← Table of contents
Siltalan pehtori

KAHDEKSAS KIRJE.

Aarni Kouta translation

Siltala, 18 p:nä kesäk.

Rakas veli!

Pari päivää sitten, kun pelästyneenä juoksin tikapuille ja nostin pikku Elsan alas yhdeltä piiltä, joka oli puolitiessä katolle, ja nuhtelin häntä siitä, että hän nousi sinne pudotakseen ja taittaakseen niskansa, vastasi hän kuten tavallisesti, äänensä ja kasvonsa kovin vakavan säntillisinä: "eihän tää o' yhtään korkealla, vaikka se sinusta saattaa tuntua siltä, sinä kun olet sellainen huimapäinen yrittelijä — mutta minun päätäni ei huimaa koskaan".

"Mistä tiedät että olen sellainen huimapäinen yrittelijä?"

"Lilli-täti sanoi niin."

Ymmärrät varmaankin lapsen sanat? Ei sitä että minulla on pyörrytyskohtauksia — ole vakuutettu, sillä siitä ei Lilli-tädillä ole aavistustakaan — ei, ne merkitsevät ihan yksinkertaisesti, että hän pitää minua kujeilijana, hullunkurisena turhantuumittelijana, hävyttömänä ja mielettömänä onnenonkijana. Siinä on palkkani siitä, että olen yrittänyt kaataa uutta viiniä vanhoin leileihin.

Viime kirjeenihän lopetin siksi, että minua kutsuttiin hänen luokseen. Kun astuin sisään, olivat hän ja kamreeri minua vastassa, ja viimeksimainittu ojensi minulle niin ystävällisesti kätensä, että kapteeninrouvakin katsoi olevansa pakotettu osottamaan jonkunlaista arvokkaasti harkittua ystävällisyyttä.

"Onko pehtorilla juuri nyt jotain tärkeätä tekeillä?" hän kysyi, "vai voisiko pehtori viivähtää hetkisen täällä sisällä?"

"Olen kokonaan käytettävissänne, rouva."

"Tehkää sitten hyvin ja istukaa. Tahtoisin hiukan puhutella pehtoria."

"Mutta jos nyt syntyy suuri neuvottelu", kamreeri sanoi, "niin sallit meidän varmaankin sytyttää rauhanpiippu? Tupakoitsijat ajattelevat paremmin sikari suussa." Ja niin sanoen hän ojensi minulle sikarikotelonsa.

"Ei mitenkään, herra kamreeri…"

"Minua ei vaivaa sikarinsavu — olen tottunut siihen", kiirehti kapteeninrouva sanomaan, kun hän huomasi säikähtyneen katseeni.

Pelkäsin näyttäväni liian hienolta, jos yhä olisin evännyt, ja sytytin sentähden sikarini.

"Serkkuni Svennberg kertoi minulle pari päivää sitten keskustelusta, joka oli hänen ja pehtorin välillä maatilasta ja missä pehtori oli lausunut sen omituisen väitteen — että Siltalan taloudenhoito olisi kovin heikolla kannalla."

"Jokainen agronomi voi vahvistaa sen."

"Mutta minä en voi käsittää sitä. Me elämme mielestäni täällä niin yksinkertaisesti ja vanhanaikaisesti kuin mahdollista — eräs henkilö on muun muassa tahtonut salaa viitata, että täällä vaaditaan aivan liiallista yksinkertaisuutta."

"En ainakaan minä — minun olisi pitänyt hankkia useita palvelijoita voidakseni kestitä niitä asujajoukkoja, joita huoneissani on pidetty."

Kamreeri purskahti nauruun.

"Ja minä luulen, ettei teillekään, rouva, jää paljoa Siltalasta, kun kaikki täällä olette ruokkinut ja ravinnut."

"Mutta vähemmällä väellä ei tilaa voisi hoitaa. Ajatelkaa ettemme täällä salolla koskaan voi odottaa satunnaista apua, jota lähellä kaupunkia asuvat milloin tahansa saavat. Ja näinkin on vaikeata elonaikana…"

"Juuri siksi, että eletään liian — yksinkertaisesti ja vanhanaikaisesti."

"Pehtori tarkottaa, että ihmisvoima olisi vaihdettava koneisiin?"

"Niin — tietenkin."

"Mutta minä vihaan koneita, ne karkottavat kaiken runollisuuden elämästä."

"Vahinko kävisi varmaankin kohtuulliseksi — runollisuus, jota päivätyöläisemme ylläpitäisivät, ei olisi missään tapauksessa suur'arvoinen."

Hän katseli hetkisen pitkään minua, ja kamreeri virkkoi: "ei hullummin sanottu".

"Mutta joka tapauksessa myöntänee kai kapteeninrouva, että maanviljelys auratta on mahdotonta — ja minä en ole löytänyt ainoatakaan kunnollista auraa Siltalasta."

"Pehtori tarkottaa noita rumia teräsauroja, jotka eniten muistuttavat höyrylaivanpropelleja?"

"Niin, niitä teräsauroja, joilla voi kääntää maan hyväksi ja valmistaa sen kylvöä varten."

"Sen voi myös tehdä meidänkin auroillamme — ainakin esi-isämme tekivät sen."

"Te ette voi, rouva, kyntää maata noilla vanhoilla auroilla."

"Ihmeellinen väite — pehtorihan näkee itse, että täällä kynnetään joka päivä."

"Sentähden voin puhuakkin niin varmasti. Täällä, suoraan sanoen, tehdään tarpeetonta työtä. Ruokamulta, joka on löyhää, ohutta ja tyhjiin imettyä, vaotaan vuosi vuodelta, lannotetaan ja kylvetään — mutta lopulta se on imetty tyhjiin sittenkin. Mutta pohjaan sen alla ei ole kuitenkaan koskettu siitä kuin maailma luotiin, ja se on niin kovana ja sullottuna, ettei mikään kosteus, ilma tai juuret voi tunkeutua siihen. Eikä ruokamultaa ole koskaan käännetty, se ei ole milloinkaan saanut voimanlisäystä emämaasta ollen yhdistettynä pohjaan. Sitä eivät kapteeninrouvan aurat voi tehdä. Ja samoinkuin aurain, on myös jyrästen, äesten ja kaikkien laita. Tämä ei kelpaa. Kapteeninrouva sanoi, että kivet ovat saaneet olla pelloilla siksi että pellot kuivettuvat. Mutta kivistä ei mitään satoa saada, eivätkä ne kosteuttakaan anna. Vika on syvemmällä — vika on työaseissa ja menettelytavassa."

Seurasi hetken äänettömyys.

"Mutta nuo työaseet tulisivat kalliiksi", virkkoi kamreeri. "Sadon mahdollinen lisäys menisi rahojen korkoihin."

"Työaseet eivät vie — ne antavat rahaa."

"Mahdollisesti ehkä tiloilla, joista asemansa puolesta voi edullisesti myödä joukon maantuotteita", sanoi kapteeninrouva. "Siltalasta emme voi muuta myödä kuin voita ja halkoja."

"Ja tulot voista ja haloista tekee ainoastaan noin kahdeksan, yhdeksäntuhatta markkaa vuodessa, s.o. osapuilleen se mikä menee ulostekoihin, palkkoihin ja vaatteisiin."

"Niin, mutta eihän pehtori koskaan toivone, että millään työaseilla voitaisiin kohottaa satoa niin suureksi, että voisimme lähettää viljaa maasta", väitti kapteeninrouva terävästi.

"Sitä en ole ajatellut."

"Ja rahat uusien työkalujen ostoon olisi lainattavat — ja silloin saisimme korkoja maksettavaksemme."

"Ei, älkää koskaan lainatko rahaa", minä huudahtin.

"Silloin täytyy myös työkalujen ja koneitten jäädä ostamatta."

"Miksi niin? Jokaisella talonpojallahan on varaa ostaa työkaluja."

"Mutta minulla ei ole", hän vastasi.

Minä nauroin — tahallani hiukan äänekkäästi.

"Kapteeninrouvan tulee vaan käskeä — ja kaikki on hankittu lyhyessä ajassa."

"Ilman lainaa?"

"Tietysti ilman lainaa: Älkää koskaan lainatko ilman pakkoa."

"Olisi hauskaa tietää, miten pehtori silloin aikoo menetellä?"

"Minä aion — koska maitoa ei voi edukkaasti myödä ja kermanvientikin tuskin tulisi kannattamaan — pitää maitokammarilleni riittävänä — sanokaamme vaikka kolmekymmentä hyvää lehmää."

"Ja äskenhän oli mielestänne — tuo miltei ainoa — tulolähteemme, voinhinta, liian pieni."

"Tietenkin — juuri senvuoksi."

"Mutta kolmeakymmentä lehmää pitäen se ihan häviäisi. Ja sitäpaitsi — jos suurella karjalla en kykenisi hankkimaan koneita, miten pystyisin siihen pienellä? Muutamia karjakkoja vähemmän — ei se paljon menojani vähentäisi."

"Koska kapteeninrouva kaikkein vähimmässä määrässä saisi sataviisikymmentä markkaa jokaisesta lehmästä, jonka möisitte — niin kahdestasadastaviidestäkymmenestä lehmästä saisitte kolmekymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa. Niillä kapteeninrouva saisi kaikki työaseet ja koneet, ja vieläpä jäisi tarpeen varalle sievä säästökin — eikä sitäpaitsi suuren karjakkojoukon palkka ja elatus ole niinkään vähäpätöinen asia ja aika summan tekevät ne heinätkin, jotka menevät noiden kahdensadanviidenkymmenen lehmän hoitoon — sillä heiniä saattaa lähettää pitkät matkat ja myödä milloin tahansa — milloin myöjä vaan pitää paraimpana ja mukavimpana."

"Hyvä — otaksukaammepa että silloin saisin heinistä jotenkin saman hinnan, minkä nyt saan voista. Mutta maatila tarvitsee peltonsa joka tapauksessa — millä pehtori lannottaisi ne, jos karja miltei kokonaan poistettaisiin — puhumattakaan siitä, miten kolkoksi ja tyhjäksi elämä täällä kävisi, kun ei enää kuuluisi karjankelloja."

"Jälellejääneiden lehmäin kaulaanhan voisi ripustaa pari kolme", sanoin nauraen. "Mutta mitä peltojen lannotukseen tulee niin — se on aivan samaa kuin arkkitehti tahtoisi rakentaa kirkon alkaen torninhuipusta; silloinhan kaikki luhistuisi, vaikkapa piirustukset ja suunnitelmat eivät koskaan olisi olleet niin järjelliset. Minun täytyy esittää ajatukseni kokonaisuudessaan — jos kellorakenne tahdotaan käymään, ei saa yksikään pyörä unohtua."

"No — esittäkää sitten koko suunnitelmanne."

"Vähentäisin vähitellen karjan, väen ja kylvön mahdollisimman pieneksi ja sensijaan alkaisin yhä enemmän kylvää heinänsiementä, sillä heinät ovat, kuten sanottu, käypää tavaraa, jota saattaa halvalla kulettaa pitkiä matkoja ja niittotyö käy paljon huokeammaksi kuin peltotyö. Olen osapuilleen laskenut, että kolmen vuoden kuluttua voidaan korjata sataviisikymmentätuhatta leiviskää heiniä noin kolmannella osalla tilan nykyisestä väestä. Se tuottaisi vuodessa, jos laskemme kaksikymmentä penniä leiviskältä, kolmekymmentätuhatta markkaa elantotarpeita lukuunottamatta. Loput viljelyksessä olevat pellot kyllä elättäisivät sen väen, minkä täällä tarvitsen."

"Pehtorin laskun täytyy olla väärä", puuttui kamreeri puheeseen. "Sellaiset tulothan vastaisivat jo yksinään puolen miljonan korkoja — ja eräässä arviossa, jonka Lind pani toimeen vähää ennen kuolemaansa, arvosteltiin Siltala kaikkineen ainoastaan viiteensataantuhanteen."

"Saanko luvan kysyä kuka toimitti arvioimisen?"

"Kihlakunnanoikeus."

"Vai niin — pankkiarvioiminen! Minä puolestani arvioisin Siltalan puoleentoista miljonaan."

"Puoleentoista miljonaan!" huudahtivat sekä kapteeninrouva että kamreeri.

"Onko pehtori tehnyt sellaisen arvion kirjallisesti?" kysyi kapteeninrouva senjälkeen.

"Olen — oman suunnitelmani mukaisesta sadosta — huvin vuoksi valmistin osapuilleen vertailevan taulun nykyisten ja järjellisesti ajateltavain tulojen suhteen."

"Olisiko pehtorilla mitään sitä vastaan, että minä saisin sen haltuuni ja esittäisin sen jollekin asiantuntijalle?"

"Ei, ei mitenkään — suurin iloni olisi, jos jotenkin voisin palvella rouvaa."

"Pyydän sitten yhden henkilön tulemaan jonakin päivänä tänne tarkastelemaan arvioitanne — henkilön, joka täysin kykenee siihen. Mutta pyydän että pehtori vastaiseksi pitää salassa nämä arviot — ne voisivat tuottaa minulle tavattomia ikävyyksiä, jos tulisivat tietoon ja huomattaisiin sitten vääriksi."

No niin, paria päivää myöhemmin ajoi tänne vanha, harmaapäinen retkale — otaksun että juuri kapteeni Lind-vainajan moinen — tämän nimi oli Lönneberg, ja puolustinpa miten tahansa suunnitelmiani ja mielipiteitäni, häneen ei pystynyt järjen hitunenkaan. Typeryyksiä, typeryyksiä! — mitään muuta hän ei sanonut. Ja näeppäs — sentähden olen nyt "huimapäinen yrittelijä".

Hyvää yötä.

Polle.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings