YHDESTOISTA LUKU.

Pitkä matka.

Riko oli tuona sunnuntai-iltana istuutunut tuolille pimeässä huoneessaan. Siinä päätti hän istua siksi, kunnes täti oli mennyt nukkumaan.

Stinelin keksimä matkustustapa oli tuntunut Rikosta hyvin helpolta, ja hän alkoikin heti tuumata, milloin olisi paras lähteä matkalle, sillä hän aavisti, ettei täti päästäisi häntä menemään, vaikka hän samalla tiesi, ettei häntä suurestikaan kaivattaisi.

Kun hän sitte kotiin tullessaan sai noin kovat nuhteet, ajatteli hän: "Minäpä lähden heti paikalla, kun täti vain on mennyt vuoteeseen."

Pimeässä huoneessa istuissaan hän tuli ajatelleeksi, kuinka hauskaa olisi, jos ei moneen päivään tarvitsisi kuulla tädin torumisia ja kuinka hän kotiin tullessaan toisi Stinelille suuren vihkon punaisia kukkia. Samassa hän taas näki selvästi edessään päivänpaisteisen rannan ja sinervät vuoret, ja niitä ihaellen hän nukkui.

Mutta hän ei ollut varsin mukavassa asennossa, sillä hän piti vielä viulua kädessään; sentähden hän heräsi, kun vielä oli aivan pimeä. Nyt hänelle kerrassaan selvisi miten oli meneteltävä. Hänellä oli vielä yllään pyhänuttu; sehän oli hyvä. Lakkikin oli vielä päässä. Viulun hän pisti kainaloonsa ja hiipi hiljaa alas portaita, veti säpin ovesta ja astui ulos kylmään aamu-ilmaan.

Vuoren yläpuolella näkyi jo vieno päivän sarastus ja Silsessä kaakottivat kanat. Hän käveli reippaasti eteenpäin, jotta pian pääsisi ohi talojen ja joutuisi kylästä suurelle tielle. Nyt hän jo saavuttikin sen ja kulki sitte tyytyväisenä eteenpäin; kaikki oli niin tuttua, sillä hän oli usein käynyt täällä isän kanssa. Ei hän oikein tiennyt kauanko kesti, ennenkuin hän saapui Malojaan, mutta pitkältä matka tuntui; ehkä hän oli hyvinkin astunut pari tuntia.

Mutta nyt oli vähitellen tullut kirkas päivä ja kun hän vihdoin saapui Malojan ravintolan edustalle, mistä hän isän seurassa usein oli katsellut alaspäin vievää tietä, silloin aamu-aurinko valaisi vuoria, ja honkien latvat olivat kuin kultaa.

Riko istahti maantien viereen. Hän oli hyvin väsynyt, ja vasta nyt tuntui, ettei hän ollut syönyt sitte kuin eilen sai päivällistä. Mutta ei hän siltä ollut allapäin, sillä täältähän matka vei alaspäin ja tästä puoleen siis järvi voi milloin tahansa sukeltaa esiin. Hänen siinä istuissaan tulla rämistivät suuret kyytivaunut ylös mäkeä. Riko oli jo monesti nähnyt nämä vaunut, kun ne kulkivat Silsen läpi ja aina hän oli silloin arvellut, että kuski varmaankin on onnellisin ihminen maailmassa, hän kun saa piiska kädessä istua korkealla istuimellansa ja sieltä hallita viittä hevostaan. Nyt hän kerran sai nähdä tämän onnellisen miehen aivan läheltä, sillä kyytivaunut seisahtuivat ravintolan edustalle. Riko ei siirtänyt silmiään tästä merkillisestä miehestä, joka astui alas korkealta istuimeltaan ja meni sisään. Pian hän palasi, kädessään suunnattoman suuri kappale ruisleipää, jonka päällä oli tavattoman paksu juustokimpale.

Nyt veti ajaja esille terävän veitsen; sillä hän alkoi leikellä leipää kappaleiksi, joista sitten pisteli vuoron perään hevostensa suuhun. Tuon tuostakin tuli hänen omakin vuoronsa, mutta hänen leipäpalaselleen osui aina mehukas juustosirpale. Kun he nyt siinä tyytyväisinä syödä mukelsivat, katseli ajaja hiukan ympärilleen ja samassa hän huusi: "Hei, pieni soittaja, tahdotko sinäkin osasi? Tulepas tänne lähemmäksi?"

Vasta nähdessään muiden syövän oli Riko tuntenut kuinka kova nälkä hänen oli. Mielihyvällä noudatti hän kutsua ja meni ajajan luokse. Tämä leikkasi hänelle hämmästyttävän suuren juustopalasen, jonka hän pani vielä paljon suuremmalle leipäpalaselle, niin että Riko tuskin tiesi miten siihen oli ryhdyttävä.

Hänen täytyi laskea viulunsa hetkeksi maahan. Ajaja katseli mielihyvällä kuinka Riko haukkasi aamiaistaan, ja samalla kun hän itse jatkoi tointaan, sanoi hän:

"Sinä näytät olevan pieni viulunsoittaja. Osaatko sinä myöskin soittaa jotain?"

"Osaan, kaksi laulua ja sitten vielä yhden isältä oppimani."

"Vai niin, ja mihin sinä nyt olet menossa pienine jalkoinesi?" jatkoi ajaja kuulusteluaan.

"Peschieraan Gardajärven rannalle", vastasi Riko totisesti.

Nyt pääsi ajajalta niin suuri nauru, että Riko hämmästyneenä katsoi häneen.

"Olet sinä hyvä matkamies", nauroi ajaja, "et taida tietää kuinka pitkä matka sinne on, ja että tuollainen pieni soittoniekka saa juosta kenkänsä anturat puhki, ennenkuin on saanut nähdä tippaakaan Gardajärven vettä? Kuka lähettää sinut tuonne kauas?"

"Minä läksin vain itsestäni", sanoi Riko.

"Tuollaista poikaa en ole ennen tavannut", nauroi hyväluontoinen ajaja. "Mistä sinä, soittaja, olet kotoisin?"

"Sitä en oikein tiedä; ehkä Gardajärven tienoilta", vastasi Riko hyvin totisena.

"Onpa sekin vastaus!" Ajaja katsoi tarkoin poikaa. Karanneelta kerjäläispojalta Riko ei ensinkään näyttänyt. Mustakiharainen, pyhäpukuinen lapsi näytti oikein komealta; hienopiirteisissä, vakavasilmäisissä kasvoissa oli niin jalo leima, ettei voinut muuta kuin mielihyvällä katsella häntä.

Niin kävi varmaan ajajankin, sillä hän katsoi ensin kauan Rikoon ja sitte vielä kerran oikein tarkoin ja sanoi sitte lopuksi ystävällisesti: "Sinulla on passisi kasvoissasi, poikaseni, eikä se olekaan huono passi, jos kohta et tiedä mistä olet kotoisin. Mitä annat minulle, jos nostan sinut ajaja-istuimelle ja vien sinut tuonne alas?"

Riko hämmästyi. Ihanko tosissaan tuo mies lupasi viedä hänet korkeissa vaunuissaan alas laaksoon? Sellaista onnea ei hän koskaan ollut ajatellutkaan. Mutta mitä voi hän antaa ajajalle?

"Ei minulla ole mitään muuta kuin tämä viulu ja tätä en voi antaa", sanoi hän suruissaan, vähän aikaa mietittyään.

"Ja mitäpä minä tuolla tekisinkään", nauroi ajaja. "Mutta nyt me nousemme istuimelle — ja sinä saat matkalla hiukan soitella minulle."

Riko tuskin uskoi korviaan; mutta toden totta! Ajaja nosti hänet yli pyörän korkealle istuimelle ja kapusi itse jäljestä. Matkustajatkin olivat taas nousseet vaunuihin, ovi oli suljettu ja nyt mentiin tietä myöten alaspäin, samaa tuttua tietä, jota Riko niin usein oli katsellut ylhäältäpäin ja jota myöten hän oli halunnut päästä kulkemaan. Nyt tuo toivo oli toteutunut ja tällä tavoin vielä! Korkealla taivaan ja maan välillä Riko kiiti ja voi tuskin todeksi uskoa, että hän itse nyt tässä kulki.

Mutta nyt ajajakin rupesi miettimään, kenenkä poikaa hän siinä mahtoi kiidättää eteenpäin.

"Sanopa minulle, sinä pieni matkamies, missä sinun isäsi on?" kysyi hän ja lyödä läimäytti lujasti hevosia piiskallaan.

"Hän on kuollut", vastasi Riko.

"Vai niin, ja missä on äitisi?"

"Hän on kuollut."

"Vai on, mutta onhan sinulla kuitenkin iso-isä ja iso-äiti. Missä he ovat?"

"He ovat kuolleet."

"Vai niin, vai niin, mutta onhan sinulla varmaan veli tai sisar; missä ne ovat?"

"He ovat kuolleet", oli Rikon yksitoikkoinen, surullinen vastaus.

Kun ajaja huomasi että kerrassaan kaikki olivat kuolleet, ei hän sen enempää kysellyt pojan sukulaisia, vaan virkkoi nyt: "Mikä oli isäsi nimi?"

"Enrico Trevillo Peschierasta Gardajärven tienoilta", vastasi Riko.

Ajaja alkoi mielessään punnita näitä asioita ja ajatteli sitte: Poika poloinen on jollain tavalla joutunut tänne vuoristoon ja hyvä on, kun hän pääsee takaisin kotipuolelleen. Ja silleen se asia sitte jäi.

Kun sitte oli kuljettu ensimäinen, jyrkästi viettävä taival vuoristotiestä ja tie oli muuttunut tasaisemmaksi, sanoi ajaja: "Kuulehan, soittaja, nyt saat soittaa meille oikein iloisen laulun."

Silloin Riko veti esille viulunsa ja iloisena istuessaan siinä korkealla istuimella ja sinitaivaan alla kiitäessään eteenpäin, alkoi hän helein äänin kaikin voimin laulaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan!"

Mutta vaunujen katolla istui kolme ylioppilasta, jotka olivat lähteneet huvimatkalle; ja kun Riko iloissaan ja innossaan soitteli ja lauloi kaikki Stinelin sepittämät värssyt, alkoi vaunujen katolta kuulua kovaa melua ja naurua, ja ylioppilaat huusivat: "Hoi, viuluniekka, alahan laulusi alusta; mekin tahdomme laulaa kanssasi!"

Silloin Riko taas alkoi alusta, ja ylioppilaat yhtyivät lauluun ja lauloivat täyttä kurkkua:

"Te lampaat, te lampaat —"

Aina välillä he nauroivat niin tavattomasti, ettei Rikon soitosta kuulunut vähääkään. Sitte he taas yhtyivät lauluun, ja yksi heistä lauloi yksin:

"Ken mitään ei mieti, on mnrheeton!"

Sitte toiset taas yhtyivät häneen ja lauloivat niin kovaa kuin ikänä jaksoivat:

"Te lampaat, te lampaat —"

Siten jatkettiin pitkät ajat, mutta kun Riko vihdoin lakkasi soittamasta, huusivat ylioppilaat: "Jatka, viuluniekka, älä lakkaa!" ja viskasivat hänelle pieniä rahoja, joita Rikolle karttui lakkiin koko kasa.

Vaunuissa istuvat matkustajat avasivat kaikki vaunujen ikkunat ja pistivät ulos päänsä kuullaksensa iloista laulua. Silloin Riko taas alkoi laulunsa alusta ja ylioppilaat lauloivat mukana. Yksi lauloi juhlallisesti sooloa:

"No, järvi kuin järvi, se vettä on vaan!"

Ja sitte taas:

"Ken mitään ei mieti, on murheeton!"

Ja sillä välillä lauloivat toiset kuorona kaikin voimin:

"Te lampaat, te lampaat —"

Ja sitte he taas nauroivat ihan kuollakseen, niin etteivät pitkään aikaan naurultaan voineet laulaakaan.

Mutta vihdoin ajaja seisautti vaunut, sillä nyt oli levähdettävä ja syötävä päivällistä. Kun Rikon oli laskeuduttava maahan, piti ajaja huolellisesti hänen lakkiaan kädessään, sillä siinähän oli kaikki hänen saamansa rahat, ja Rikolla oli kyllin tekemistä viulunsa hoitamisessa.

Ajaja oli varsin tyytyväinen, kun hän laski lakin Rikon käteen ja sanoi: "Sepä hyvä, että nyt voit saada päivällisen."

Ylioppilaatkin hyppäsivät toinen toisensa jälkeen vaunujen katolta, ja kaikki tahtoivat nyt nähdä viuluniekkaa, sillä he eivät oikein selvästi voineet nähdä häntä ylhäiseltä istuinpaikaltaan, ja kun he nyt näkivät hinterän miehenalun, syntyi entistä suurempi ihmettely ja ilo; hyvästä lauluäänestä päättäen olivat he luulleet laulajaa paljon suuremmaksi; ja nytpä vasta syntyi aika ilonpito. He ottivat pojan keskellensä ja astuivat laulaen ravintolaan. Kauniisti katettuun ruokapöytään istutettiin Riko kahden ylioppilaan välille, ja he sanoivat pitävänsä häntä vieraanaan. Kaikki kolme latoivat kilvan makupaloja hänen lautaselleen, sillä ei toinen tahtonut olla toista tarkempi, ja sellaista päivällistä ei Riko ikänään ennen ollut syönyt.

"Keltä sinä, pikku viuluniekka, olet oppinut kauniin laulusi?" kysyi muuan ylioppilaista.

"Stineliltä; hän on itse sepittänyt sen", sanoi Riko totisesti.

Nuo kolme katsoivat toisiinsa ja taas syntyi uusi, äänekäs naurunrähäkkä.

"Onpa se Stineli aika näppärä", huusi eräs, "nyt me huudamme 'eläköön!' ja juomme hänen terveydekseen."

Rikon täytyi kilistellä lasiaan heidän kanssansa ja ilomielin hän tekikin sen Stinelin terveydeksi.

Nyt oli lepoaika kulunut, ja kun taas seisottiin vaunujen vieressä, tuli Rikon luo mies, jolla oli kädessään niin suunnattoman suuri sauva, että olisi luullut hänen repäisseen maasta nuoren, kasvavan puun. Yllään hänellä oli paksu keltaisenruskea vaatepuku.

"Tule tänne, pienokainen", sanoi hän. "Sinähän olet laulanut varsin kauniisti. Minäkin kuulin laulusi tuonne vaunuihin, ja minä olen myös tekemisissä lammasten kanssa, niinkuin sinäkin. Näetkös, minä olen lammaskauppias, ja koska sinä olet laulanut niin kauniisti lampaista, täytyy sinun saada jotain minultakin." Näin sanoen pisti hän kauniilla hohtavan hopearahan Rikon käteen, sillä lakki oli jo tyhjennetty ja rahat pantu taskuun.

Sitte nousi mies vaunuihin, ajaja nosti Rikon taas entiselle paikalleen ja kohta lähdettiin ajamaan.

Kun vain ei kuljettu varsin kovaa vauhtia, tahtoivat ylioppilaat aina kuulla soittoa ja Riko soitti kaikki sävelmät, mitkä ennen oli isältään oppinut, ja viimeiseksi hän soitti:

"Nyt mietin, kielin laulamaan!"

Tätä säveltä kuunnellessaan olivat ylioppilaat varmaankin makeasti nukahtaneet, sillä oli syntynyt hiljaisuus. Leppoisa iltatuuli humisi ja tähtiä alkoi ilmestyä taivaalle, kunnes niitä tuikki kaikkialla mihin ikään Riko käänsi silmänsä. Poika ajatteli Stineliä ja mummua ja heidän hommiaan, ja hänen mieleensä johtui, että näihin aikoihinhan rukouskello soi ja nuo molemmat rukoilevat "Isä meitää". Niin hänkin tahtoi tehdä; silloin tuntui ikäänkuin hän olisi ollut heidän luonansa. Hän pani kätensä ristiin ja saneli tähtien tuikkeessa hartaasti "Isä meidän" rukouksen.