollut pakotettu siihen, sillä hän on saanut paljon uusia nuotteja, joiden joukossa on ollut hyvin monta nelikätistä.

Mutta tästä lähentymisestä on minulle koitunut sangen suuria vaikeuksia, sillä hän on useasti — hyvin varovasti ja ikäänkuin huomaamattaan — koettanut saada lähempää selkoa minusta ja entisyydestäni: elävätkö vanhempani vielä vai ovatko he kuolleet, olenko syntynyt Uudellamaalla, minkätähden läksin entisen isäntäni, Biörenstam'in palveluksesta. Tuohon viimeiseen kysymykseen vastasin, etten tahtonut sanoa sitä, mutta uskoin kyllä, että herra Biörenstam itse sanoisi totuuden, jos tahtoisin tietoa siitä — kaikista vioistaan huolimatta oli hän aatelismies kuitenkin joka tapauksessa.

On hullunkurista, että voi ja täytyy näin puhua itsestään. Olen kuitenkin koettanut pysyä totuudessa niin hyvin kuin olen saattanut. Olen kertonut hänelle, että tuo Biörenstam herranen on tehnyt haaksirikon elämän merellä, että hän nyt pysyttelee sillä rososella kallion kielekkeellä, mihin pelastui odottaen sitä aaltoa, joka nielee hänet syvyyteen.

"Ja rouva tietää, että rotat pelastautuvat laivasta, joka on tuomittu haaksirikkoon."

Hän katsoi hyvin ihmeissään minuun. Hän aikoi lausua jotain — mutta siitä ei tullut mitään. Tuo on, kuten jo huomautin, hänelle hyvin tavallista.

Niinpä hän esimerkiksi yhtenä aamuna — hän käy yhä vieläkin aamuisin kävelemässä, joten tapaamme toisiamme melkeen joka päivä puistossa — huudahti:

"Yhä vieläkin näin ihana ilma!"

"Siltalassa ei aurinko koskaan näy väsyvän loistamaan."

"Tänä vuonna — niin — arvatenkin taas pehtorin ansio."

"Älkää puhuko niin, rouva, tuo iäti selkeä taivashan voi tehdä ihmisen hulluksi — ellei kohta ala sataa, niin ei mikään voi pelastaa kylvöä."

"Voi, sadetta kyllä aina saadaan — kiittäkäämme Jumalaa auringosta."

"Jos hän tahtoo häväistä minut silmissänne, niin en kiitä häntä."

"Silloin pehtori…"

Ja siihen hän lopetti. Jonka jälkeen hän jatkoi:

"Silloin pehtori kai haluaisi sadeilmoja, jotka ovat syksyllä niin ikäviä täällä maalla?"

"Ikäviäkö?" huudahdin. "Milloinka huoneemme tuntuvat kodikkaammilta ja elämämme siedettävämmältä kuin sateen solistessa ja vihurin vinkuessa?" Kaksinverroin hauskemmalta tuntuisi istua lämpösenä ja kuivana ja suojassa tuolla ylhäällä soittamassa ajatellen: "Ei hätää mitään, kaikki itää!"

Hän purskahti nauruun.

"En tiennyt, että soitolla on niin valtava vaikutus!"

"Tuolla sateessa, aioin sanoa."

Hän aikoi lausua jotain, — mutta vaikeni taaskin.

Mutta niinkauan kun on näin ihana sää, jatkoi hän hetkisen kuluttua "tulisi sitä käyttää hyväkseen. Haluttaisiko pehtoria taas huomenna tulla järvelle. Hauskaa olisi saada kaloja — tuollaisia oivallisia ahvenia kuin saimme toissa sunnuntaina."

Tämä kysymys tuli äkkiarvaamatta ja onnettomaan aikaan. Asianlaita oli näet se, että Liina, joka kauan oli kiusannut minua päästäkseen kanssani kalaretkelle, oli ruvennut salaa viittailemaan, kun aina tein esteitä hänen pyyntöönsä, etten enää voinut irtaantua kapteeninrouvasta edes muutamaksi tunniksikaan, ja siksi hänen oli onnistunut saada minut lupautumaan juuri sinä sunnuntaina kanssansa ongelle. Mutta sehän oli luonnollista — minähän olin kapteeninrouvan palveluksessa eikä minulla ollut minkäänlaisia velvollisuuksia Liinaa kohtaan.

"Kenties ei pehtorille sovikkaan huomenna?" kapteeninrouva kysyi, ennenkuin ennätin vastata; hän taisi huomata, että tuumin asiaa, vaikkei tämä harkinta — siitä olen vakuutettu — kestänyt sekuntia kauempaa.

"Ettäkö ei sopisi", kiirehdin vastaamaan. "Mitä minä muuta tekisin sunnuntaisin, kuin huvittelisin."

"Mutta kenties"… taaskin hän vaikeni — "kenties teen juuri siinä väärin, että käytän pehtorin auliutta silloinkin hyväkseni?"

"Mitä kapteeninrouva nyt oikein puhuu — Siltalassahan ei sunnuntaiaamuna suurempaa hauskutusta saata ollakkaan kuin kalastus — täällä kun on niin hyvät kalavedet."

Asiasta toiseen! Tiedätkös, ei monikaan niistä miljonista ja taaskin miljonista yksilöistä, jotka täällä maan päällä ovat kulkeneet hautaansa kohden, ole luullakseni saanut kokea tällaisten kahdenkesken tehtyjen kalastusmatkain ihanuutta jotenkin aution syystunnelman vallitessa täällä korven kohdussa. Olipa miten ymmärtäväinen tahansa, siellä herää kuitenkin ihmeelliset ajatukset ja tunteet — tätä on täytynyt kokea ennenkuin voi kerskata olevansa koeteltu ja koettelemuksen tulessa karaistu mies.

Sentähden kävisi jokainen kuvaus siitä käsittämättömäksi — mutta koetan kuitenkin osapuilleen esittää ajatukseni.

On seitsemänaika aamulla, ilma ainoastaan kaksitoista astetta Celciusta. Mutta aurinko paistaa, vaikkakin voimatonna ja valjuna, eikä tuulahduskaan häiritse lakastuvain lehtien kuolinrauhaa. Sentähden ne pysyvät vielä puissaan — koivujen vaaleankeltasina, haapojen punasina, tuomien mustina — ja kaikki nuo värit, joita kuusien synkeä tausta vielä vahvistaa, kuvastuvat viileään, lyijynraskaaseen veteen ja saavat järven kirjavankoreana heijastelemaan. On niin hiljaista, että oravan nakerrus kuuluu lahden toiselta puolen, ja kun viskaan airon venheeseen, jotta kapteeninrouva paremmin voisi astua sisään, on puun ääni tai kumahdus sattuessaan toista puuta vasten tuossa syvässä äänettömyydessä niin suunnattoman suuri ja kaikuva, että järven kaikki ääriviivat ikäänkuin raivoissaan havahtuvat horroksistaan ja kirkuvat sunnuntairauhan häiriöstä, ja kaiku irvien kertoo melun.

Totta kyllä on, että täällä on elänyt ihmisiä monet vuosisadat, että meitä vielä kesällä oli tällä samalla paikalla useampia henkilöitä, jotka pakinoivat ja nauroivat, mutta nyt meitä kuitenkin on täällä vain kaksi — Aatami ja Eeva — vaatteissa, senhän käsität — mies ja nainen eikä ketään muuta, ei ketään järven rannoilla, ei ketään järvellä, joka kuitenkin ulottuu peninkulman pohjoseen ja etelään, kolme peninkulmaa itään ja länteen, jos ottaa lukuun kapean vedenpinnan jatkon, joka vihdoin tehtyään putouksen muodostaa järven laskupaikan.

Aikaisen auringon viisto valo, viileä ilma, lakastuneet kirjavat lehdet, äkkijyrkät kalliot, nuo lahtien perukassa ja muutamilla saarilla olevat myrkyllisen vihreiltä näyttävät rantamat, jotka hohtavat kuin smaragdit harmaankeltasen, pörröisen ruohikon takana, joka näkyy sekä ylä- että alapuolella järvenpinnan kirjavaa kuvastinta ja kuitenkin turhaan koettaa kätkeä suuren poikueensa seuraamaa, pakenevaa sorsaa — tiedätkös, tahtoisin maalata tämän taulun, jos voisin saada siihen kapteeninrouvan uudenaikaisena komeana ilmiönä ja itseni maailmanhallitsijan edustajana, niin etteivät nämä sivistyskuvat häiritsisi oikeaa tunnelmaa tässä uinuvan luonnon alkuperäisessä viattomuudessa.

Sillä kaikki tämä on vielä ainoastaan kehys. Kuva-taideteos, aate — on sen sisäpuolella, ajatuksessa, sielussa ja mielikuvituksessa. Mehän olemme vielä rannalla, suuren kartanon rannalla, jolla asuu ihmisiä, joskin heitä ei tässä silmänräpäyksessä näy. Soudamme pois tältä rannalta. Soudamme tälle järvelle, jonka ympäristössä ja laajalla pinnalla me olemme vain kahden, jonka peninkulman pituisilla rannoilla ja kenties tuhansiin nousevilla saarilla sinä, soudettuasi pari kilometriä turhaan haeskelet asukkaita, tupia tai pirttejä — souditpa mille saarelle tahansa. Sinä olet yksin kuin Robinson Crusoe saarellaan, yksin ihanan naisen kera ja olet kuningas ja herra kuin hänkin, sillä täällä on ja on aina ollut väkevämmällä oikeus, ja järjetöntä, mahdotonta ja joutavaa olisi valittaa siitä mitä tapahtuu tahi on tapahtunut. Sulkea hänet syliinsä, suudella hänen huuliaan, ja — täällä on sinulle kaikki luvallista, mitä tehdä tahtonetkin.

Onneksi ei kapteeninrouvalla nyt ollut mukanaan mikään rakastaja, vaan ainoastaan vanha, järkevä pehtori, sammunut tulivuori, joka luonnosta ja naisellisesta sulosta huolimatta näki koko ajan hänen sydämessään — aivankuin Röntgenin säteitten valossa — haahmon, joka, ollen alaalta jotenkin leveä ja runsas, tosin on pyrkinyt jotenkin korkealle taivasta kohti, mutta kaveten yhä enemmän matkalla ylös, kunnes kaikki vihdoin päättyy kurjuuteen ja köyhyyteen, jos ei ota lukuun tuota viiksien muotoista tiheätä rikkaruohoa.

Ei — nyt tuntuu hyvä tuuleni jälleen olevan lopussa, koska minulla ei ole parempaa puheenainetta kun luutnantti. Se saattaa johtua siitä, että olen jotenkin väsynyt. Jää siis hyvästi tällä kertaa.

Polle.