VI. DOROTHYN VASTAUS.

Dorothy-poloinen! Hän oli ajatellut monenlaisia mahdollisuuksia, mutta ei sitä, että hänen täytyisi lähteä kartanoon tässä kylmässä komeudessa ja myladyn oma kamarineitsyt takaistuimella, jonkunlaisen rikollisuudentunteen painaessa hänen sydäntään. Hän ajatteli kuolevansa häpeästä, jos lady Harrington moittisi häntä kaikesta siitä, mitä Jasper oli sanonut — eikä hän voisi paremmin kieltää hänen sanojaan kuin unhoittaa, kuinka suloisilta ne olivat kuulostaneet hänen korvissaan.

Hänen sydämensä pamppaili melkein kuuluvasti, kun hän näki sir Jasperin seisovan portailla odottamassa hänen tuloaan, ja hänestä tuntui, ettei hän edes uskaltanut kohottaa katsettaan vastaukseksi nuoren miehen innokkaaseen kuiskaukseen aivan myladyn oven luona. Oli ikäänkuin sumua hänen silmäinsä edessä, kun hän astui sisään kepeästi niiaten ja pysähtyi vapisevana ovensuuhun. Jasper oli ainoastaan avannut hänelle ja kuiskannut nuo sanat, jotka saivat hänet vielä enemmän hämilleen kuin hän jo ennestään oli — ja sitten Jasper sulki oven ja jätti hänet kuin turvattomaksi.

Huone oli hänelle kyllä tuttu edellisistä käynneistä, mutta nyt tuntui kaikki kovin vieraalta. Lady Harrington oli kahdesti kehoittanut häntä istumaan ennenkuin hän käsitti sanojen merkityksen. Hänen lähellään oli posliininen paimentyttö — tanssiva paimentyttö, jolla oli surullinen ja rukoileva ilme silmissään. Miksi noissa kuvissa katse on usein surullisen moittiva, iloisesta tanssista huolimatta? Dorothy tunsi epämääräistä sääliä tuota pientä paimentyttöä kohtaan, joka oli tuomittu ainaiseen tanssimiseen… Mutta kesken näiden mietteiden alkoi hän selvästi eroittaa lady Harringtonin sanat.

"… jonka minä en voi kieltää kohdanneen minua odottamattomana iskuna. Ellen ole käsittänyt poikaani väärin, on hän jo puhunut teille kiintymyksestä, jota hän väittää tuntevansa teitä kohtaan."

Lady Harrington tuskin tarvitsi mitään vastausta tähän, mutta hän otti nuoren tytön rukoilevan katseen ja äkillisen punastumisen myöntymykseksi.

"En tahdo moittia teitä, Te olette kenties ollut ajattelematon, mutta minä käsitän, että on puolustuksia nuorelle naiselle teidän asemassanne, ja minä otan sen kernaasti huomioon. Samalla kertaa tahdon huomauttaa, että minun tuskin tarvitsee viitata siihen, kuinka paljon hänen nykyinen toivomuksensa poikkeaa hänen tulevaisuudenmahdollisuuksistaan yleensä, sillä ero on itsestään selvä."

Hän näytti odottavan vastausta, ja Dorothyn huulilta tuli todellakin hiljainen: "Kyllä, mylady!"

Pikku paimentyttö katsoi säälivästi Dorothy parkaa "Minä tanssin, minä — sillä minun täytyy tanssia", tuntui sen katse sanovan, "mutta maailma on kuitenkin täynnä surua".

Lady Harrington ei ajatellut sitä, että Dorothysta tuntui kaikkein kauheimmalta kuulla näin avoimesti puhuttavan hänen ihanasta vastalöydetystä onnestaan, jonka auvoisuus kaikista orjantappuroista huolimatta oli vertaa vailla. Se oli kuin pyhyyden häväisemistä. Hän tiesi, että tämä unelma ei voinut toteutua, mutta se oli hänelle pyhä aarre, liian kallis tuolla tavoin käsiteltäväksi. Ja nuori tyttö puolestaan tiesi vähän siitä myrskystä, joka riehui ankaran tuomarittaren rinnassa, tämän istuessa häntä vastapäätä, pidellen kädessään pikku medaljonkia, jossa hän säilytti kiharatukkaisen miehen pienoiskuvaa — muotokuvaa, joka esitti äänettömän rukouksen nuorukaisen puolesta isän kuoltua.

Mutta mylady jatkoi järkkymättömästi:

"Minun täytyy pyytää, että te mietitte sekä omaa asemaanne että hänen. Tällaiselle avioliitolle ei ole paremmin syntyperän kuin muunkaan suhteen mitään puolustusta maailman silmissä. Isänne on koulumestari, hänellä on vähäpätöinen asema yhteiskunnassa, ja minä en tiedä, onko hänellä suhteita, jotka voisivat auttaa häntä arvokkaammalle sijalle."

Hän vaikeni taas. Dorothy oli yhä vielä ääneti, mutta hän kohotti päätänsä ja alkoi jälleen saavuttaa malttia.

"Minun täytyy vaitiolostanne päättää että hänellä ei ole sellaisia tuttavuuksia. Teidän tulee suoda minulle anteeksi, että puhun avoimesti ja koristelemattomasti — sellaisissa olosuhteissa, joihin nyt olemme joutuneet, on parasta käydä suoraan käsiksi asiaan. Poikani on aivan yksinkertaisesti hairahtanut suunnattomaan hupsuuteen, ja soveliainta olisi kenties ollut minun lähettää kutsumaan isäänne, mutta erityiset asianhaarat saivat minut kääntymään mieluummin teidän puoleenne suoraan…"

"Mylady", keskeytti Dorothy matalalla ja aluksi epävarmalla äänellä, "suokaa anteeksi, kun sanon teille, että on tarpeetonta haastaa tästä asiasta pitemmälti. Kun sir Jasper eilen illalla puhui minulle — tuosta asiasta — vastasin hänelle, että olisi julkeata minun vastaanottaa niin kunniakasta tarjousta, Hän tietää, ettei minulla ole milloinkaan ollut suostumisen ajatustakaan. Ei ole mitään aihetta enempään selittelyyn, mylady."

Dorothyn ääni vapisi, ja väri vaihteli hänen poskillaan, mutta hän nousi ylös päättävästi ja niiasi keveästi kuin hyvästiksi, ja hänessä ilmeni tyyntä arvokkuutta, jonka lady Harrington täysin hyväksyvästi pani merkille. Dorothyn sanat olivat antaneet hänelle odottamatonta toivoa. Jos nuoren tytön oikeudentuntoon voitaisiin vaikuttaa, niin selkkauksesta kenties selvittäisiin mutkattomasti — ja Jasper kyllä pian tointuisi pikku vastoinkäymisestään.

"Erittäin hyvin sanottu, lapsi", virkkoi mylady ystävällisemmällä sävyllä kuin hän tähän asti oli käyttänyt. "Te olette sillä osoittanut, että teillä on sekä arvostelukykyä että oikeudentuntoa, ja sitä minä en unohda. Me koetamme nyt yhdessä saada kaikki kuntoon, ennenkuin poistutte. Olkaa hyvä ja istuutukaa vielä siksi aikaa kunnes minä palaan."

Dorothy ei tahtonut enää istuutua paikalleen. Hänen sydämensä oli niin täynnä; että se tuntui melkein olevan pakahtumaisillaan. Voi — mitä olikaan hän tehnyt joutuakseen kokemaan kaikkea tätä samalla kertaa katkeraa ja suloista, tätä surua, jota hän ei voinut toivotella olemattomaksikaan! Hän ei kenties enää ikinä saisi vaihtaa sanaakaan Jasperin kanssa, mutta tämä oli kuitenkin rakastanut häntä, sanonut häntä elämäkseen, sielukseen. Mikään ei voisi ottaa häneltä pois sitä, mikä oli ollut — ilman sitä kävisi elämä liian murheelliseksi…

Juuri silloin kuului ääniä ulkopuolelta — ääniä ja nopeita askelia. Ovi kiskaistiin auki, ja Jasper riensi sisälle äitinsä kanssa. Myladyn käsi oli hänen käsivarrellaan, mutta Jasper vapautui siitä ja kiirehti Dorothyn luo.

"Armahin neiti Flemyng — rakastatteko minua?" kysyi hän suoraa päätä.

"Mutta tämähän on…"

"Suokaa anteeksi, mylady", keskeytti Jasper kääntyen nopeasti äitinsä puoleen, "tämä kysymys koskee ainoastaan neiti Flemyngiä ja minua. Sittemmin voi muita kysymyksiä tulla puheeksi, mutta minä tahdon nyt vastauksen tähän kysymykseen. Ja te, sydämeni lemmitty, ette suinkaan kieltäydy vastaamasta minulle", lisäsi hän mitä hellimmällä ja suostuttelevimmalla äänellä.

"Minä olen sanonut myladylle, että…" sopersi Dorothy.

"Vastatkaa minulle! Minä en tahdo, että salaatte totuuden. Oletteko te voinut sanoa, että te ette tunne mitään hellyyttä minua kohtaan, vaikka tiedätte, että minä rakastan teitä lämpimästi, kaikesta sydämestäni?" tiukkasi hän kiihkeästi.

"En, en, sir! Mutta…"

"No — se on riittävä vastaus. Asia ei siis ollutkaan niin kuin te sanoitte, mylady."

"Sinä hourit, Jasper! Minä en ole koskaan tehnyt sellaista kysymystä."

"Et, mutta sinä sanoit, että hän on valmis luopumaan kaikesta. Mutta sitähän te ette tahdo tehdä, Dorothy."

"Ei ole ollutkaan mitään, mistä luopua", selitti Dorothy, koettaen puhua päättäväisellä sävyllä.

"Sen te sanotte vain luullen, että teidän pitää sanoa niin! Mutta minä tiesin kyllä, että voin luottaa teihin, vaikka äitini tahtookin särkeä sydämeni."

Hän oli niin täynnä vastakohtia — niin rakastunut, niin ärtyinen, niin miehekäs ja samalla kertaa niin lapsellinen, että lady Harrington ei voinut pidättyä hymyilemästä, niin pahoillaan kuin muuten olikin. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Jasper taas hänen vieressään sadoin vilkkain vastalausein, ja koko ajan sai pienoiskuva — jota hän piteli kädessään — hänet ajattelemaan Charlesia ja tämän kaunopuheisia silmiä. "Mitä hyvänsä — kunhan se vain ei eroita meitä!" Siitä oli jo neljännes vuosisata kulunut, kun nuo sanat lausuttiin, ja kuitenkin hänestä tuntui kuin se olisi tapahtunut eilen.

"Jasper, sinä käytät hyväksesi minun heikkouttani sinua kohtaan", sanoi mylady hitaasti.

"Oh, sinusta tulee anoppien rakkakin ja parhain, etkä joudu milloinkaan, milloinkaan katumaan suostumustasi. Dorothyni — sano hänelle, ettei hänen tarvitse milloinkaan katua sitä."

"Mutta se voisi tapahtua ainoastaan erinäisillä ehdoilla."

"Vaadi mitä hyvänsä, mitä hyvänsä! Dorothy uhraa tietysti kaikkensa minun tähteni, niinkuin minäkin kaikesta kieltäytyisin hänen vuokseen… Vai kuinka, sydämeni lemmitty?"

"Hiljaa, Jasper, ja kuule minua loppuun asti", sanoi lady Harrington kääntämättä katsettaan hänestä. "Neiti Flemyngin nykyinen asema olisi yli pääsemättömänä esteenä. Hänen täytyy siis katkaista kaikki välinsä menneisyytensä kanssa. Koulu on saatava unohduksiin — ja sentähden pitää herra Flemyngin viipymättä muuttaa pois paikkakunnalta."

Tällä kertaa ei Jasper puhjennut kiihkeään mielenilmaisuun, vaan Dorothy.

"Isäni — rakas isäni — pakotettaisiinko hänet siirtymään paikkakunnalta? Luuletteko te, mylady, että minä uhraisin hänet voittaakseni mitään tässä maailmassa? Oh, minua hävettää, että olen voinut kuunnella teitä näin kauan! Hän, joka on niin hyvä, niin ylevä! Miten tulisi hän — ja miten tulisi Harriot-täti toimeen ilman minua? Uskoitteko te todellakin, että minä niin kelvottomasti kääntäisin selkäni heille? Ei — en koskaan, en koskaan, mylady!"

Lady Harringtonin katse oli nyt kiintynyt Dorothyyn, ja hän silmäili nuorta tyttöä jotenkuten ihailevasti. Tytön selitys liikutti hänen mieltänsä, ja kuitenkin oli kenties aivan luonnollista, että hän käytti hyväkseen täten tarjoutunutta veruketta.

"Sittenhän meillä ei ole sen enempää puhumista asiasta", hän virkkoi kylmästi.

"Mylady!" huudahti Jasper nuhtelevalla äänellä. "Dorothy! Sinä et tarkoita, mitä sanoit, äiti — ja te ette kuullut kaikkea, Dorothy."

"Minä olen kuullut kylliksi", vastasi Dorothy mielenliikutuksesta vavisten. "Kuulin isääni loukattavan, ja täällä ei ole ketään muuta kuin minä puolustamassa häntä. Pidättekö te Flemyng-sukua niin tuiki halpana, että katsotte oikeudeksenne kohdella meitä noin ylenkatseellisesti? Minä en ole milloinkaan tavoitellut teidän rakkauttanne, sir!"

"Mitä? Ettekö siis tahdo uhrata mitään minun vuokseni?… Äiti — sinä et voi tarkoittaa, mitä sanoit!"

"Minun tarkoitukseni ei ollut loukata ketään. Mutta muuten olen mennyt niin pitkälle kuin minulle on mahdollista, Jasper. Sinulla on vapaa valinta!"

Jasper kumartui Dorothyn puoleen ja virkkoi hiljaa:

"Olen tehnyt valintani — minä luovun kartanosta."

Dorothyn rinnassa raivosivat myrskyävät tunteet. Hän katsahti nuoreen mieheen ja vastasi samalla ylpeällä sävyllä kuin hänen äitinsä:

"Ei saa milloinkaan sanoa Dorothy Flemyngistä, että hän on eroittanut teidät oikeudenmukaisesta perinnöstänne. Ja muuttaminen tältä seudulta olisi myöskin isäni hylkäämistä."

"Ette suinkaan voine rakastaa häntä enemmän kuin minua?"

"Hän on minulle niin rakas, etten jätä häntä milloinkaan."

Jasper kääntyi hänestä pois kiivaan suuttumuksen vallassa.

"Tämä on kaunista rakkautta, tämä!" mutisi hän.

"Alanpa uskoa, että olitte oikeassa, mylady — ja minä en tavoittele sellaista sydäntä, jossa minä olen toisella sijalla."

"Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä!" sanoi Dorothy. Hän hengitti nopeasti ja taisteli miehuullisena kyyneliä vastaan, joiden pelkäsi tunkeutuvan esille. Lady Harrington, joka nyt näki kaiken kääntyneen hänen tahtonsa mukaan, katseli nuorta tyttöä mielenkiintoisesti ja ihaillen.

Jasper sitävastoin oli kuvitellut, että Dorothy ihan lennähtäisi hänen syliinsä, ja hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi, kun Dorothysta kaikki uhrautuvaisuus oli tuntunut järjettömältä. Hän tiesi itse olevansa valmis uhraamaan hänen tähtensä hyvin paljon, ja hän oli odottanut, että Dorothy vastavuoroon olisi tahtonut tehdä samoin. Kenties olisi ollut enemmän kuin kuolevaiselta voipi vaatia, ellei hän olisi ottanut lukuun omistamiansa etuja. Hän rakasti Dorothy Flemyngiä — niin, varmastikin — mutta eikö hän ollut sir Jasper Harrington, nuori, rikas, komea ja hemmoteltu? Kyllä tytön olisi pitänyt ainakin antaa arvoa kunnialle, mikä hänen osalleen oli tullut!

Lady Harrington soitti, ja Jasper saattoi Dorothyn vaunuihin. Tämä ei uskaltanut katsahtaa häneen eikä huomannut hänen syvää jäähyväiskumarrustaan. Hyvästi, hyvästi! Palvelija kiipesi ajoistuimelle, ja vanhat kuomuvaunut vierivät pois.

Oliko nyt tämä kaiken loppuna? Rakkaus, joka oli muuttunut vihaksi — ja Dorothy vanhoissa vaunuissa sulamassa kyyneliin. Täällä ei nyt ollut lohikäärmeitä eikä korpia tien sulkijoina, vaan prinssi itse kääntyi pois. Ja niin he erosivat, ja varjot venyivät yhä pitemmiksi, ja pilviä nousi, ja puiden välitse suhisi surullinen valitus. Hyvästi, hyvästi!