X. MUUTOKSIA.

Päivät kuluivat — niinkuin ne kuluvat meiltä kaikilta — ja samoin viikot ja kuukaudet. Kun kevät saapui, nukahti rouva Harriot ainiaaksi. Kuolema lähestyi häntä rauhallisesti ja hiljaa, mutta juuri viimeisellä hetkellä huudahti hän ihastuneesti: "Austin!" ja hymyili jollekulle, jota toiset eivät nähneet.

Hänen kuolemansa aiheutti tyhjän tilan pikku talouteen — aukon, joka herra Flemyngissä herätti jonkunlaista hermostusta, kuten Dorothy huomasi tuntien pistoksen sydämessään. Hän pelkäsi nimittäin sen saattavan olla samanlaisen hämäryyden enteenä kuin tädin aistit sumensi hänen viime aikoinaan… Mutta mitään muutoksia ei tapahtunut. Ei kuulunut mitään Jasperista, eikä mikään keskeyttänyt jokapäiväisen elämän yksitoikkoista kulkua.

Lady Harringtonin talvi oli kuitenkin ollut vaikeampi kuin Dorothyn. Hän oli suorastaan menettänyt vanhimman poikansa, ja hän sai tästä surullista aavistelua, kun avasi Jasperin kirjeitä, jotka kovin heikosti korvasivat hänen henkilöllistä läsnäoloaan.

"Herra Garrick on esiintynyt uudessa osassa…"

"Herra Burken puhe herätti yleistä tyytymättömyyttä…"

"Kerrotaan että Pall Mallilla tapahtui eilis-iltana huomiotaherättävä rosvous…"

Kaikki tuollainen muistutti kirjoitusharjoituksen lauselmia ja saattoi lady Harringtonin aivan epätoivoiseksi — hän kun olisi tahtonut tietää jotakin pojasta itsestään ja verrattain vähän välitti Garrickista tai Burkesta. Hän uskoi toimineensa parhaiten, mutta hänestä tuntui yhä vieläkin, että pienoismuotokuvan silmät katselivat häntä soimaavasti aina kun hän vain vilkaisi siihen.

"Kuinka olisikaan käynyt, jos kartano olisi meidät eroittanut?" tuntuivat hänen puolisonsa silmät haastavan. "On enemmän arvoista kuin varallisuus ja säätyasema."

Kerran hän meni jo niin pitkälle, että kirjoitti pojalleen, että jos tämä tulisi takaisin, niin hän ei luullut pahastuvassa hänelle, järjestipä tämä elämänsä miten hyvänsä. Kesti kauan ennenkuin vastaus tuli ja siinä kirjeessä selitti sir Jasper, että hän ei milloinkaan menisi naimisiin naisen kanssa, joka ei rakastanut häntä kyllin paljon uhratakseen kaiken muun hänen tähtensä. Ja sitäpaitsi hän inhosi kartanoa ja aikoi lähteä sotaan.

Mutta hän ei mennyt sotaan. Eräänä huhtikuun lauantaina levisi kylällä tieto, että sir Jasper makasi sairaana Lontoossa, ja mylady oli tilannut postihevoset olemaan häntä vastassa Mildonissa, ja hän matkasi hoitamaan poikaansa niin joutuisasti kuin hevoset jaksoivat juosta. Sitä oli alipuutarhuri Evansin poika kertonut, ja uutinen levisi nopealla vauhdilla, mutta se ei ollut vielä ehtinyt Dorothyn korviin, kun tämä ehtoopäivällä lähti asialle, josta hän ei suinkaan pitänyt, Dick Rolstonin isän puheille muutaman kilometrin päähän koulusta.

Aina silloin tällöin oli hän jonkun verran vapaampina päivinä tehnyt sellaisen epätyydyttävän matkan, joka ei milloinkaan johtanut mihinkään tuloksiin. Rolston oli aina yhtä mairittelevan kiitollinen kuin Dick oli juro ja nyrpeä, mutta aina vain oli yhtä huonot ajat ja hän luotti herra Flemyngin lupaukseen — ja Dorothy meni tiehensä kuvaamattoman voimattomuudentunteen valtaamana.

Hän lähti kotiin päin virran reunaa myöten. Koko matkan Belfortista Mildoniin oli virta syvä ja leveä, ja siitä pitkin ylöspäin oli tapana silloin tällöin lautata hiiliä, ja takaisin tullessaan toivat lauttausmiehet puita satamapaikalle. Toisella puolen kohosi ranta vähitellen pengerminä, ja veteen pistäysi laakeita sorakaistaleita, joilla kasvoi paksulehtisiä ruohomättäitä. Vastapäisellä puolella oli virran reuna leikkautunut jyrkänteeksi; siellä oli pieniä varjoisia syvennyksiä, joiden yli puut ojentautuivat.

Dorothyn vaeltaessa eteenpäin pitkin rantaäyrästä valoi laskeva aurinko kultahohdettaan yli seudun. Vesi kimmelteli kuin hehkuva ahjo. Ylös virtaa lipui verkalleen muutamia hiilialuksia, nelikulmaiset purjeet levällään, ja auringon hohde väritti nekin, niin että ne loistivat kuin kultakangas. Tässä maailmassa on yhtä ja toista, mikä silloin tällöin kiiltelee lainatulla loisteella ja saa ikäänkuin sädekehän ympärilleen, vaikka se kenties itsessään on kulunutta ja rapistunutta…

Keveitä, lempeitä varjoja lankesi rantaäyrään polvekkeisiin, lehvistöä levisi kaikkialle, kevätkukkasia kurkisteli nurmikosta, ja pyöristyneiden polvekkeiden takana solui kullankimmeltävä virta voimakkaan vakaana merta kohti, Dorothy poimi kevätkukkasia ja vastapuhjenneita lehtiä ja pysähtyi katselemaan näköpiiristä häipyviä aluksia…

Silloin hän kuuli äkkiä läheltä rysähdyksen ja huudon, joka vihlaisi hänen sydäntään.

"Oi, minä hukun! Minä hukun!"