XI. STEPHEN HENGENVAARASSA.

Se oli Stephenin ääni, ja Dorothy syöksähti sille suunnalle, mistä parkaisu kuului. Toisella puolella pikku syvennystä, jolta hän oli katsellut, kohosi rantaäyräs äkkijyrkkänä vedestä. Hän kuuli oksien katkeilevan ja rahisevan, ja yli kaiken kajahteli kimakka pojan hätähuuto: "Minä hukun! Minä hukun!"

Dorothy oli parissa sekunnissa onnettomuuspaikalla — hän raastoi pensaita tieltään, tähysti ympärilleen, kapusi niin pitkälle kuin pääsi ja piteli kiinni oksista. Syvällä hänen alapuolellaan taisteli poika vyötäisiään myöten painuneena vuolaaseen virtaan. Iso oksa, jonka latvapuolelle hän oli kiivennyt, oli katkennut, ja silloin hän oli tarttunut toiseen pienempään oksaan toisensa perästä, ja viimeinen oli juuri taittumaisillaan…

Hänen pelosta vaalenneet kasvonsa olivat kääntyneet ylöspäin, vikevä vuolle syöksyi eteenpäin hänen ympärillään, ja pieni leikkilaiva riippui lehvistöön takertuneena, Dorothy seisoi siinä voimattomana. Hän ehti ainoastaan käsittää pojan aseman yhdellä ainoalla kauhistuttavalla silmäyksellä ja päästää läpitunkevan avunhuudon, kun viimeinen heikko tukikohta jo murtui ja pienet lumivalkeat kasvot avuttomina ajautuivat pois. Oi, kuinka tuskainen silmänräpäys! Hirveätä oli nähdä hänen tempautuvan edemmäksi ja edemmäksi…

Mutta silloin kuului äkkiä vastaushuuto, nopeita askelia ryntäsi eteenpäin pensaston läpi, ja Dick Rolston seisoi huimalla hyppäyksellä hänen edessään.

"Hän on vedessä!" huusi Dorothy. "Tuolla — tuolla kaukana!"

Dick heitti takin yltään, ja silmänräpäyksessä hän syöksyi alas äyrästä ja jokeen, uiden reippain vedoin sitä paikkaa kohden, missä oli nähnyt vilahduksen pikku Stephenistä. Dorothy juoksi pitkin rantaa ja huusi apua; pensaiden oksat, jotka löivät häntä kasvoihin, puolittain sokaisivat hänet, mutta silloin tällöin hän näki kuitenkin kullankimmeltävän joen ja siellä Dickin pään. Hän näki tämän katoavan ja luuli auttajan uponneen, ja hän kirkui taas yhä kimakammin. Mutta Dick kohosi uudelleen, ravisti itseään, ui edelleen kuin saukko ja hävisi taas. Ja sitten näki Dorothy hänen vaivaloisesti pyrkivän rantaa kohden ja tiesi, että Dick oli päässyt käsiksi Stepheniin.

Siitä syntyi kamala kamppailu. Virran voimakkuus ja avuton taakka painoivat urheata uimaria veden alle. Päätyessään ihan lähelle rantaa hän oli niin menehdyksissä, että sekä hän että Stephen alkoivat lopullisesti vajota. Dorothyn hätähuuto oli kuitenkin jouduttanut pari miestä paikalle; nämä heittäytyivät veteen ja onnistuivat suurella vaivalla saamaan ylös molemmat pojat tajuttomina.

Siinä he nyt makasivat rantaäyräällä — vaaleaihoinen hento ja heikko Stephen ja Dick, jonka suun ympärillä juro piirre oli teroittunut valtavassa taistelussa veden voimaa vastaan. Miehet raapivat korvallistaan ja katselivat pelokkaasti ihmetellen, kun Dorothy tajuttomien viereen polvistuneena koetti kaikkia yksinkertaisia hengenpelastuskeinoja, mitä saattoi muistaa.

"Olis parei roikottaa kantapäistä pystyssä, niin pääsis vesi valumaan ulos."

"Ei, siit' ei olis mihkään. Otetaan saarninoksia ja laitetaan paarit, ja sitten kannetaan ne…"

"Kantaisitteko heidät koululle?" kysyi Dorothy ja nousi nopeasti ylös. "Se on lähin asumus täältä. Minä riennän edellä ja järjestän kaiken valmiiksi heitä varten."

Ja Dorothy piti sanansa. Kun miehet tulivat noruvine taakkoineen vihreästä portista sisään, seisoi hän jo ulko-ovella odottamassa. Vuoteet ja lämpimät peitteet olivat kunnossa ja pikku Molly oli matkalla lääkäriä hakemaan, juosten niin nopeaan kuin suinkin pääsi.

Ennenkuin lääkäri — herra Jones — ehti paikalle, oli Stephen jo tullut tajuihinsa eikä tahtonut päästää irti Dorothyn kättä. Ja sitten tulivat kartanosta toinen toisensa jälkeen kauhuisina juosten taloudenhoitajatar rouva Williams, kotiopettaja herra Ardley, Evans ja Dacre — kaikki melkein järjiltään peljästyksestä. Stephen tuntui pujahtaneen salaa opettajansa valvonnasta ja menneen virralle laivaa uittamaan. Me tiedämme, mikä siitä oli seurauksena. Rouva Williams purki läähättäen kiitollisuuttaan ja oli valmis suutelemaan neiti Flemyngiä.

"Ajatelkaa, jos mylady olisi menettänyt molemmat poikansa samalla kertaa!" huudahti hän yhteen henkäykseen. Ensi kerran nyt Dorothy kuuli puhuttavan, että sir Jasper oli sairaana.

"Tavattoman kallisarvoinen elämä tämä", sanoi tohtori Jones levottomana. "Aivan erikoisen kallisarvoinen. Toistaiseksi hänen pitää jäädä tänne, ja ehdotonta hiljaisuutta on noudatettava hänen ympärillään. Mikään uhraus ei ole liian suuri, kun on kysymyksessä hänen huomatussa asemassaan oleva nuorukainen."

Lääkärin näin haastaessa tunsi Dorothy sielussaan hieman kapinallisuutta siitä, että näin suurta kohua pidettiin syyllisestä Stephenistä, kun sitävastoin kukaan ei näkynyt välittävän koko seikkailun sankarista, jurosta Dickistä. Mutta kun hän sitten jonkun ajan kuluttua sai lääkärin mukanaan Dickin vuoteen ääreen, tapasi hän siellä isänsä hellästi ja varovasti hoivaamassa poikaa.

"Olen lähettänyt Mollyn hakemaan hänen isäänsä, taatto", sanoi Dorothy hiljaa. "Poika-parka! Poika-parka!"

"Hyvä herra Flemyng", virkkoi tohtori Jones mahtipontisesti, "suokaa minun onnitella teitä sen suotuisan käsityksen johdosta, jonka luulen uskaltavani lausua nuoren herra Harringtonin toipumisesta. Minulla on aikaisemmin ollut kunnia rokottaa hänet. Äärettömän kallisarvoinen henki, sir, äärettömän kallisarvoinen."

"Ken tietää, eikö tämä ole enemmän arvoinen kuin hänen", sanoi herra Flemyng hiljaa ja osoitti Dickiä. —