KUUDES LUKU.

Rikon äiti.

Silsestä päin tulla astuskeli tietä pitkin opettaja sauvansa nojassa. Hänkin oli ollut läsnä hautajaisissa. Pahasti hän ryki ja läähätti, ja kun hän oli saapunut mummun luo ja lausunut "hyvän illan", sanoi hän: "jos suvaitsette, naapuri, istahdan hetkeksi tähän viereenne, sillä kovin ahdistaa kurkkuani ja rintaani. Mutta mitäpä minusta, joka kohta olen seitsemänkymmenen ikäinen, kun hautaan lasketaan sellaisiakin kuin se tämänpäiväinen vainaja. Mies oli tuskin viidenneljättä vanha ja vahva kuin hirsi."

Opettaja oli istahtanut mummun viereen.

"Sitäpä minäkin ajattelen", sanoi tämä, "että minä, viidenkahdeksatta vanha mummu jään elämään, ja tuon tuostakin otetaan täältä nuoria ihmisiä, jotka olisivat kylläkin tarpeellisia paikallaan".

"Ovathan vanhatkin tarpeellisia. Kukahan muuten olisi hyvänä esimerkkinä nuorille?" huomautti opettaja. "Mutta mitä arvelette, naapuri, miten nyt käynee vainajan pienen pojan?"

"Niin, miten käynee pienen pojan?" sanoi mummukin. "Sitä minäkin olen kysynyt, ja jos vain katson ihmisiin, niin en saa vastausta. Mutta onhan meillä Isä taivaassa, jonka silmä seuraa hyljättyjä lapsukaisia. Hän kyllä osaa ohjata tämän pienokaisen hyvälle tolalle."

"Kertokaapa kerran minulle, naapuri, miten 'Italialainen' tuli saaneeksi vaimokseen naapurinne tyttären tästä vastapäätä. Eihän kukaan voi tietää, mistä nuo tuollaiset vieraat ihmiset tulevat ja minkälaisia he ovat."

"Kävi, niinkuin tavallisesti. Tiedättehän, naapuri, että vanhalta tuttavaltani Anna-Deteltä oli kuollut lapset, samoin kuin mieskin, ja hän asui mökissä tässä vastapäätä ainoan tyttärensä Mari-Seplin kanssa, joka oli iloluontoinen tyttönen. Siitä voi olla noin yksitoista tai kaksitoista vuotta, kun Trevillo ensi kerran tuli tänne. Hän oli työssä Malojassa ja tuli tuon tuostakin tänne kumppaneineen, ja tuskin Mari-Sepli ja hän olivat nähneet toisensa, kun he jo päättivät mennä naimisiin. Ja se täytyy sanoa Trevillosta, ettei hän ainoastaan ollut kaunis mies, joka miellytti kaikkia, vaan oli myöskin siivo ja kunnon ihminen, josta Anna-Detekin piti paljon. Hän olisi vain suonut, että nuoret olisivat jääneet asumaan hänen luoksensa mökkiin, ja siihen olisi Trevillokin kernaasti suostunut, sillä hän tuli hyvin toimeen äidin kanssa ja Mari-Seplin tahtoa hän kaikessa noudatti. Nuoret lähtivät usein yhdessä kävelylle Malojaan asti, ja mies oli näyttänyt tytölle tien, joka sieltä lähtee eteläänpäin ja joka näkyy aina kauas laaksoon saakka, ja kertonut minkälaista hänen kotipuolellaan on. Ja silloin oli Mari-Sepli saanut päähänsä, että sinne hän tahtoo, eikä auttanut, vaikka äiti kuinka paljon rukoili ja vaikeroi ja sanoi, etteivät he siellä voi tulla toimeen. Mutta silloin oli Trevillo sanonut, ettei äidin siitä tarvitse huolehtia, sillä hänellä, Trevillolla, on siellä kotipuolella oma pieni maapaikka ja pieni asuinrakennus, vaikka häntä huvitti lähteä maailmaa katsomaan. — Pian sai hän Mari-Seplin puolelleen, ja heti paikalla häiden jälkeen tahtoi tämä lähteä vuoristosta. Tuon tuostakin kirjoitti hän sitte äidilleen, että he menestyvät hyvin ja että Trevillo on paras mies koko maailmassa.

"Mutta noin viisi tai kuusi vuotta takaperin astui Trevillo eräänä päivänä Anna-Deten luokse tupaan; pientä poikaa hän talutti kädestä ja sanoi: 'Tämä, äiti, on ainoa, mitä minulla Mari-Seplistä on jäljellä; hän itse lepää haudassaan toisten lapsukaistensa vieressä. Tämä oli hänen ensimäisensä ja rakkaimpansa.'

"Tämän kaiken on Anna-Dete minulle kertonut. Ja sitte oli Trevillo istuutunut samalle penkille, missä hän ensin oli nähnyt Mari-Seplin ja sanonut haluavansa pienen poikansa kanssa jäädä tänne asumaan, jos äiti vain suostuisi siihen; sillä tuolla alhaalla hän ei enää jaksanut elää.

"Tämähän oli Anna-Detelle samalla iloksi ja suruksi. Pikku Riko oli silloin noin neljän vuoden vanha, hiljainen ja miettiväinen lapsi, joka ei melunnut eikä juonitellut. Mutta viimeinen ilo se oli Anna-Detelle, sillä vuoden päästä hän jo kuoli, ja ihmiset neuvoivat Trevilloa ottamaan Anna-Deten sisaren hoitamaan taloutta ja lasta."

"Vai niin, vai niin", sanoi opettaja, kun mummu oli lopettanut kertomuksensa, "tätä kaikkea en ole tiennyt. Ehkä vielä joskus ilmestyy Trevillon sukulaisia, joita voimme pyytää tekemään jotain pojan hyväksi."

"Sukulaisia!" huokasi mummu. "Onhan tämä tätikin sukulainen, mutta ei poika häneltä saa montakaan hyvää sanaa vuodessa."

Opettaja nousi vaivoin seisomaan. "Alaspäin olen minäkin menossa", sanoi hän päätään pudistaen; "en tiedä, mihin voimani ovat hävinneet".

Mummu koki lohduttaa häntä ja sanoi: "Tehän olette vielä nuori mies minun rinnallani." Mutta ihmetellen hän sittenkin jäi katselemaan, kuinka hitaasti opettaja jatkoi matkaansa.