V. SOPIMUSEHDOTUS.

Lady Harrington, joka tässä kohden edusti lohikäärmettä, makasi valveilla koko yön. Hänen ajatuksensa liikkuivat kartanossa ja pitkän gallerian muotokuvissa — ja hän ajatteli myös Dorothy Flemyngiä, koulumestarin tytärtä, joka uskalsi asettua sille paikalle, missä lady Di'n tai neiti Montagun olisi tullut istua. Mutta niin laajalti kuin hänen aatoksensa harhailivatkin, hän näki aina silmiensä edessä toisen kuvan — Jasperin isän, sama loiste silmissään, minkä hän oli äsken nähnyt pojallaan, ja sama kähäräisyys aaltoilevassa tukassa.

Heilläkin oli ollut vaikeuksia liittonsa solmimisessa, edellämainituista kartanon omistusoikeutta koskevista määräyksistä johtuneita, Vanha sir Hugh Harrington oli loukkaantuneena kääntynyt pois ja noitunut ja sanonut pojalleen: "Vaimosihan voipi taas kumota kaiken!" Ja Charles oli langennut polvilleen rakastettunsa eteen ja suudellut hänen kättänsä ja vakuutellut: "Tehkööt mitä tahtovat kartanon suhteen, sydänkäpyseni, kunhan se vain ei eroita meitä toisistamme!" Nuo sanat, jotka turvasivat hänen sydämensä Charlesille ikuisiksi ajoiksi, tuntuivat nyt laajenevan sulkemaan piiriinsä Jasperinkin.

"Koulumestarin tytär… Ei, minä en voi milloinkaan antaa suostumustani siihen, ja kuitenkin — rakastaneekohan Jasper todellakin häntä niin hellästi?"

Lohikäärme-parat! Heillä on aarteensa varjeltavana, ja heihin isketään haavoja, joita kukaan ei tarjoudu sitomaan. Lady Harrington heittelehti edestakaisin vuoteessaan. Kaikista päätöksistään huolimatta ajatteli hän enemmän sir Charlesia kuin sir Jasperia. Viimein hän nousi ylös ja meni eräälle kaapille, josta otti esille medaljongin; tämän sisällä oli pienoiskuva ja ruskea hiussuortuva, ja hän suuteli sitä moneen kertaan, kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Me hautaamme surumme, ja ruohoa kasvaa niiden päälle — ja toisinaan kauniita kukkasiakin — mutta välistä sattuu maanjäristyksiä, ja haudat aukenevat.

Aamulla juoksi Stephen äitinsä huoneeseen, pieni nukketeatteri sylissään.

"Minä näytän tätä neiti Flemyngille. Saan kai viedä sen sinne, vai mitä, äiti? Me annamme nukkien tanssia, jotta rouva Harriet saa katsella."

"Sinä olet liian vanha nukkien kanssa puuhaamaan", vastasi lady Harrington terävästi. "Ja sinun ikäisesi pojan pitäisi löytää parempaa tekemistä kuin naisten parissa leikkimistä."

"Kyllä löydänkin", huomautti Stephen punastuen. "Minä tappelin äskettäin nuoren Bassettin kanssa."

"Mistä syystä?"

"Hän väitti, että hänen sisarensa on yhtä kaunis kuin Dorothy, ja minä sanoin, että se oli vale — ja me tappelimme, ja minä annoin hänelle selkään."

Tätä kaksinkertaista Dorothyn ihailua oli lady Harringtonin vaikea sietää, ja hänen kasvoillaan oli hyvin kylmä ilme, kun hän hetkeä myöhemmin kutsui Jasperin aamiaishuoneeseensa. Jasper puolestaan ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tulevaisuuden suhteen. Ainoastaan ne, joilla on jotakin kokemusta tiellä olevista kompastuskivistä, pitävät niitä silmällä, ja hän ei ollut tähän asti kohdannut mitään vastuksia. Dorothy oli ehdottomasti hänen — ja hänen äitinsä kyllä antaisi suostutella itsensä. Hän seurasi äitiä huoneeseen ja odotti, mitä tämä sanoisi, huolimattoman miellyttävässä asennossa nojaten toisella kädellä pöytään. Hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta. Mylady vain kiihdyksissä oli.

"Jasper", aloitti hän ja lisäsi sitten hyvin kiivaasti: "Olitko sinä todella järjilläsi, puhellessamme eilen illalla?"

"Miks'en minä olisi järjilläni ollut?"

"Ja sinä tarkoitat oikein tosissasi vakuuttaa, että sinä — että sinä rakastat tuota tyttöä?"

"Minä jumaloin häntä."

"Mieti tarkoin, Jasper. Oletko niin varma tunteistasi? Etkö voisi rakastaa neiti Montagua?"

"Mahdotonta — vaikka hän olisi kuningatar ja minun suloinen Dorothyni kerjäläistyttö. Sinä vastaisit samalla tavoin, jos olisit minun sijassani, äiti!" huudahti nuori mies säihkyvin katsein.

"Älä sano niin, Jasper. Minä ajattelisin nimeäni ja sukuani ennenkuin esiintyisin köyhän koulumestarin tyttären kosijana."

"Oh, äiti — Dorothy tuottaisi kunniaa herttuankin valinnalle."

"Jumalan nimessä, Jasper, säästä minua kaikilta mielettömiltä purkauksilta!… Minun on todella täytynyt tulla vanhuuttani tylsäksi, kun voin kallistaa korvani moiselle järjettömyydelle — ja minä en anna mitään lupausta, muista se. Minä en lupaa kerrassaan mitään, mutta — minä tahdon nähdä tytön. Hiljaa! Ei mitään ihastuksen lauselmia — minä en voisi kestää sitä — mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan. Miten häpeäpilkku voitaisiin peittää, sitä en todellakaan tiedä — mahdottomalta näyttää minusta, että se voitaisiin salata. Luonnollisesti hänelle sinun vaimonasi kävisi pakolliseksi täydellisesti katkaista kaikki suhteet omaisiinsa… Isän pitäisi viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta — sinun ja hänen olisi matkustettava ulkomaille joksikin aikaa…"

"Me suostumme mihinkä hyvänsä, mihinkä hyvänsä…"

"Ja minä en lupaa mitään, olen sen sanonut… Mutta minun täytyy puhutella häntä. Onhan mahdollista, että hän ei suostu näihin ehtoihin… Mieletöntä kuitenkin on toivoa mitään sellaista — eipä hän niinkään helposti taida luopua tilaisuudesta päästä lady Harringtoniksi", lisäsi mylady katkerasti.

"Hän luopuu kaikesta, mitä maailmassa on, minun tähteni", selitti Jasper luottavaisesti.

"Kuten minäkin teen", ajatteli hänen äitinsä itsekseen. Mutta hän ei sanonut mitään siitä — hän vain katsoi Jasperiin ja veti soittokellon nuorasta. "Anna valjastaa hevoset vaunujen eteen ja sano Marshamille, että hän ajaisi koululle ja veisi minun terveiseni neiti Flemyngilie sekä ilmoittaisi, että minua ilahduttaisi suuresti, jos hänellä olisi tilaisuutta saapua tänne hetkeksi, koska haluaisin puhutella häntä."