III. RAKKAUDENTUNNUSTUS.

Eikö näkisi häntä? Sellaisissa tilaisuuksissa tulee lukuun muitakin aistimuksia kuin näkeminen ja kuuleminen. Ennenkuin Dorothy ehti ajatella päätelmäänsä loppuun oli sir Jasper jo hypähtänyt satulasta ja seisoi siinä hattu kädessään. Hänen rehelliset siniset silmänsä katselivat Dorothya suoraan silmiin.

"Tätä voin sanoa onnenpotkaukseksi, neiti Flemyng", huudahti hän vilkkaasti. "Oletteko menossa kartanoon? Sallitteko minun lyöttäytyä seuraanne?"

Dorothy oli niiannut säveästi ja pudisti nyt päätänsä.

"Matkani kulkee ainoastaan ohi vuokratilan, sir. Toivottavasti mylady jaksaa hyvin?" pakoittautui hän lisäämään, samalla kun ajatteli, että sir Jasper nyt varmastikin oli täyttänyt kohteliaisuuden vaatimukset ja antaisi hänen mennä menojaan. Hän ihan tyrmistyi huomatessaan nuoren aatelismiehen laskevan ohjakset käsivarrelleen ja kääntävän hevosensa, yhä vielä hattu kädessä saatellakseen häntä jalkaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Mutta katsahtaessaan sir Jasperiin tehdäkseen vastaväitteitä, hän heti loi katseensa maahan ja punastui rajusti; silloin hän lähti pitkittämään kulkuansa niin nopeasti kuin pääsi ja sanaakaan hiiskumatta.

"Minä tahtoisin puhua kanssanne Stephen-veljestä", sanoi Jasper.

Dorothy hiljensi hiukan askeliaan. Jos se oli seurassapysymisen syynä, niin sehän oli aivan luonnollinen aihe.

"Isänne on tehnyt hyvin paljon hänen kehittymisekseen."

"Hän on todella huomattavasti edistynyt latinassa", myönsi Dorothy vakavan virallisella ilmeellä, joka Jasperin mielestä oli aivan ihastuttava.

"Niin meistäkin. Serkkumme Parker on ollut vierailulla luonamme, ja äitini pyysi häntä tutkimaan Stepheniä hiukan. Se oli kylläkin koetteleva hetki poika-paralle, mutta hän suoriutui siitä loistavasti. En ole milloinkaan nähnyt äitiäni tyytyväisempänä — ja Stephen sanoi, että se oli neiti Flemyngin ansiota kaikkityyni."

"Oh ei, ei suinkaan", tokaisi Dorothy. "Mutta tämä ilahduttaa minua suuresti, sillä se varmasti antaa hänelle enemmän luottamusta omaan kykyynsä. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että mainitsitte asiasta minulle."

"Minulla — meillä — on vielä muutakin, josta meidän tulee kiittää neiti Flemyngiä", jatkoi sir Jasper nopeasti ja hyvin tunteellisella sävyllä. "Pikku-poloinen! Minä en luule, että äitini kaikesta hellyydestään huolimatta on koskaan oikealla järjestelmällä kasvattanut häntä. Näytti siltä, että hänestä oli sukeutumassa surkuteltava pikku raukka ilman vähintäkään reippaatta. Kaikki tuntui pelottavan häntä, aina siihen asti kunnes hänet lähetettiin teidän luoksenne — isänne luokse", oikaisi sir Jasper varsin säädyllisesti.

"Ja nyt?" kysyi Dorothy ja katsahti puhujaan, maailman purppuraisimmat huulet hymyyn vetäytyneinä.

"Oh, nyt — nyt hän on oikea urho. Ensi talvena hän ratsastaa kanssani ajokoira-retkille. Ja aamulla hän ratsastaessaan antoi hevosen hypätä yli ränstyneen aidan. Miten sen laita on, neiti Flemyng? Ei suinkaan isänne anna opetusta ketunajossa, kieliopillisten taivutusten lisäksi, vai mitä?

"Eikä miekkailussakaan tai nyrkkeilyssä? Stephenillä nimittäin oli eilen kotia tullessaan 'musta-silmä', jota ihan mielikseen katseli. Hän oli tapellut nuoren Bassettin kanssa kotimatkalla — ja suoriutunut voittajana. Syytä taisteluun…"

"Tästä menee tie vuokratilalle", keskeytti Dorothy epätoivoisella rohkeudella. Hän tiesi tappelun aiheen yhtä hyvin kuin Jasperkin, ja hänen poskensa hehkuivat purppuraisina sir Harringtonin kavalan vihjauksen johdosta. "Tämä tie johtaa vuokratilalle — hyvästi, sir!"

Hän niiasi taas keveästi ja kääntyi mennäkseen, mutta toinen pysäytti hänet.

Voi, Jasper, Jasper! Tuossahan olivat neiti Montagun metsät vain pikku matkan päässä hänen silmäinsä edessä — laajalle ulottuvat sankat korvet, ilta-auringon rusotuksen kultaamina —; tuossa avautui karu nummi, joka herätti kaikkien maalaisherrasmiesten kateutta, kun se oli seudun mainioin kurppien pesimispaikka. Ja kartanossa istui tällä hetkellä neiti Montagu itse juomassa teetä myladyn luona, puettuna himmeän oranssinväriseen silkkiin, joka sopi erinomaisesti hänen tummaan hipiäänsä, ja jauhoitettu tukka suorittuna korkealle suunnattoman hiuslaitteen päälle — samaan asuun, jossa hovimaalari hänestä myöhemmin muotokuvan ikuisti. Ja Jasperin tarvitsi vain ojentaa kätensä saadakseen sekä hänet itsensä että metsät ja kurppa nummen — ja sensijaan hän ojensi kätensä ja pysäytti pikku Dorothy Flemyng-paran, koulumestarin tyttären.

"Dorothy", hän sanoi, "en milloinkaan ennen ole tuntenut sellaista hellyyttä Stepheniä kohtaan kuin hänen kertoessaan tästä minulle!"

"Antakaa minun mennä, sir — antakaa minun mennä!" huudahti Dorothy taistellen itsensä kanssa. Sillä Jasper oli pidättänyt hänet ainoastaan siten, että oli aivan keveästi laskenut kätensä hänen käsivarrelleen, ja Dorothyn lausuessa tämän veti Jasper kätensä takaisin ja seisoi hänen edessään hattu kädessä ikäänkuin tyttö olisi ollut kuningatar. Ja Jasper näytti todellakin muhkealta ja ritarilliselta seistessään siinä auringon paistaessa suoraan hänen kasvoihinsa ja säteilevät silmät kohdistettuina häneen.

"Minä en voi mennä tieheni, se on aivan mahdotonta", selitti Jasper. "Minä rakastan teitä niin lämpimästi, Dorothy, että minun täytyy sanoa se teille. Ettekö tahdo tulla vaimokseni? Miksi kieltäytyisitte siitä? Voi, elämäni, sieluni — eihän voi olla mahdollista, että te pelkäätte minua?"

Häntä? Ei, ei! Mutta itseään ja puhujan hellää äänensävyä. Ja Jasper käsitti sen. Hän luki sen Dorothyn silmistä sinä ainoana kertana, minkä tämä uskalsi kohottaa ne. Ja nyt loistivat Jasperin silmät voitonriemusta, ja hänen äänensä sai vakavamman soinnun.

"Yksi ainoa pikku sananen vain vastaukseksi — en pyydä enempää. Eikö neiti Flemyngillä voi olla sen vertaa sääliä minua poloista kohtaan, että sanoisitte edes, etten ole teille vastenmielinen?" pyysi hän uudistuvan levottomuuden vallassa. Sillä Dorothy oli kääntynyt poispäin ja väänteli käsiään lapsellisessa tuskaannuksessa. Ja äkkiä kääntyi hän jälleen kiivaasti puhuttelijaansa kohti.

"Kuinka te voitte olla niin julma?" huudahti hän kiihkeästi, silmät täynnä kuumia kyyneleitä.

"Julma? Minä!"

"Niin — te! Uskotteko muka todellakin, että mylady ottaisi minut vastaan tyttärenään — että minä, köyhä Dorothy Flemyng parka, Stephenin opettajatar, olisin sopiva puoliso sir Jasper Harringtonille, ylhäiselle tulevalle kartanon omistajalle?"

Sir Jasper keskeytti hänet tuimasti ja puhuessaan tempoi hevosta suitsista kerta toisensa perästä.

"Sekö estäisi, että te olette vähävarainen? Joutavia! Minä olen kuullut äitini sanovan, että Flemyng-suku on yhtä hyvää kuin yksikään muu tällä paikkakunnalla."

Dorothy pudisti surullisesti päätänsä.

"Mitä minä sitäpaitsi välitänkään tuosta kaikesta?" huudahti toinen ja sulki Dorothyn käden omaansa. "Sanokaa vain, että rakastatte minua, niin minä saan rauhan sieluuni."

Kiihkeä ilme hävisi Dorothyn silmistä. Hän antoi kätensä olla Jasperin kädessä ja katsoi häneen suloisen ja surullisen arvokkaasti, jollainen sävy oli aivan uutta hänessä.

"Voipiko se tehdä teidät tyytyväiseksi?" kysyi hän. "Silloin sanon teille, että minä en voi kieltää sitä. Et, ei — antakaa minun puhua loppuun. Sillä, nähkääs, sir Jasper", hän jatkoi vapisevalla äänellä, mutta pystyssä päin ja katsoen häntä suoraan silmiin, "tyydyttääkseni teitä olen nyt lausunut teille sen, mitä en luullut kuolemankaan saavan minua ilmaisemaan. Te olette todellinen aatelismies, sir Jasper, ja minä en kadu sanojani — mutta siihen loppuukin kaikki. Ettekö luule minun tietävän yhtä hyvin kuin kartanon armollinen rouva, että minä en ole kelvollinen morsian hänen pojalleen? Ja luuletteko, ettei meilläkin, jotka kuulumme Flemyng-sukuun, ole omaa ylpeyttämme — ja että minä voisin suvaita hänen sanovan minulle hylkäyksensä?"

Jasper keskeytti hänet taaskin, ja puhuessaan hän kumartui suutelemaan Dorothyn kättä sen ajan kaunista ja säädyllistä kohteliaisuutta noudattaen.

"Sitä hän ei tee milloinkaan", vakuutti hän.

"Voi, te ette tiedä", huudahti Dorothy-rukka yhäti urheana taistellen omaa sydäntään vastaan. Hänen oli kovin vaikea pysyä järkähtämättömänä, kun Jasper katseli häntä tuolla tavoin ja koko hänen sydämensä nousi sitä vastaan hänen puolestaan. Kenties ei kenelläkään tytöllä ole milloinkaan ollut niin tukalaa taistelua kamppailtavana. Ja juuri silloin alkoi satakieli visertää surunvoittoisia säveliään läheisessä pensaikossa. "Te ette tiedä, te ette tiedä", toisti hän rukoilevalla äänellä.

"Minä tiedän, etten milloinkaan luovu rakkaudestani — ettekä tekään, Dorothy", sanoi Jasper hiljaa. "Ja äitini rakastaa minua liian suuresti, asettuakseen onneani vastaan."

"Voi — se on ihan mahdotonta!"

"Luota minuun, Dorothy."

Mutta Jasper ei voinut saada häntä myöntämään tämän enempää. Dorothy rakasti häntä ja tunnusti sen, mutta hän ei tahtonut suostua siihen, että he tapaisivat toisiaan ulkona, ja yhtä vähän sai Jasper tulla hänen kotiinsa, ellei hän sitä ennen ollut saanut myladyn suostumusta, esittääkseen kosintansa hänen isälleen. Hän ei edes antanut Jasperin seurata häntä pienelle oikotielle, vaikka tämä nurkui hänen epäystänsä vastaan. Ja Jasper seisoi siinä ja katseli viehkeän olennon jälkeen, joka poistui illansuussa epävarmemmin askelin kuin tavallisesti — ilmeisesti hieman järkkyneenä ja epäröivänä, urhoollisista sanoistaan huolimatta.

"Minun tulee ottaa huoltaakseni rakastettuni", sanoi nuori mies itsekseen. Hänen silmissään loisti riemukas ja voitollinen hehku, kun hän nousi satulaan ja ohjasi kulkunsa kotia kohden, Neiti Montagun metsät verhoutuivat hämärän vaippaan, ja neiti Montagu itse ajoi hänen ohitseen suurissa kuomuvaunuissaan. Hän huoahti havaitessaan Jasperin tulevan ratsastaen kotiin juuri kun hän palasi vierailultaan ja nähdessään vilaukselta sen onnellisen ja hymyilevän ilmeen, jota hämykään ei vielä kyennyt peittämään.

Jasper puolestaan oli unhoittanut kohtauksensa neiti Montagun kanssa jo ennen kuin tämä oli poissa näkyvistäkään. Tällähaavaa hänen sielussaan kuohui jotakin, mikä hääti hänen ajatuksistaan kaikki muut mahdollisuudet, kaiken levottomuuden — niin, kaiken paitsi valoisan nykyisyyden. Neljänkolmatta iässä, rakastunut ja rakastettu! Eikö siinä ollut rajatonta lumousvoimaa? Muutamien vuosien kuluttua olisi kaiketi satoja järkevämpiä ajatuksia noussut hänen mielessään, mutta niin ylenpalttista onnea, josta hän nyt nautti, hän ei olisi saanut tuntea.

Dorothy oli nuorempi iältään, mutta hänellä oli surullisempi kokemus elämästä, joten hän kenties oli toisissa asioissa kehittyneempi. Hän meni kotiinsa sekä rauhattomana että onnellisena, mutta Jasperin valoisia unelmia ei sellainen ristiriitaisuus ollut häiritsemässä. Hän oli lapsuudestaan tottunut siihen, että kaikki aina myötäsi hänen tahtoonsa, ja miksi nyt nousisi mitään esteitä hänen tielleen? Oh, teitä hupsuja onnettomuuden ennustajia — onko keijukaistarinain ajoilta asti milloinkaan ilmennyt rakastuneelle prinssille mitään mahdottomuuksia?