XII. RATKAISU.

Seuraavana päivänä makasi Stephen heittelehtien kuumeessa, jonka hän oli saanut rajusta mielenliikutuksesta ja pitkästä vedessäolemisesta. Herra Ardley oli kirjoittanut Lontooseen lady Harringtonille. Rouva Williams asettui koululle hoitamaan Stepheniä, mutta Stephen ei tahtonut antaa kenenkään muun hoivailla häntä kuin Dorothyn, niin että taloudenhoitajattaren sielläolosta ei juuri ollut hyötyä muulloin kuin pojan toisinaan vaipuessa muutaman minuutin levottomaan uneen ja nuoren tytön saadessa silloin kätensä vapautetuksi pienten kuumien sormien kouristuksesta. Dorothy hiipi näinä välihetkinä toiseen hiljaiseen huoneeseen, josta ei ollut suljettu pois päivänpaistetta, vaikka Dick Rolston makasi siellä — kuolleena.

Niin, Dick oli kuollut — tuo juro, nyrpeä ja urhoollinen Dick-parka.

Hän ei ollut laisinkaan tullut tajuihinsa. Stephenin virotessa oli yleensä luultu, että toinen, joka oli niin voimakas, piankin tointuisi, mutta kova kamppailu oli käynyt hänelle liialliseksi ponnisteluksi. Hän olisi epäilemättä voinut pelastaa oman henkensä, ja kuka tietää, mitä taistelua hänen oli täytynyt käydä itsensä kanssa, jotta hän ei ensi sijassa totellut itsesäilytyksen vaistoa?

Mutta hän oli tehnyt paljon suurempaa — hän oli uhrautunut pelastaakseen toisen, ja tässä urotyössä oli Jumala ottanut hänet pois. Mitä parempaa olisikaan voinut toivoa? Ken meistä ei tahtoisi saada sellaista loppua, joka pyyhki pois niin paljon arvotonta? Luuletteko ettei ollut mitään ansaita kyyneleitä, joita hänen tähtensä vuodatettiin — herra Flemyngin ja Dorothyn ja vaatimattoman pikku Mollyn sekä poikien, kun nämä tulivat sisään niin hiljaa yksitellen ja katselivat hartaina Dickin kasvoja, jotka tuntuivat heistä sädekehän ympäröimiltä…

Ja jälkeenpäin puhelivat he alituiseen ylpeydellä koulutoveristaan Dickistä, joka oli saanut sankarikuoleman. Yksi ainoa silmäys vainajan kasvoihin pyyhki heti pois kaikki ne muistot hänestä, jotka eivät olleet ylevintä lajia. "Urhoollinen hän oli aina", sanoi yksi. "Ja hän tappeli noiden poikien kanssa, jotka kivittivät koiraa", sanoi toinen, Eikö ole jotakin ansaita sellaisia todistuksia? Ja hänellä ei ollut äitiä. Dick-parka! Oli paljon parempi näin.

Dorothy itki katkeria kyyneliä hänen tähtensä niinä pitkinä öinä, jolloin Stephen lakkaamatta heittelehti edestakaisin vuoteessaan ja napisi, ellei hän heti ollut saapuvilla. Hän oli aivan menehdyksissään kaikesta siitä, mitä hänellä oli tehtävää, ja alituisesta kaipuusta saada kuulla, miten Jasperin laita oli. Hän tiesi, että Jasperin täytyi olla sairaana, kenties kuolemaisillaan, ja että he eivät enää milloinkaan saisi vaihtaa sanaakaan keskenänsä.

Rouva Williams meni joka päivä kartanoon katsomaan palvelusväen askareita, ja herra Ardley vaelsi alakuloisena edestakaisin kartanon ja koulun väliä. Viimein hän tapasi henkiheimolaisensa herra Flemyngistä, ja sen jälkeen kävelivät nämä kaksi ehtimiseen vaahterain alla keskustellen milloin minkin oppineen kirjailijan teoksista.

Dorothy istui eräänä ehtoopäivänä Stephenin huoneen ikkunassa ja katseli melkein ihmetellen noita kahta pitkää mustaa hahmoa, joilla oli peruukit ja kolmikolkka hatut, vakavina leikkiviä poikia ja jäykkäpiirteistä pikku puutarhaa, missä keltanarsissit loistivat auringon paisteessa ja vanhalla aurinkokellolla oli paikkansa. Kenties me emme voi milloinkaan vapautua jonkinlaisesta ihmettelystä, että muu maailma on kaltaisensa, vaikka meillä itsellämme on suuria mielenkuohuja.

Tuossa makasi nyt Stephen sairaana ja Jasper oli kuolemaisillaan ja Dick oli kuollut — ja kuitenkin kävi kaikki tavallista menoaan, aivan kuin heitä ei olisi milloinkaan ollut olemassa, Elämä antaa meille vastauksen tähän arvoitukseen — vastauksen, joka voi johtaa lohdutukseen, — mutta kuitenkin se tuntuu aina merkilliseltä ja oudostuttavalta, ja Dorothy nojasi päätänsä ikkunaa vasten ja vaipui miettimään sitä. Senvuoksi hän ei huomannut, että jotakin tapahtui portilla, eikä myöskään kuullut Mollyn pelokkaita sanoja portaissa, mutta hän kuuli, että huoneen ovi avautui hiljaa — ja kääntyessään näki hän lady Harringtonin seisovan siinä kasvot yhtä valkeina kuin hänen jauhoitettu tukkansa.

"Saanko tulla sisään?" kysyi mylady kuiskaten, "Se on äiti!" huusi Stephen, ja seuraavassa hetkessä oli äiti poikansa luona ja sulki hänet syliinsä, Kaikki horjui Dorothyn silmissä, sillä nyt seisoi oviaukossa joku toinenkin — se oli sir Jasper ratsastuspuvussaan — Jasper kovin kalpeana, laihana ja muuttuneena ulkonaisesti, mutta sama ilme silmissään kuin ennenkin.

"Oi, hän ei saa millään muotoa tulla sisään!" sanoi lady Harrington nopeasti. "Mene estämään hänet, Dorothy!"

Hymyilikö hän todellakin? Oliko tämä unta? Mitä saattoi Dorothy tehdä?

"Oh, sir!" sopersi hän, kun äkkiä tunsi olevansa hänen syleilyssään.

"Sanokaa nyt vain, ettette vihaa minua — että annatte minulle anteeksi, rakkahin! Onhan melkein mahdotonta, että voitte tehdä sen, mutta jos tietäisitte, kuinka minä olen kärsinyt! Vasta sairauteni aikana oivalsin, kuinka mielettömästi olin käyttäytynyt. Kuinka — ettekö anna minulle anteeksi? Minun täytyy saada teidän anteeksiantonne — minun täytyy! Ja minä luen anteeksiantoa teidän silmistänne, jotka ovat aina olleet maailman suloisimmat."

"Maailman suloisimmat silmät." Se on vanha rakkaudenlaulu, joka aina uudistuu. Ja katsokaa nyt tänne! Pimeässä pienessä käytävässä seisoo kaksi rakastavaista, melkein sanaakaan hiiskumatta ylenpalttisessa onnessaan; Stephenin vuoteen ääressä purkaa äiti sydämensä hellyyttä; viereisessä, hiljaisessa huoneessa makaa Dick, joka on antanut henkensä toisen pelastamiseksi. Katsokaa tätä kaikkea! Sillä Luojan kiitos — vaikka me olemme surun painamia ja syntisiä, me saamme tällaisesta aavistusta, mitä kerran tulee osaksemme täydellisyydessä ja rajattomuudessa.

Vanha koulu siirtyi toisiin käsiin, kun herra Flemyng tämän jälkeen muutti kartanoon jatkamaan lempeätä ja uneksivaa elämäänsä. Lady Harrington osoitti hänelle aina mitä suurinta ystävällisyyttä ja valpasta huolenpitoa. Stephen lähetettiin Westminsteriin kouluun, ja jättäessämme sir Jasperin ja Dorothyn me näemme heidät pariskuntana rauhallisessa kodissaan. Puut suhisevat taaskin jäähyväisiä, mutta se ero on tuskaton.

Ja Dickiä ei ole unohdettu.