KYMMENES KIRJE.

Siltala, 6 p:nä heinäk.

Oletko ihan järjiltäsi, rakas veli? Minäkö — rakastuisin naiseen?! Elähän toki — jos kerran nuorena, terveenä ja turmeltumattomana sellaisesta pelastuin, niin eihän minun pitäisi enää näin vanhana ja hairahtuneena tuollaisiin tuhmuuksiin eksyä. Sitä paitsi tarkotat selvästi kapteeninrouvaa — en voi uskoa, että epäilisit minua Miinan ja Liinan suhteen, vaikket olisi milloinkaan nähnyt heitä — mutta hän on kihloissa. Toisin sanoen, suruaika kun ei vielä ole ohi, pidetään se hyvin salassa, mutta niin on joka tapauksessa asian laita, jonkatähden huomaat, että salavihjauksesi oli erhetys.

Elä myöskään lue tuon kihlauksen ansioksi sitä, että nykyään olen ilkeällä tuulella — se ei ole missään yhteydessä tämän asian kanssa, aivan toisista syistä minun täytyy sanoa, että tuloni tänne oli sulaa hulluutta. Ja se on Bröijerin ja sinun vikasi!

Koko olemuksenihan oli päässyt jo siihen suureen sopusointuun, viisauden lepoon, jota ulkonaiset sattumat eivät häiritse. Olin saavuttanut sen rauhan, jota filosofin tulee etsiä, hänen joka tietää, että ikuista lepoa kohti sittenkin vain kannattaa pyrkiä.

Ja nyt — sensijaan että olisin antanut luonnon tehdä tehtävänsä, olen harpannut, järjettömästi kyllä, hyvän matkaa taaksepäin, saadakseni vaan kulkea saman taipaleen, saman tavattoman vaivaloisen taipaleen uudelleen. Olen käynyt ruumiillisesti niin paljon reippaammaksi ja vahvemmaksi, että aine alkaa jälleen ottaa sananvaltaa: saatan jälleen vihastua, suuttua, harmistua joutavista, ryhtyä tarmolla työhön, ikäänkuin hyörinällämme ja pyörinällämme olisi mitään merkitystä. Siitä seuraa luonnollisesti, että olen alati pahalla tuulella.

Mitä hyötyä, piru vie, koko tästä parannuskeinosta on? Olisin kai ilman sitäkin elänyt kuolemaani saakka! Niin — taidat nauraa — se narri, joka antaa narrata itseään!

Mutta nyt kun on ottanut pahan paattiinsa, niin saa soutaa hänet maihin. Ja hyvin usein saan ottaakkin täällä jonkun venheeseen ja soutaa hänet rantaan — sillä he vakuuttavat huomanneensa, että minulla on tavaton kalaonni. Varsinkin kamreerin kera olen monasti sunnuntai iltapäivän vesillä. Ja kun meistä täten on tullut sangen hyvät ystävät, niin en lopulta voinut kotirantaan saavuttuamme olla kysymättä, eikö häntä haluttaisi pistäytyä asuntoani katselemaan.

"Hyvin kernaasti — vallankin, kun sekä serkkuni että lapseni pitävät herra Paulin huoneita erinomaisen kodikkaina!"

Hän ei näet nimitä minua enää "pehtoriksi".

"Todellakin — hyvin hauskat", sanoi hän sisään astuttuamme, "minun mielestäni olisi saattanut olla vaan hiukan enemmän huonekaluja."

"Pidän väljästä tilasta, kun iltasin käyn edestakaisin täällä ja aikani kuluksi soittelen huiluani — jos olisi enemmän huonekaluja niin ne haittaisivat."

"Viisaasti puhuttu — hyvin viisaasti! Meidän kaupunkilaisten huoneet ovat niin täyteen sullotut, että itse tuskin mahdumme niihin."

Menin kammariin ja jyskytin seinään — kutsun täten palvelijaani, viisitoistavuotiasta tyttöä — ja käskin hänen tuomaan rouva Strömmeriltä muutamia laseja, jonkajälkeen otin esiin Frapinpullon ja kysyin haluttaisiko kamreeria kylmä toti, kun ilma oli miltei liian lämmin kuumalle. Ei — sitä vastaan hänellä ei mitään ollut — perhana! — onko teillä niin hienoa ainetta! — kalaretkenhän jälkeen juuri konjakkitilkka maistuu hyvältä.

"Mutta paha kyllä, soodavettä minulla ei ole — sensijaan voin tarjota jotakuinkin hyviä sikareja."

"Ettehän pahastune, jos kysyn — oletteko kirjailija Adolf Paulin sukulainen?"

"En — emme ole lainkaan sukua."

"Kysyn siksi, kun minusta on usein tuntunut, että herra Paulilla olisi myös taiteilijalahjoja, — ymmärrättehän, etten tarkota nyt huilua yksin, vaan…"

"Jonkunlaista ponnettomuutta — huimapäisyyttä", sanoin nauraen.

"Niin — teissä on ominaisuuksia, joita ei uskoisi maanviljelijällä olevan — jommoisia ei ainakaan minun kaltaiseni laskumies uskoisi olevan. Ja — Jumalan tähden!" hän huudahti, kun työnsin kirjoja syrjään pöydältä ja hänen silmiinsä sattui eräs, "te luette Zolata — alkukielellä!"

Ajoin kokoon jutun, että Tanskassa ollessani asuin yhden ranskattaren perheessä ja opin siten kielen.

Hän alkoi puhua vapaammin, mitä enemmän nautti Frapin'ia. Ja niin hän johtui puhumaan, kuten usein ennenkin, uudistussuunnitelmistani täällä Siltalassa. Hän vakuutti minulle, ettei kysymys ole jäänyt unohduksiin — kapteeninrouva päinvastoin alati ajatteli niitä. Mutta selväähän oli, että naisen oli vaikea tehdä sellaisia päätöksiä, etenkin kun hän ei itse ollut kylliksi perehtynyt — niin että kamreeri otaksui hänen jättävän asian vastaiseksi, kunnes hänen miehensä päättäisi.

"Hänen miehensä?" huudahdin — "meneekö hän naimisiin?"

"Luuletteko että hänen kaltaisensa nuori, kaunis ja rikas nainen pysyisi naimatonna?"

"En — enhän toki. Minä luulin kamreerin tarkottaneen, että naimakaupat olivat jo tehdyt."

"Maljanne, herra Paul — teille voin sen kernaasti sanoa — naimakaupat ovat todella jo tehdyt, vaikkei niitä tietenkään vielä ole annettu ilmi. Ukko Lind ne jo teki."

"Onko se mahdollista!"

"Onpa niinkin — ukko oli älykäs mies. Hän huomasi aivan hyvin, ettei tuollainen nuori nainen saattanut herättää tarpeeksi suurta arvonantoa voidakseen hoitaa maatilaa sellaista kuin Siltala. Ja kun hänenkin suvullaan on vaatimuksensa ja yksi hänen veljensäpojista, eräs luutnantti, on äskettäin menettänyt leipänsä — kunnon mies — niin sopi erinomaisesti, että hänen leskensä ja veljensäpoika lyöttäytyvät yhteen. Hän oli aimo ukko joka tapauksessa, ennakkoluuloton, näki kaikki asiat oikeassa valossaan — yksi ruotuväkemme vanhoista, kunnon sotilaista. Ihme miten usein Suomen sotaväki hajotetaan — niin että sama nainen joutuu naimisiin kahden eronsaaneen sotilaan kanssa!"

"Vai niin, tämä sulhanen on luutnantti — kapteeninrouvan arvo alenee siten."

"Hitto vie; se on varmaankin naisesta ylenemistä, kun joutuu vanhalta nuorelle — ja tuo luutnantti on reipas mies. Mies vaan joka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää — sotilas. Muuten hän tulee tänne näinä päivinä. Tähän saakka he ovat tavanneet toisiaan hyvin harvoin, kun rouva on asunut täällä ja hän Helsingissä — niin että heidän täytyy hiukan lähemmin tutustua. Serkkuni aikoo viettää ensitalven pääkaupungissa, sillä mies ei voi viipyä pitempää aikaa täällä."

Ja todella saapui tänne omituinen ilmiö yhtenä päivänä — oikea pilalehdenilmiö, Albert Engströmin ihanne, joka yläosaltaan kapenemistaan kapeni — ja totta toisen kerran, pitkältä olikin huippuun — jaloissa punaset kengät, housunlahkeet ylöskäärityt, yllään ruskea, säkinmuotoinen pölytakki, yläällä pieni päänuppi, mahdottomat viikset ja monokkeli silmässä, pitkä kuin virstantolppa — tunsin hänet heti vaateparren muutoksesta huolimatta.

Muistatko tuota iltaa Kämpissä, kun istuimme lähinnä soittolavaa olevan pöydän ääressä ja viereisessä pöydässä eräs upseeri, joka liehi la bella Margharitaa, ja näytti olevankin suuremmassa suosiossa kuin me, kunnes laskin viissataseni ikäänkuin sattumalta lehahtamaan lattialle hänen nähtensä? Ja miten upseeri, jonka sotataito ei pystynyt vastustamaan tuota temppua, nousi tulipunasena heittäen taistelutantereen ja menetetyn tappelun, ja läksi matkoihinsa kannukset kalisten, niin että kyyppari sai juosta hänen jälkeensä vaatimaan maksua?

No niin — hän on juuri sama. Vaikkapa et enää muistaisikaan miehen näköä, niin on kuitenkin mielessäsi, minkälaisen vaikutuksen hän teki meihin. Sotilaspuvun, viiksiparin ja rajattomantyperän itsensä ihailun ja itsetyytyväisyyden — mitään muuta emme voineet havaita. Nyt on sotilaspuku poissa — jälellä vaan viikset ja itserakkaus. Ja ne hän nyt ottaa aviokseen!

Helppoa ei ole naista ymmärtää! Hän on viisas — sillä se hän todella on — hän on kaunis, ihan jumalallisen kaunis, hän on ainakin syvästi musikaalinen ja luultavasti silloin muutenkin henkevä, jota todistaa myös se, ettei hän lörpöttele kuten naiset tavallisesti, vaan puhuu vähän ja sanoo sanottavansa lyhyesti, selvästi ja varmasti. Ja tuo nainen — mihin hän käyttää voimansa. Ensinnä — sitoo itsensä vanhaan ukkorähjään. Se on vielä sillä puolusteltavissa, että hän oli köyhä, piti suuren maatilan elämästä j.n.e. hänhän saattoi laskea, että pääsi kerran vapaaksi, juuri siksi kun ukko oli niin vanha. Mutta nyt — nyt hänellä on varoja kaikkeen tuohon, hän on täysin vapaa — ja kuitenkin antaa toisen kerran levollisesti sitoa itsensä tuohon viiksiniekkaan! Jumalan nimessä, sitä eivät tee muut kuin kylmät luonteet.

Rakastaisiko hän tuota miestä? Naisillahan on usein omituinen maku, mutt'en saata kuitenkaan uskoa, että tuo valoton lyhtytolppa olisi voinut lumota pirteän naisen. Olenhan jo hiukan puhellut hänen kanssaan tai oikeammin kuullut hänen puhuvan jotain — ja hyvin köykäistä hänestä lähtee.

Tapasin hänet jo tulonsa jälkeisenä päivänä, kun palasin aamiaiselta ja hän läksi kamreerin kera aamukävelylle. Kamreeri tervehti ja esitti minut herra Paulina, pehtorina.

"Vai niin — jakkaan tätini jykmentin evejhti! Ilahuttaa huujehti minua!"

Ja kun ainoastaan kumarsin sanaakaan sanomatta, jatkoi hän: "Toivon että tulette hoitamaan hyvin minuakin — olen päättänyt ahettua tänne jokhikin aikaa kehälaitumelle".

"Meillä on valitettavasti kyllä vaan luonnonniittyjä…"

Kamreeri purskahti nauruun.

"Tiedäppäs", sanoi hän luutnantille, "että herra Paul on saanut päähänsä, ettei Siltala nykyään kelpaa mihinkään, koska täällä on ainoastaan luonnonniittyjä."

"Meidän täytyy sitäpaitsi herra luutnantille antaa varmaankin hiukan väkirehua", sanoin. "Näyttääpä siltä kuin voisitte märehtiä suuret määrät."

"Mäjehtiä — pehtoji ei näy kähittävän, että tänne on tullut leijona nyt."

"Jopa jotakin! No, kyllähän varotan piikoja ja karjakoita."

Kamreeri purskahti taas nauruun, kävi luutnanttia käsipuoleen ja niin erosimme.

Viime sunnuntaina, iltapäivällä, oli minulla jälleen tilaisuus ihailla hänen neroaan. Asianlaita oli nähtävästi se, että kamreeri — korvatakseen vierailuaan — oli kutsunut minut kahville puutarhan suureen lehtimajaan. Epäröin kyllä hiukan noudattaisinko kutsua vai enkö, mutta kun ajattelin, että se tuottaisi kapteeninrouvalle vieläkin enemmän harmia, jos ilmaisisin että puutarha on kielletty alue minulle, kuin että hän alentuisi kerran näkemään minua siellä, niin noudatin käskyä ja saavuin sinne määräajalla. Kapteeninrouva oli luonnollisesti poissa — kamreerin perhe ja ruustinna olivat ainoastaan saapuvilla. Hänellähän oli myös seuransa, sillä kapteeninrouva ja luutnantti ovat eriämättömät. No niin, paljon hauskempaa se olikin, sillä olen sekä ruustinnan että kamreerin herrasväen ja lasten hyvä ystävä. Varsinkin lasten, jotka seuraavat minua kaikkialle. Kamreeri tarjosi väkevää kahvin kera, ja me istuimme jutellen ja pitäen hauskaa. Silloin ilmestyi lehtimajan aukolle kaksi kookasta olentoa — toinen hurmaavan kaunis, toinen ilettävä, kapteeninrouva ja luutnantti nimittäin. Nousin äkkiä pystyyn, ja kapteeninrouva astui muutaman askeleen minua kohti, ikäänkuin aikoen ojentaa kätensä minulle, muttei tehnyt sitä, vaan huomaten hajamielisyytensä, kumarsi vain armollisesti. Luutnantti seurasi hänen esimerkkiään ja sanoi noin "von oben hinab":

"No — kuinkah nyt on noiden luonnonniittyjen laita?"

"Kiitos kysymästä, herra luutnantti, ei laitoja mikään vaivaa, kunhan keskeltä vaan olisivat hyviä."

Kamreeri nauroi kääntyen kapteeninrouvan puoleen:

"Tiedäppäs, ettei herra Paul pidä niittyjäsi edes Hugon kesälaitumiksi riittävinä, jollei hän saa väkirehuakin silloin tällöin."

"Määrä kyllä riittää", sanoin, "muttei ihminen liho yksin heinistä — siihen tarvitaan järkeäkin…"

"Täytyy vajmaankin olla maalainen kuten pehtoji ymmäjtääkheen hyödä heiniä."

"Ylimalkaan kyllä — naudathan ovat tavallisesti maalla, mutta löytyy niitä muutamia kaupungeissakin."

Syntyi hetken äänettömyys, jonka kapteeninrouva katkaisi kysyen:

"Onko pehtori asunut kaupungissakin?"

"Olen senverran, että voin puhua kaupungeista ja kaupunkilaisista, mutta niin kauan siitä sentään on, ettei sitä enää saattaisi huomata. Lopetettuani luvut polyteknikossa, olen nähnyt kaupunkeja vaan satunnaisesti niissä käydessäni."

Hilpeys oli auttamatta kadonnut, kehottipa kamreeri miten tahansa maistamaan. Otin sentähden hetken kuluttua jäähyväiset ja läksin.

Oi voi, helppoahan on vetäytyä ikävästä kahviseurasta — kumarruksella siitä pääsee. Mutta olemuksen tukalasta painosta — siitä ei niinkään hyvin voi pujahtaa pois, vaikka kuinkakin tuntisi kyllästyneensä tuohon hullunkuriseen ilveilyyn, jota kutsumme elämäksi ja jota varmaankaan ei ole muodostettu kaikkia varten, jotka ovat sattuneet syntymään.

Olen jo siksi ärtynyt, että turhanpäiväisimmätkin asiat saavat minut suunniltani — kuten esimerkiksi se, että kapteeninrouva otaksuu minun olevan rakkaussuhteissa Liinan kanssa. Kannattaako järki-ihmisen moisista suuttua!

Luonnollisesti pikku patani sen minulle ilmotti.

"Elsa hoi — mihin nyt aiot?" huusin eräänä päivänä, kun näin pienokaisen taas aivan yksin käyvän puistoa kohti.

"Tahdon mennä teiriä katselemaan."

"Mitä katselemaan?"

"Teiriä — minä tahdon nähdä ne, vaikka äiti sanoo, ettei täällä mitään teiriä ole."

"Missä niitä sitten pitäisi olla?"

"Etkö sitä tiedä? Puistossa — siellä missä sinä eilen olit Liinan kanssa, kun me menimme uimahuoneeseen."

Suureksi harmikseni on usein tapahtunut, että teillä ja poluilla äkkiä kohtaan Liinan — Miina on näyttänyt heittävän kaiken toivon, ja olen vakuutettu, että hän lopuksi hyötyy enemmän ajurista. No niin, eilen minulla oli taasen onni käydä kotia hänen kanssaan kohdattuani odottamatta hänet. Ja totta hitto vie sattui niin, että kulkeissamme puistotietä suurellaisen kentän laitaa, tuli kapteeninrouva, kamreerinrouva, Viivan ja Elsa vastaamme pitkin käytävää, joka oli tuon pienen niityn toisessa laidassa.

"Kuka sinulle on uskotellut, että siellä on teiriä?"

"Ei minulle kukaan ole uskotellut, itse näin miten Lilli-täti osotti sitä kohti ja virkkoi äidille: 'Katso, miten viehkeästi tuolla kuherrellaan!'"

"Käsitit ihan hullusti, hyvä lapsi. Missään tapauksessa et saa mennä yksin sinne."

Tämä on ihan kirottua! Tuskin tiedän enää, mitä iltasin soittelisinkaan.

Eilen kun alotin Schubertin "Leise flichen meine Lieder durch die Nacht zu dir", keskeytin sen äkkiä, kun juohtui mieleeni, että he luonnollisesti selittäisivät minun soittavan sitä tuolle "kuherruskumppanilleni". Hetkisen kuluttua huomasin puhaltavani Kotschubeyn kappaletta "Oh dites — lui" — keskeytin senkin yhtäkkiä ja sain hyvän aikaa miettiä, ennenkuin huomasin Champagne-valssin sopivan tilaisuuteen.

Ei — olen nyt sellaisella tuulella, että minun on mahdotonta mitään kirjottaa! Paras on lopettaa. Jää hyvästi.

Polle.