VIII. LUJA RAKKAUDESSAAN.

He astuivat pieneen kirkkoon toinen toisensa perästä. Voisiko Dorothy milloinkaan unohtaa tätä päivää? Hän oli luullut, että Jasper mahdollisesti matkustaisi pois, ja nyt hän oli varma siitä, että niin oli käynyt. Mutta pelkällä otaksumalla ja todellisuudella on ero, jonka me kaikki varmaan olemme huomanneet.

Hän ei pitkään aikaan kyennyt eroittamaan tai käsittämään mitään. Hänen sydämensä jyskytti niin rajusti, että se hänestä tuntui tukahuttavan kaikki muut äänet, paitsi kumeata ja yksitoikkoisia sorinaa, jonka silloin tällöin keskeytti kukon kimakka kiekuna läheisestä maatalosta. Sitten vähitellen alkoi viuluja ja huiluja kuulua urkulehteriltä, ja seurakunta nousi veisaamaan aamuvirttä. Se oli omituisen hullunkurinen mukaelma kirkkomusiikista, mukana monia arkiaikaisia juoksutuksia ja liverryksiä, mutta kesäinen aurinko paistoi niin ihanasti kirkkoon, ja holvatusta sisäänkäytävästä näkyi ulkoa vipajavia vihreitä varjoja, ja kaikki lauloivat täydessä hartaudessa, ja vanhan virren yksinkertaiset sanat tuntuivat hillitsevän Dorothyn harhailevat ajatukset ja tunkevan suoraan hänen sydämeensä.

Hän oli menetellyt oikein, ja se oli tosin käynyt hänelle kalliiksi, mutta se oli myös tuonut mukanaan suloisen tyydytyksen, joka vähitellen kehittyisi rauhaksi. Dorothy oli saavuttanut jalomman voiton kuin lady Harrington, vaikka hän juuri nyt tunsi taistelun jälkeen haavan kirvelevän. Rouva Harriot parka kietoutui häneen kiinni ja katsoi alas veljentyttärensä pikku kasvoihin huolestunein ja levottomin ilmein. Hän ei ollut varma siitä, että virsi oli oikea, vaikka säveleen piti olla hänelle tuttu, eikä hän myöskään tiennyt oliko oikein, että he veisasivat sitä seisaallaan. Samassa havaitsi Dorothy, että Dick Rolstonin isä loi heidän taholleen vahingoniloisen katseen… Oi niin, ehdottomasti tarvitsivat nuo molemmat vanhat Dorothyn suojelusta! Rakkaus oli lähestynyt kaikessa tuoreudessaan, voimassaan ja ihanuudessaan, se oli avannut sylinsä ja pyytänyt häntä tulemaan — mutta oli olemassa toinenkin rakkaus, joka kaikessa heikkoudessaan, vajavaisuudessaan ja tiedottomassa avuttomuudessaan vetosi häneen. Hän oli valinnut ylevimmän rakkauden, ja eiköpä hän vähitellen oppisi tajuamaan sen valinnan suurempaa arvoa? Mutta miksi vasta vähitellen? Vaikka Jasper oli matkustanut pois ja lady Harrington oli voittanut ja nuori tyttö tunsi sydämensä murtuneeksi, oli kuitenkin jo nyt vaikuttamassa tietoisuus, että hän oli menetellyt oikein, ja vuodatti öljyä ja viiniä hänen sydänhaavaansa.

Mutta oli tulossa jotakin, mitä hän ei ollut lainkaan odottanut. Kun hän saapui kotia ja riensi huoneeseensa, löysi hän kirjeen pöydältään. Miten se oli sinne tullut, sitä ei Dorothy saanut milloinkaan tietää, mutta sitä hän ei ensiksi ajatellutkaan. Hän otti kirjeen ja suuteli sitä, ja sitten repäisi sen auki polttavasti kaivaten joitakin sovittavia sanoja. Kirje kuului seuraavasti:

/# "Taivaan tähden, neiti Dorothy, lähettäkää minulle muutamalla rivillä tieto, että kaikki tämä on julmaa erehdystä, sillä minä olen menettää järkeni, kun vain ajattelen eilistä päivää. Minun on täytynyt käyttäytyä aivan kamalasti, sillä muutoin ette olisi voinut hyljätä minua sillä tavalla. Mutta jos teillä olisi vähänkin aavistusta, kuinka minä teitä rakastan, niin ette saattaisi olla niin kova. Voiko olla mahdollista, että te ette rakasta minua kyllin paljon, luopuaksenne kodistanne minun tähteni, kun minä teidän vuoksenne luovun ainiaaksi omastani?

"Äitini luulee, että minä olen matkustanut Lontooseen, ja olinkin matkalla sinne, kun en välittänyt minne menin. Mutta jokainen askel, joka vie minua pois luotanne, rakkakin, tuottaa minulle niin tuimaa tuskaa, että olen pysähtynyt Mildoniin Will Carterin tarjoilupaikkaan ja viivyn täällä kunnes saan teiltä vastauksen, ettekö ole taipuvainen edes hiukan mukautumaan sen rukouksista, jonka sydän jakamattomasti kuuluu teille. Dacre lähettää poikansa noutamaan teidän vastaustanne. Minä voisin jatkaa kirjoittamistani teille loppumattomiin, mutta jokainen sekunti, ennenkuin saan tietää kohtaloni, tuntuu minusta vähintään tunnilta. Vain yksi ainoa sana teiltä, ja minä olen heti jalkainne juuressa — sanokaa vain, että ketään ei saa olla meidän välillämme. Aivan varmaan te ette kieltäydy tekemästä yhtä uhrausta minun tähteni." #/

Kun Dorothy oli lukenut kirjeen loppuun, suuteli hän sitä moneen kertaan ja vuolaat kyyneleet vierivät sen päälle hänen silmistään. Oli niin suloista tietää olevansa vieläkin rakastettu — ja hänhän oli luullut, että Jasper oli karkoittanut hänet sydämestään ainiaaksi. Dorothy Flemyng ei ollut mikään ylpeä kaunotar, joka olisi ylvästellyt valloituksillaan ja tuntenut itsensä varmaksi viehätyksensä voimasta. Hänellä oli päinvastoin niin pienet ajatukset itsestään, että hänestä tuntui ihmeelliseltä, kuinka sir Jasper oli milloinkaan voinut rakastua häneen, jotavastoin häntä ei olisi ollenkaan ihmetyttänyt, jos nuoren miehen kiintymys olisi jäähtynyt.

Tehdä yksi uhraus? Voi, mitä itselleen kuuluvaa hän ei olisikaan uhrannut — pelkästä kiitollisuudesta hänen hellien rukoustensa vuoksi! Ei hän itsensä vuoksi vetäytynyt takaisin, se piti sir Jasperin tulla oivaltamaan. Varmastikin se oli maailman epäitsekkäintä rakkautta, joka antoi hänelle voimaa urhoollisen pikku vastauksensa kirjoittamiseen sir Jasperille. Mutta kenties ei monikaan mies olisi käsittänyt sitä siten, ja Jasperhan ei nähnyt hänen suudelmiaan eikä kyyneliään.

Dorothy kirjoitti täten:

/# "Kallis sir Jasper!

Teiltä saamani kirje on tuottanut minulle paljon iloa, sillä minä pelkäsin, etten ollut ilmilausunut ajatustani niinkuin minun olisi tullut lausua ja että te olitte käsittänyt tarkoitukseni väärin. Olen hyvin kiitollinen siitä kunniasta, jota olette minulle suonut, mutta toivomuksenne ei kuitenkaan voi koskaan toteutua. Sillä mylady on aivan oikeassa siinä, mitä hän sanoi, ja minä en milloinkaan voisi hyljätä rakasta isääni ja täti parkaani, jotka tarvitsevat paljon huolenpitoa.

Minä pyydän siis, kallis sir Jasper, ettette sen enempää ajattele minua, joka en ole sen kunnian arvoinen. Mutta voitte olla vakuutettu siitä, että lämpimiä rukouksia ja sydämellisiä toivotuksia lähettää alituiseen ylös korkeuksiin teidän onnenne ja menestyksenne puolesta nöyrä palvelijatarenne

Dorothy Flemyng." #/

Ja Dorothy piti sanansa. Hänen viattomat rukouksensa suojelivat Jasperia ehkä useinkin viettelyksen hetkenä.