VII. KOETTELEMUKSEN PÄIVIÄ.

Myrskyn jälkeen tulee tyyntä ja hiljaista, sanovat lohduttajat. Mutta he unohtavat, että sellainen hiljaisuus usein saattaa olla vaikeampaa kestää kuin itse myrsky. Jokainen ankara ja vihlova suru tuottaa sielunjännitystä. Laiva on vajoamaisillaan, mutta ken ja mikä pääsee maihin? Hirmumyrsky raivoaa hurjana vuorenkuvetta pitkin, ja ihmiset taistelevat suojellakseen asuntojansa. Vasta perästäpäin, kun kaikki on ohi, hävitys tuntuu pahimmin.

Dorothylle oli ollut hyvin tuskallista lähteä kartanoon ylpeän lady Harringtonin luo — ja sitten ajaa sieltä takaisin tietäen, että hänen ja Jasperin välille oli äkkiä avautunut vieläkin vaikeampi juopa kuin varempi syntyperän ja varallisuuden eroavaisuus. Mutta hänen urhoollinen pikku sydämensä ei ollut vielä silloin niin masentunut kuin hänen päästyänsä rauhallisen ja epäkauniin kotinsa suojaan, noiden ilmeettömien ikkunarivien taakse, joita vaahterat varjostivat, ja nähdessään taas pöydällään röykkiön mustetäpläisiä ainevihkoja. Tämä hiljaisuus oli satakertaisesti painostavampi kuin mikään pyörremyrsky olisi ollut. Se puristi surmaavana taakkana hänen sydäntänsä, kun ei ollut ketään jakamassa kuormaa hänen kanssaan, ja se levittäytyi hänen eteensä kuin hellittämätön painajainen loppumattomina päivinä ja öinä.

Paljon kidutusta häneltä kuitenkin säästyi senvuoksi, että hän oli ylevämielinen ja oikeudentuntoinen. Hän ei tuntenut mitään katkeruutta lady Harringtonia kohtaan, ja tuskin Jasperkaan hänessä herätti moitteen ajatusta. Mitä he olivat sanoneet, se oli aivan luonnollista heidän kannaltaan katsoen, ei voinut olla toisin. Mutta että Jasper oli pyytänyt häntä uhraamaan isänsä, se oli jättänyt karvautta hänen sydämeensä.

"Kuinka hän saattoi ajatella, että minä olisin uskoton isääni kohtaan, ja kuitenkin luottaa minun uskollisuuteeni?" mietti vakaa pikku tytär itsekseen, ja häneen koski kipeästi, että se, jota hän rakasti, oli tahtonut houkutella häntä sellaiseen halpamaisuuteen. Mutta ei tarvitse luulla, että herra Flemyngillä tai rouva Harriot-paralla oli mitään ikävyyksiä hänen kärsimyksistään. Hän päin vastoin osoitti heille nyt kaksin verroin hellää huolenpitoa, ja hän hymyili heille urhoollisesti, vaikka olikin vakuutettu siitä, että hän omasta puolestaan ei enää milloinkaan elämässään tuntisi myhäilyn halua.

Eräänä päivänä koulutyön päätyttyä huusi isä häntä puutarhasta. Dorothy arvasi heti, että kysymyksessä oli jokin pula, josta hänen kanssaan tahdottiin neuvotella, jokin selkkaus, joka hänen tuli selvittää. Hän laski käsistään musliinihuivin, jota oli laittamassa laskoksille, ja riensi alas portaita, ja sitten kun isä oli katsahtanut häneen hellästi hymyillen ei hän näyttänytkään enää kiinnittävän huomiota Dorothyn läsnäoloon.

"O fallacem hominum spem, fragilemque Fortunam!" kuuli tämä isän sanovan puoliääneen. Dorothy oli tottunut näihin hajamielisyyden kohtauksiin, jolloin koulumestarin sielu oli kiintynyt vanhoihin foliantteihin, se kun alituiseen eli näissä. Dorothy odotti hetkisen ja sitten hän laski kätensä kevyesti isän käsivarrelle.

"Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin, isä — eikö niin?"

"Minäkö, lapseni? En", vastasi herra Flemyng lempeällä äänellä.

"Mutta sinä huusit minua!"

"Huusinko? Sitten oli kai jotakin — kyllä, kyllä. Kenties sisareni tietää, mitä se oli."

"Koskikohan se ehkä poikia?" koetti Dorothy johdatella.

"Minä luulen, että se oli jokin kirje — niin, aivan oikein", lisäsi herra Flemyng äkkiä varmistuen. "Tässä se on. Sinä varmaan tulet pahoillesi, kun joudut eroamaan eräästä oppilaastasi — niin herttaisesta ja lahjakkaasta pikku pojasta. Siitä minä tietenkin tahdoin puhua kanssasi, sillä kirje saapui juuri äsken. Ja odotahan hiukan, oli jotain muutakin, josta Evans kertoi samalla kertaa — jotakin sir Jasperista, luullakseni — mutta se ei koskenut meitä niin läheisesti, ja nyt se on häipynyt mielestäni."

Dorothy seisoi siinä kultareunainen paperi kädessään ja katseli isäänsä. Hänen huulensa vapisivat.

"Se on ihan kerrassaan haihtunut mielestäni", kertasi koulumestari hajamielisenä ja jatkoi sitten: "Barbara", — siten hän usein puhutteli tyttäriä äidin nimellä, — "Rolston oli täällä tänä iltana ja aikoi viedä pikku Dickin mukanaan. Se olisi paha, sillä poika on ihmeellisesti edistynyt viime aikoina. Mutta se riippui jotenkuten vuodentulosta, sanoi Rolston — en enää muista millä tavoin. Hän ei voi pitemmälti maksaa pojasta, ja minä ajattelin parhaaksi sanoa hänelle, että Dick saa kaikessa tapauksessa jäädä tänne."

"Ilman mitään korvausta?"

"Niin, lapseni, kai me silloin tällöin voimme kustantaa jonkin ihmisystävällisen teon. Mehän saamme aina maksun nuoresta Mortonista ja nuoresta Harringtonista…"

Dorothy piteli kirjettä hänen edessään sanaakaan virkkamatta. Herra Flemyng otti sen ja katseli sitä ymmällään.

"Oh — sen minä olin unohtanut", sanoi hän, "mehän emme saakaan pitää pikku Harringtonia täällä enää. Pelkäänpä toimineeni hiukan ajattelemattomasti Dickin suhteen. Mutta jos he nyt ovat köyhiä, lapseni — jos he ovat niin köyhiä, niin hän saanee toki tulla kaikessa tapauksessa. Emme kai häviä siinä mitään. Ja jos häviämme, niin varmaankin saamme siitä lopuksi korvauksen."

Lady Harringtonin kirje uhkui vilpitöntä kiitollisuutta siitä ajasta, minkä hänen poikansa Stephen oli viettänyt koulussa, mutta hän ilmoitti päättäneensä nyt ottaa hänet pois sieltä. Hän kiitti herra Flemyngiä sydämellisin sanoin. Dorothy käsitti myladyn tehneen päätöksensä sen johdosta, että hän katsoi parhaaksi katkaista kaikki suhteet kartanon ja koulun välillä. Ja hän tunsi, että siinä todella katkesi ketjunsilmu, sillä jos Stephen olisi jäänyt kouluun, ei ero Jasperista olisi tuntunut hänestä niin täydelliseltä.

Eikä siinä kaikki. Paitsi suurta surua tuntui myös satoja pikku pistoksia kohdistuvan häneen, toisarvoisia ja ilkeitä, mutta silti paljonkin merkitseviä. Sillä maksu Stephenistä oli varsin tärkeä tekijä heidän pikku taloudessaan, ja samalla kun he menettivät sen, jätettiin Dick Rolston heidän armeliaisuutensa varaan. Dorothy oli menettää kärsivällisyytensä, kun hän ajatteli Rolstonin epäluotettavaisuutta sekä Dickin hyvää ruokahalua ja töhryisiä kirjoitusvihkoja.

Ja mitä lieneekään Evans kertonut sir Jasperista? Saisikohan hän enää milloinkaan nähdä häntä? Voisiko hän kestää sitä näkemistä? Oi, kyllä — hän kestäisi mitä hyvänsä, jos vain saisi tyydyttää sydämensä kaipuuta silloin tällöin näkemällä hänet vaikkapa kaukaakin. Huomenna oli sunnuntai, ja silloin olisi hän äitinsä kanssa kirkossa. Oh, kunhan vain huominen päivä jolloinkin tulisi!

Ja se tulikin vihdoin — — ihana kesäpäivä kirkkaine sinitaivaineen ja riemuitsevine leivonviserryksineen ja kukkivine orapihlajapensaineen — ja maalaisia vaelsi joka suunnalta pientä muurinvihreän peittämää, kaunista, kosteaa vanhaa kirkkoa kohden. Dorothy, rouva Harriet Foster ja herra Flemyng, puolentusinan pikkupojan seuraamina, saapuivat kirkon portille juuri kun kartanon vaunutkin vierivät sinne. Pikku Dorothy-parka! Jos hän edes olisi voinut vajota maan alle, tai jos isä olisi jouduttanut askeliaan! Mutta ei — hän talutti sisartaan toisessa käsivarressa ja tytärtään toisessa, ja hän vetäytyi päinvastoin hiukan taaksepäin, kun mylady astui ulos, ja nosti hattuaan hänelle herttaisen kohteliaaseen tapaansa.

Stephen seurasi äitiään, punaiseen takkiin puettuna, ja Dorothyn nähdessään koetti hän riuhtaista itsensä irti, mutta mylady piteli häntä lujasti kädestä. Armollinen rouva hymyili ystävällisemmin kuin koskaan tuolle oven luona seisovalle pikku ryhmälle, ilmeisesti tahtoen osoittaa Dorothylle, että asia nyt oli täydellisesti loppuun ajettu ja että hän, joka oli suoriutunut taistelusta voittajana ei kantanut enää mitään kaunaa. Voittajana, niin! ajatteli nuori tyttö punastuen. Se oli ollut tosiaan ylen epätasainen taistelu, hänen ja tuon ylhäisen naisen kesken, jolla oli arvoa, rikkautta, kauneutta ja välkkyviä jalokiviä… Dorothyn silmät sumentuivat kyynelistä, kun hän niiasi ja ajatteli, että lady Harrington hymyili hänelle ja että Jasper ei ollut siellä.