II. SE VANHA, VANHA TARINA.

Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset olemmekaan, ristiriitaisuuksien liutana ja kuitenkin aina yhtäläisinä! Vuosisadan toisensa jälkeen, sukupolvi sukupolven kintereillä, me vaellamme läpi maailman, milloin isoissa tekotukissa, milloin käherretyin kiharoin — fryygialaisissa myssyissä tai avopäin pörrötukkaisina, roomalaisissa kypäreissä, kreikkalaisissa hiusnauhoissa tai syyrialaisissa turbaaneissa, kuinka kulloinkin — kaikki leikkiäksemme samaa leikkiä. Toinen toisensa jälkeen tuntee samoja pienempiä tai suurempia mielenliikutuksia, saa samoja kokemuksia toiveista, levottomuudesta ja pettymyksistä. Ettekö usko, että kun Sokrates purki sydämensä tunteita Xantippalle, piteli hän tämän kättä omassaan ja katsoi häntä silmiin ja tunsi ilon tulvehtivan voimakkaassa ylevässä sielussaan, kun Xantippa ujosti kohtasi hänen katseensa? Hupsu filosofi-parka ei nähnyt terävyyttä, joka vaani pehmeän hunnun alla.

Ja tässä meillä nyt on nuori sir Jasper Harrington Englannin maltillisessa teollisuusmaassa alottamassa samaa leikkiä, mikä silloin sai ateenalaiset lehdot hohtelemaan tavallista rikkaammin ihanuuksin, kun aurinko lähetti kimpun kultaisia säteitä niiden viileään siimekseen. Hän tuli kävellen pitkin kartanon suurta lehmuskujaa, läiskäytellen ratsupiiskallaan ja ihmetellen itsekseen, mikä hitto Dorothy Flemyngin kasvoissa tekikään ne viehättävämmiksi kuin kaikkien niiden kauniiden ja ylhäisten naisten, joita hänen kotonaan vieraili. Se oli se vanha, vanha tarina — aina yhtäläinen eikä sentään milloinkaan sama.

Ja on muitakin seikkoja, jotka ovat yhtä uusia ja yhtä vanhoja. Sokrateen kosinnasta meillä ei ole mitään yksityiskohtia tiedossamme. Xantippa tuotti hänelle kylliksi huolia ajan mittaan, voidaksemme otaksua, että kaikki kävi alussa rauhallisesti ja mutkattomasti. Niissä ensi hommissa ei varmaankaan ollut tiellä mitään vanhempien vastahakoisuutta, ei holhoojia, jotka yksinomaan pitivät varallisuutta silmällä.

Mutta kuinka olikaan Hero-paran ja hänen Leanderinsa laita, hyrskyävien aaltojen eroittamina kun olivat? Mitä saivatkaan kokea Romeo ja Julia — keskenään vihamielisten Montagu- ja Capulet-sukujen lapset? Ja Tasso ja Leonora? Ja viehättävä herttuatar May, joka karautti kuolemanratsastukselleen rakkaan Guyn kanssa, loordi Leighin kolkuttaessa portille? Kuinka kävikään näiden kaikkien? Ja kuinka nyt kävisi lady Harringtonin, joka oli vanhaa Bruce sukua ja oli myötäjäisillään auttanut Harringtonin jaloilleen — ja olihan kartanon omakin taulusali ylen runsaana kokoelmana tuimia panssaripukuisia soturi-muotokuvia Harringtonien menneisyydestä! Ja minun Dorothy-parkani — kuinka hänen kävisi?

Koko seutuhan tiesi, ettei koko maailmasta voinut löytyä sir Jasperille edullisempaa elämänkumppania kuin neiti Montagu, nuori perijätär, jonka tilukset rajoittuivat hänen maihinsa. Ja jos Jasper-herra osoittautuisi vastahakoiseksi eikä tahtoisi ottaa häntä — niin, silloin oli myladylla kokonainen parvi pyrkijättäriä varalla. Lady Mary Bentinck esimerkiksi, vanhan kreivin tytär — sir Charles Bassettin vanhin tytär Charlotte — joku Fitz-Anbynin sisaruksista — lady Di Riverstone… Voi, Dorothy, Dorothy — miksi olitkaan paluumatkalla kylästä sinä toukokuun iltana!

Dorothy näki jo kaukaa hänen lähestyvän. Hän oli tiellä, jonka molempia sivuja reunusti nurmiturve ja tuoksuva kasteinen orapihlaja-pensasto, kukat juuri aukeamaisillaan. Vaaleanvihreitä tammia kohosi ylväinä molemmin puolin. Suoraan hänen edessään oli kaistale yleistä laidunmaata, ja tällä avoimella kedolla, jolle laskeva aurinko venytti pitkiä soluvia varjoja kelta-orjantappurain yli, siintävien ylänköjen ollessa taustana etäisyydessä ja tuulen väräytellessä ruohikkoa, näkyi Jasper Harrington tulevan verkalleen ratsastaen. Mitä hän mieteksi? Liikkuivatko hänen ajatuksensa lady Di'n luona? Vai Philippa Fitz-Aubynin? Tai kenties George Selwynin viime pilapuheissa, taikka amerikkalaisessa sodassa, vai äskeisessä ilmapallon keksinnössäkö, tai myöskin — mikä on kaikkein luultavinta — uuden nuoren lintukoiransa Junon harjoittelussa?

Tuolla hän joka tapauksessa ilmestyi esiin, ohjakset heitettyinä hevosen kaulalle, ja aurinko paistoi niin leppoisasti häneen ja tuuli leikki hänen hiuksillaan — ja Dorothy, joka toisinaan saattoi saada äärimäisen ujouden puuskan, katseli ympärilleen kaihoisin silmäyksin, keksiäkseen mahdollisesti jonkun väistymiskeinon. Mutta pensasaidassa ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, eikähän hän voinut kääntyä takaisin ja kipaista juoksuun, sillä sir Jasper oli saattanut jo huomata hänet yhtä hyvin kuin Dorothy oli havainnut sir Jasperin. Hänen olisikin tehnyt mielensä antaa itselleen korvapuusti tästä puolittain suloisesta ja puolittain tuskallisesta säikyn tunteesta, jota hän ei kyennyt selittämään itselleen.

Ja niin lähestyivät he toisiaan. Sir Jasper oli jättänyt taakseen aurinkoisen aukeaman ja tullut nuorten puiden kasteiseen varjoon, ja ratsasti edelleen välinpitämättömästi kolmikolkka-hatussaan ja viininpunaisessa ratsastustakissaan, hiukset sidottuina niskaan mustalla nauhalla. Pikku Dorothy käveli nopein askelin. Hänen pehmoinen neitseellinen helmenvärinen pukunsa näytti vielä vaaleammalta, kun välkkyvä nurmi oli taustana, ja hartioilla oli musta pitkä shaali, joka oli heitetty rinnan yli ja solmittu vyötärön taakse isoksi ruusukkeeksi. Leveä hattu varjosti hänen kasvojaan.

"Kenties hän ei edes näe minua", ajatteli hän tuntien sekä toivoa että pettymystä. Sillä sir Jasper piti silmiänsä maahan luotuina, ja Dorothyn askeleet nurmikolla olivat aivan kuulumattomat.