IV. LADY HARRINGTONIN TOIVOMUKSET.

Melkein kaikki ovat nähneet "kartanon" tai jonkun muun paikan, joka muistuttaa sellaista asuinsijaa — kauniin, vanhan, vaaleanharmaan rakennuksen, joka sijaitsee hiukan alavalla kohdalla, ja kaksi uhkeata lehmuskujaa, jotka johtavat rakennuksen edustan ruohikkoiselle aukiolle. Tämä kartano oli jo pitkät ajat ollut Harrington-suvun hallussa ja joutunut pari kertaa poiskin sen käsistä, sillä tällä suvulla, kuten muillakin, oli ollut ylä- ja alamäkiä maallisella urallaan. Eikä voinut väittää, että se nykyäänkään oli ehdottomasti varma kauniin tilan pysyväisestä omistusoikeudesta, sillä se oli hankittu takaisin vasta sir Charlesin naimisliitolla, kun hän sai puolisokseen neiti Brucen — nykyisen lady Harringtonin — ja myladyn isää ei ollut saatu muuttamaan järkähtämätöntä päätöstänsä, että kartano yksinomaisesti taattaisiin hänen tyttärellensä.

Se oli arkaluontoinen kohta, tämä puolinainen omistusoikeus, joka ei voinut tulla varmemmaksi ennenkuin uuden sukupolven esiintyessä. Naiset ovat arvaamattomia olentoja ja ottavat vaikutuksia kaikesta, mikä loukkaa tai mairittelee heitä. "Vaimosihan saattaa taas kumota kaiken", sanoi sir Charlesin isä raivoissaan. Mutta eversti Bruce ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muunlaisista sopimuksista, ja, siinä istui nyt lady Harrington hallitsijattarena kartanossa. Koko maailma oli kuitenkin vakuutettu siitä, että sir Jasper tulisi hallitsemaan siellä hänen jälkeensä, niin että herrat Harringtonit pääsisivät taas täysiin oikeuksiin vanhassa kodissaan.

Mylady istui salongissa odotellen poikaansa, kun kuuli hänen askeleensa eteisestä.

Keskellä huonetta oli pöytä, jolla loisteli suuri kukkavihko kauniissa maljakossa; muuna sisustuksena oli pari lepotuolia, jotka todella ansaitsivat nimityksensä, kirjailtuja verhoja, lyijykynä- ja mustaliitupiirustuksia seinillä, hopeisia kynttilänjalkoja vahakynttilöineen, antiikkisia kaappeja, spinetti ja joukottain posliinikuvia. Pöydän ääressä istui noin viidenkymmenen ikäinen kaunis rouvashenkilö, tukka jauhoitettuna ja tuuhea pitsiröyhelö kyynärvarsien kohdalla. Hän katsahti tulijaan ja pudisti päätänsä, moittiva hymy huulillaan, kun Jasper reippaasti astui huoneeseen.

"Vihdoinkin, sir! Sinua ei suinkaan voi sanoa täsmälliseksi ja huomaavaiseksi kosijaksi!"

Nuori mies punastui korviaan myöten. Hän oli unhoittanut kaiken, mikä koski neiti Montagua, ja minä pelkään, ettei muistutus tuntunut kovinkaan mieluisalta.

"Pyh!" huudahti hän kärsimättömään. Mutta sitten hän hillitsi itsensä, meni äidin luo ja suuteli häntä.

"Minun piti ratsastaa Dacren luo puhelemaan hänen kanssaan tänä iltana", selitti hän ja heittäytyi huolimattomasti toiseen lepotuoliin.

"Näyttää siltä kuin hän olisi antanut sinulle hyviä tietoja fasaaneista", virkkoi lady Harrington ja otti taas käsityönsä. "Mutta soisin sinun tulleen kotiin aikaisemmin; neiti Montagu viipyi täällä hämärään saakka. Hän oli erittäin sievä oranssinvärisessä silkkipuvussaan."

"Minä inhoan oranssinkeltaista", mutisi Jasper.

"Niin minäkin oikeastaan. Mutta hän on niin tumma — ja se sopi hänelle todellakin aivan erinomaisesti."

"Niin, tumma hän kyllä on! Minä en pidä tummista — sinähän olet vaaleaverinen, äiti", selitti nuori mies herttaisen kohteliaasti, ja tästä ei mylady suinkaan ollut välinpitämätön. Hän laski hyväilevästi kätensä Jasperin olalle.

"Kuulehan, sir — ei ole laisinkaan soveliasta asettaa vanhaa äitiänsä esikuvaksi! Olisin liian yksinkertainen, jollen huomaisi, että jos kaksikymmenvuotias ja viidenkymmenen ikäinen asetetaan rinnakkain, täytyy viisikymmenvuotiaan joutua armottomasti tappiolle vertailussa — enkä minä siitä napisekaan. Ilomielin näkisin nuorten kasvojen valaisevan vanhaa kotiamme, Jasper."

"Et milloinkaan neiti Montagun!"

"Ja miksen?" Mylady antoi käsityön vaipua helmaansa ja käänsi kauniit ja vakavat kasvonsa häntä kohden, "Usko minua, sinun onneasi minä aivan etusijassa ajattelen. Ellen olisi vakuutettu siitä, että neiti Montagu tekisi sinut onnelliseksi, en milloinkaan koettaisi saada häntä miniäkseni, vaikka hän sitten omistaisi koko pitäjämme tilukset, Mutta hän on nuori, herttainen, kaunis ja rikas — mitä enempää voit vaatia?"

"Yhtä ainoata, äiti."

"Mitä siis?"

"Ennenkuin otan naista aviokseni, minun tulee rakastaa häntä, mylady. Ja minä en rakasta neiti Montagua."

"Mutta sinähän voit vastedes rakastua häneen."

"En milloinkaan."

Mylady istui tovin ääneti, ja kärsimättömyyden häivä kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta sitten hän lausui tyynesti:

"Siinä tapauksessa sinä teet oikein Jasper. Se asia on siis ratkaistu. Mutta onhan muita — neiti Fitz-Aubyn esimerkiksi — ja Charlotte Bassett…"

"Mutta hän on tuhatkertaisesti enemmän arvoinen kuin ne kaikki!" huudahti Jasper äitinsä hämmästykseksi mitä vilkkaimman ihastuksen vallassa ja ponnahti seisaalleen. "Ei ole koko maailmassa ketään puoleksikaan niin kaunista ja hyvää kuin hän, tiedätkös, äiti! Miksi meidän tarvitsisi tavoitella rahoja? Me tulemme hyvin toimeen nykyisillä oloillamme. Minä kuolen surusta, jollen saa häntä vaimokseni — ja sinä saat hänestä parhaimman ja herttaisimman tyttären, mitä milloinkaan voit toivoa!"

Hän oli tarttunut äidin käsiin ja tuijotti häntä silmiin hehkuvin katsein, samalla kun katkonaisten sanojen tulva syöksyi hänen huuliltaan. Ikkunat olivat auki, päästäen sisälle leppoisaa illan vilpoisuutta, iso hyönteinen liiteli suristen ympäri kattoa, ja ulkoa kuuluva satakielten kuoro säesti Jasperin tunteenpurkausta.

"Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" hoki hän moneen kertaan. "Ja minä en ikinä rakasta ketään muuta kuin häntä!"

Onko moista tunnustusta milloinkaan lausuttu toisenlaisin sanoin?

"Ketä — mitä sinä tarkoitat?" huudahti lady Harrington raskain sydämin.

"Ketäkö? Ketä muuta kuin Dorothya — käsittänethän, että tarkoitan Dorothy Flemyngiä? Ei ole ketään hänen kaltaistaan! Voi, äiti — sinun tulee pitää hänestä minun tähteni!"

"Laske irti käteni, Jasper. Missä on järkesi, sir? Koulumestarin tytär!"

Ihmisten oli tapana sanoa lady Harringtonista, että hän usein oli ryhdiltään kuin kuningatar. Ja sellaisena kuin hän nyt nousi tuolistaan, majesteetillinen hohto silmissään, olisi hän hyvin voinut esittää Aragonian Katarinaa. Nuori rakastaja tunsi tarpeelliseksi hillitä kuohuvaa hurmaannustansa.

"Flemyngit ovat myös aatelia", sanoi hän tukahtuneella äänellä, kääntyen pois äidistä ja siirtyen pari askelta ikkunaa kohden. Mutta sitten hän tuli takaisin ja pysähtyi jälleen äitinsä eteen. "Minä olisin antanut vaikka mitä, säästääkseni sinulta pahastusta tässä asiassa…"

"Pahastusta!" keskeytti rouva kylmästi. "Mahdottomuudet eivät minua pahastuta."

"… mutta sitä ei voinut auttaa. Hän on viehättävin olento, mitä tässä maailmassa on milloinkaan elänyt. Ei kukaan voi vastustaa häntä."

"Kyllä ymmärrän… Ja sinun sydämesi meni heti satimeen", sanoi lady Harrington samalla kylmällä ja kovalla äänenpainolla kuin äskenkin.

Jasper karahti punaiseksi.

"Sinä erehdyt! Moiti minua niin paljon kuin haluat, mutta älä häntä! Pikku Dorothy on yhtä osaton kuin sinäkin näistä suunnitelmista. Hänen kaikkena vikanaan on, että hän on niin sanomattoman suloinen!"

"Vai niin! Mutta on muitakin yhtä viehkeitä."

"Ei minun silmissäni. Sano minulle, äiti, — kun sinä menit isän kanssa naimisiin, tuntuiko sinusta silloin, että ketään muuta saattoi verrata häneen?"

"Sellaista ei ollutkaan olemassa."

"Ja yhtä vähän on sellaista tyttöä olemassa, jonka voisi asettaa Dorothyn rinnalle!" huudahti Jasper. "Hän ansaitsisi olla kuningatar — ei kukaan noista toisista ole sen arvoinen, että kelpaisi edes kynttilää sytyttämään hänelle! Oh, äiti, äiti — ethän tahdo särkeä sydäntäni?"

Hän oli taas tarttunut äidin käsiin ja suuteli niitä, ja lady Harrington seisoi siinä tosin ryhdikkäänä ja kylmäkiskoisena, mutta hän ei työntänyt häntä pois luotansa. Pyrkivätköhän rakkaat muistot raivautumaan esille hänen sielussaan? Ajatteliko hän kauniin ja kiihtyneen poikansa ja tämän isän sattuvaa yhtäläisyyttä? Muisteliko hän, mitä helliä ja intohimoisia sanoja oli tulvinut huulilta, jotka sittemmin kuolema oli kylmentänyt? Ja satakielen laulu — oliko sekin soinut muinaisina iltoina sillä tavoin kuin se tänä kauniina toukokuun iltana kajahteli?

Jasper yhäti tulkitsi tunteitansa kiihkeällä sanatulvalla — mielettömällä kylläkin, ehkä, mutta kuka tietää? Onhan lopultakin olemassa myös jotain sellaista, mikä käy yli kaiken inhimillisen viisauden — ja kenties nuo lauselmat saivatkin syntynsä siitä…

"Soita Marshamia! Tämä kaikki tuli niin äkkiarvaamatta", sanoi mylady. "Puhumme asiasta enemmän huomenna, kun olemme kumpikin tyynempiä." Hän kumartui äkkiä ja suuteli poikaansa kiihkeästi. "Jasper, Jasper — sinun on täytynyt joutua kesäyön unelmaan ja sen lumoukseen!"

Voi teitä hupsuja viisauden julistajia! Jalokivi saattaa olla lumouksen kätkössä, kun prinssi ratsastaa löytöretkelleen, mutta metsät yleensä avautuvat ja lohikäärmeet käyvät vaarattomiksi, kun hän voitonriemuisena rientää eteenpäin voittaakseen rakastettunsa, joka odottaa hänen paluutansa.

Tapahtuuko sellaista ainoastaan keijukaissaduissa?