IX. ERI TAHOILLA.

Tämän jälkeen ei Dorothy kuullut sen enempää sir Jasperista, mutta hänen sydämensä tuntui keveämmältä. Hän uskoi toisen nyt täydesti ymmärtäneen häntä. Hänestä oli selvää, että Jasper ei enää ajattelisi häntä — ja kuitenkin hän toivoi, että nuori aatelismies muistelisi häntä ystävyydellä.

Hän olisi kärsinyt sanomattomasti, jos olisi tiennyt, mihin hullutuksiin sir Jasper antautui Lontoossa — miten hän taisteli rakkauttansa, ylpeyttään ja vihaansa vastaan — kuinka hän vannoi, ettei enää ikinä ajattelisi Dorothya, ja epätoivon puuskassa vakuutti lähtevänsä taistelemaan amerikalaisia vastaan, kun elämällä ei enää ollut mitään merkitystä sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken toivon Dorothy Flemyngin voittamisesta. Hän heittäytyikin moniin hurjiin seikkailuihin, ja Dorothyn rukoukset ne luultavasti suojelivat häntä liialta pahalta.

Lady Harrington hallitsi kartanoa kuten ennenkin eikä millään osoittanut, että hän olisi kaivannut vanhinta poikaansa. Ja neiti Montagu ei tahtonut edes kuunnella kosijoitaan, vaan ajeli silloin tällöin kartanoon ja sai kuulla osia Jasperin kirjeistä. Ja sitten hän ajoi jälleen kotiaan suurissa kuomuvaunuissa niinkuin sinä toukokuun iltana, jolloin Jasper ratsasti kartanoon niin voitonriemuisena kosintansa jälkeen — ja hän ajatteli häntä huoaten joka kerta kun ajoi yhteismaan poikki, missä oli nähnyt hänen tulevan ratsastaen onnellinen hymy huulillaan.

Ja Dorothy teki työtä ja ahersi noiden kahden lempeän ja avuttoman vanhuksen hyväksi, joiden tuki hän oli — ja hän piti poikia kurissa ja taisteli urhoollisesti tukalaa köyhyyttä vastaan — ja kaikesta huolimatta hän säilytti iloisen ystävällisyytensä ja viehkeän kauneutensa.

Ainoastaan korkeampi voima saattoi antaa hänelle sellaista kestävyyttä, sillä Flemyng-perhe oli kovin ahtaalla. Raskas kesä, raskas syksy ja raskas talvi. Armelias sumu laskeutui yhä tiuhempana rouva Harriot-poloisen hengenvoimille. Hän joutui kuukausi kuukaudelta yhä enemmän tarvitsemaan hoitoa ja huojennusta, eikä kukaan voinut häntä hoivata paremmin kuin Dorothy.

Kun hra Flemyng havahtui tietoisuuteen sisarensa tilasta, otti hän sen niin raskaalta kannalta, ettei hänen tyttärensä voinut muuta kuin koettaa johtaa hänen ajatuksiaan muuhun. Hän keksi alinomaa pieniä rakkaudellisia kujeita ja viekkaita temppuja, jotka olisivat voineet houkutella tarkkanäköisen katselijan hymyilemään, ellei noissa yrityksissä ilmenevä liikuttava hellyys heruttanut kyyneliä hänen silmiinsä. Isänsä tukena olikin Dorothyn täytynyt olla aina äidin kuolemasta asti. Hänen lempeytensä, hänen perinjuurinen vilpittömyytensä, hänen luottavaisuutensa ja hajamielisyytensä — kaikki vaati tytärtä ainaiseen valppauteen hänen puolestaan. Hän saattoi ottaa takin yltään ja antaa sen kerjäläiselle — kenties lahjoittaa tälle päällisiksi vielä peruukkinsa — ja hän antoi pettää itseään kuinka julkeasti hyvänsä. Kuitenkin näki ihmisten usein häpeävän, kun olivat puijanneet häntä. Minkään pahan uskominen oli niin täydellisesti vastoin hänen luontoaan, että kehnous ainakin sai halun näyttäytyä paremmassa verhossa hänen edessään.

Pikku talouden täytyi tulla toimeen parhaansa mukaan. Poikien ruokahalu [Englannissa ovat yleisiä sellaiset koulut, joissa oppilaat saavat täyden hoidon ja asunnon. Suom.] saattoi toisinaan vallan peljästyttää Dorothya, mutta hän oli käytännöllinen pikku taloudenhoitajatar, ja sitäpaitsi hän hallitsi heidän keskuudessaan kuin kuningatar ja oli kiintynyt heihin yhtä paljon kuin hekin häneen. Oli kuitenkin yksi häiritsevä aines. Dick Rolston oli aina ollut iso, karkea ja kömpelö poika, ja sen jälkeen kun herra Flemyng oli antanut hänen jäädä sinne armeliaisuudesta, kävi poika melkein sietämättömäksi, etenkin Dorothylle.

Pari suurta tappelua oli taisteltu Dorothyn tähden, mutta Dick oli liian iso lannistettavaksi, ja toiset pojat eivät voineet tehdä muuta kuin inhota ja halveksia häntä ja karttaa hänen vahvoja nyrkkejään. Dorothy koetti tehokkaimmilla keinoillaan taltuttaa häntä, mutta mikään ei auttanut. Hän napisi silloinkin kun Dorothy auttoi häntä läksyjen lukemisessa, ja eräänä kertana hän oli niin epäkohtelias, että se olisi nostattanut yleisen kapinan, ellei Dorothy olisi päättäväisellä tavallaan kääntynyt häntä vastaan.

"Epäkohtelias naista kohtaan! Ettekö häpeä, sir!" sanoi hän ja katsoi Dickiä suoraan silmiin.

Ja nuori Rolston karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vaikeni.

Voi arvata, kuinka koko koulu tämän jälkeen koetti kurittaa Rolstonia, mutta se tapahtui aina pimeässä tai etäisissä sopukoissa, sillä hänen nyrkkinsä olivat yhtä peloittavat kuin ennenkin. Herra Flemyngillä oli aina joku puolustus hänelle, mutta Dorothysta oli raskasta tehdä niin paljon Dickin hyväksi, kun ei edes saanut kiitollista katsetta palkaksi kaikesta vaivasta.

Jos Dorothylla olisi ollut enemmän elämänkokemusta, niin hän olisi käsittänyt, että Dickiä ärsytti juuri kiitollisuudenvelan tunne. Hän tiesi, että hänen isänsä oli puijannut herra Flemyngiä, ja hän vihasi herra Flemyngiä, kun tämä oli antanut pettää itseään, hän vihasi Dorothya hänen ystävällisyytensä vuoksi, ja itseään hän kenties vihasi enemmän kuin kaikkea muuta. Rajuja myrskyjä riehui pojan sydämessä, mutta tämä ei ollut aivan siinä tilassa kuin muut luulivat.

Silloin tällöin lähetettiin kartanosta lahjaksi metsänriistaa, mutta muuten oli kaikki yhteys sen kanssa lakannut. Erään kerran Dorothyn mennessä ulos isosta portista, joka taulussani sulkee tien kouluun ja leikkikentälle, tunsi hän käsivarsiparin kietoutuvan kaulaansa. Se oli Stephen; poika oli salaa poistunut kartanosta kotiopettajansa luota, tullakseen näyttämään hänelle pientä laivaa, jonka hän oli laittanut saksanpähkinän kuoresta.

Hän kertoi myös saaneensa Jasperilta kirjeen ja arpajaislipun, ja se oli hänellä ollut jo kahdeksan päivää, ja hän sanoi mielellään käyvänsä hakemassa, jos Dorothy halusi nähdä sen. Dorothy saatteli häntä takaisin portinvartijan tuvalle asti pitkin kahisevien, kellastuneiden syyslehtien peittämää tietä, jonka molemmin puolin orapihlajapensaston marjat loistivat hehkuvan punaisina.

Sen jälkeen ei sattunut paljoakaan, mikä olisi muistuttanut noista erikoisista unelmarikkaista kevätpäivistä. Että lady Harrington oli kirkossa, että Jasperin hevosia käytettiin jaloittelemassa ja hänen koiransa hyppelivät hänen ympärillään tavatessaan hänet, siinä kaikki, mitä Dorothy tiesi kartanosta koko pitkän talven mittaan. Hän ei edes kuullut huhuiltavan, että neiti Montagusta oli varmastikin tulossa myladyn miniä, koska niin usein vieraili kartanossa.

Dorothyn askeleet olivat yhtä keveät kuin konsanaan, ja hänen hipiänsä hohti yhtä puhtaana. Kukaan ei pannut merkille, ettei hän enää laulanut ja viserrellyt ulkosalla kuten lintunen. Salliessaan ajatustensa joskus kohdistua itseensä uskoi hän usein, että haava, jonka hän oli saanut, oli parantumassa; mutta kun hän vähimmin aavisti sitä, saattoi joku aivan vähäpätöinen pikku seikka elvyttää tuskan uudelleen.