YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Pilviä kauniilla Gardajärvellä.

Tuli kaunis syksyinen sunnuntai, ja Rivassa piti illalla olla tanssit. Rikon oli mentävä sinne soittamaan. Tätä päivää hän siis ei saanut viettää Stinelin ja toisten seurassa; asiasta oli jo monet kerrat puhuttu pitkin viikkoa, sillä kaikista oli hyvin ikävää kun Riko ei voinut tulla. Stineli puolestaan koki kaikin tavoin esittää asian hauskojakin puolia. "Sinä lähdet kauniissa päivänpaisteessa yli järven ja palaat tähtien tuikkeessa ja me ajattelemme sinua kaiken aikaa", oli hän sanonut Rikolle jo silloin, kun tämä ensi kerran kertoi seuraavana sunnuntaina olevan tanssit.

Riko tuli lauantai-iltana viuluineen, sillä Stinelin suurin ilo oli kuulla hänen soittavan, Riko soitti kauniita lauluja, toisen toisensa jälkeen, mutta ne olivat kaikki surullisia; ehkä ne tekivät hänet itsensäkin alakuloiseksi, sillä hän katseli viuluaan niin murhemielin kuin olisi se tuottanut hänelle suurinta tuskaa.

Mutta sitte hän äkkiä laski pois viulunsa, vaikkei kello vielä ollut läheskään kymmenen ja sanoi: "Nyt minä lähden."

Rouva Menotti pyysi häntä viipymään, sillä hän ei ensinkään käsittänyt mikä Rikolle tuli. Stineli oli Rikon soittaessa kaiken aikaa pitänyt häntä silmällä. Nyt hän vain sanoi: "Minä lähden saattamaan sinua vähän matkaa."

"Älä lähde!" huusi Silvio. "Älä lähde pois! Jää tänne, Stineli!"

"Jää vain, Stineli", sanoi Rikokin. "Jää tänne ja anna minun mennä!"

Näin sanoessaan hän näytti juuri samanlaiselta kuin silloin, kun hän tuli opettajan luota halkopinon taakse ja sanoi: "Kaikki on mennyttä!"

Stineli meni Silvion vuoteen luo ja sanoi hiljaa: "Ole nyt kiltti, Silvio. Huomenna kerron sinulle kaikkein hauskimmat kertomukseni Peterlistä, jos vain et nyt melua."

Silvio ottikin ollakseen aivan hiljaa, ja Stineli lähti Rikon kanssa. Kun he sitte seisoivat puutarhan aituuksen luona, kääntyi Riko, osoitti valaistua taloa, joka täältä puutarhasta näytti niin miellyttävältä ja sanoi:

"Mene takaisin, Stineli; sinne sinä kuulut, ja siellä on kotisi; minun kotini on maantie. Minähän olen ja tulen aina olemaan koditon; anna minun sentähden mennä menojani."

"En anna, en, en, näin en voi päästää sinua menemään, Riko. Mihin sinä nyt olet menossa?"

"Järven rantaan", sanoi Riko ja lähti sillalle päin. Stineli lähti hänen mukaansa. Kun he saapuivat äyräälle, kuulivat he aaltojen hiljaista loisketta, jota kuuntelivat hetkisen. Sitte sanoi Riko: "Näetkös, Stineli, jos sinä et olisi täällä, lähtisin pois, kauas pois, vaikka en tiedäkään minne. Minunhan täytyy aina olla koditon raukka, ja kaiken ikäni soittaa ravintoloissa, missä ihmiset meluavat ikäänkuin olisivat hulluja, ja nukkua huoneessa, johon mieluummin en enää milloinkaan palaisi. Sinun kotisi on noiden luona, jotka asuvat tuossa kauniissa talossa, mutta minulla ei ole kotia missään. Ja tiedätkö, kun katson alas syvyyteen, ajattelen: jospa äitini ennen kuolemaansa olisi heittänyt minut tuonne, niin minusta ei olisi tullut tällainen koditon poika poloinen."

Stineli oli sydämen surulla kuunnellut Rikon puhetta; mutta samalla kun hän lausui viimeiset sanansa, valtasi tytön suuri kauhu ja hän huusi: "Voi, Riko, et saa puhua tuollaista! Sinä et varmaankaan ole pitkiin aikoihin rukoillut 'Isä meitääsi'. Sentähden on sinussa herännyt näin pahoja ajatuksia."

"En olekaan enää rukoillut sitä, enkä edes enää osaa sitä."

Tämä oli Stinelistä ihan kauheata.

"Voi Riko, tietäisipä vain mummu tämän", vaikeroi hän, "niin kyllä olisi hän kovin pahoillaan sinusta. Tiedätkö kuinka mummu sanoi: 'Joka unohtaa 'Isä meitänsä', hänen käy huonosti!' Oi, Riko, sinun täytyy oppia se uudestaan, minä opetan sen sinulle heti. Kyllä sinä pian opit sen."

Ja Stineli ryhtyi heti toimeen, ja sydämensä lämpimällä osanotolla hän saneli kahdesti perättäin "Isä meidän" rukouksen. Kun tyttö nyt syvätunteisesti lausui nuo sanat, huomasi hän kuinka paljon lohdutusta niissä oli juuri Rikon varalta, ja kun oli päästy loppuun, sanoi hän:

"Näetkös, Riko, koska koko valtakunta on hyvän Jumalan oma, niin voihan hän löytää sinullekin kodin, ja koska hänen on voima, niin hän myöskin voi antaa sen sinulle."

"Mutta, Stineli", vastasi Riko, "jos hyvällä Jumalalla on minulle koti valtakunnassansa ja myöskin voimaa antaa se minulle, niin näethän, ettei hän siis tahdo antaa."

"Mutta sinun tulee ajatella", jatkoi Stineli, "että hyvä Jumala voi sanoa itsekseen: 'Jos Riko tahtoo minulta jotakin, niin voihan hän joskus pyytää sitä minulta ja ilmoittaa asiansa'."

Siihen ei Riko voinut vastata mitään. Hän oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:

"Lausuppa minulle vielä kerran 'Isä meidän'. Minä tahdon oppia sen uudestaan."

Stineli toisti sen vielä kerran, ja sitte Riko jo osasikin sen aivan oikein. Nyt he läksivät kotiin, kumpainenkin omalle taholleen, ja Rikon täytyi yhtä mittaa ajatella valtakuntaa ja voimaa.

Mutta illalla, kun hän oli hiljaisessa huoneessaan, rukoili hän nöyrtynein sydämin; sillä hän tunsi selvästi kuinka väärin oli odottaa, että Jumala antaisi hänelle hänen tarpeensa, vaikkei hän milloinkaan ollut Jumalalta niitä rukoillut.

Stineli astui miettiväisenä puutarhaan. Hän tuumaili mielessään, voisiko puhua kaikesta tästä rouva Menotille; ehkä tämä voisi hankkia Rikolle toisen toimen, koska ravintoloissa soittaminen oli hänelle niin vastenmielistä. Mutta kun hän tuli huoneeseen, huomasi hän heti, ettei hän nyt voinut vaivata rouva Menottia kertomalla omista asioistaan. Silvio lepäsi hehkuvan punaisena vuoteellaan ja hengitti raskaasti ja epätasaisesti, ja vuoteen vieressä istui äiti ääneen itkien. Silviolla oli taas pitkästä ajasta ollut tautikohtaus ja hän oli kärsinyt suuria tuskia. Kuumekin oli noussut vain siitä syystä, että Stinelin poissaolo oli saanut hänet suuttumaan. Stineli ei vielä milloinkaan ollut nähnyt äitiä noin masentuneena. Kun tyttö vihdoin sai hänet hiukan tointumaan, sanoi hän: "Tule, Stineli, istumaan tähän viereeni, minun täytyy kertoa sinulle jotain. Näetkös, minulla on niin raskas taakka sydämelläni, että toisinaan tuntuu ikäänkuin en enää jaksaisi kantaa sitä. Sinä olet tosin nuori, mutta sinä olet ymmärtäväinen tyttö, olet jo nähnyt paljon, ja minun mieltäni ehkä keventäisi, kun saisin puhua sinulle tästä asiasta. Sinähän näet, miten Silvion, ainoan pienen poikani laita on. Mutta nyt minä en kärsi vain hänen tautinsa takia, joka on parantumaton, vaan minun täytyy usein itsekseni sanoa: ehkä tämä on Jumalan lähettämä rangaistus siitä, kun me vääryydellä olemme pitäneet ja nauttineet toisen omaisuutta, jos kohta emme olisi tahtoneetkaan anastaa ja pitää sitä. Mutta minä kerron sinulle asian ihan alusta.

"Kun me, Menotti ja minä, menimme naimisiin — hän oli tuonut minut tänne Rivasta, missä isäni vielä elää — oli Menotilla täällä hyvä ystävä, joka halusi päästä heti pois täältä; tämä seutu oli käynyt hänelle vastenmieliseksi, sillä hänen vaimonsa oli kuollut. Hänellä oli täällä pieni tila rakennuksineen, peltoineen, päivineen; varsin hyvää maa ei ollut laadultaan, mutta alaltaan jotakuinkin suuri. Lähtöä tehdessään ystävä pyysi miestäni ottamaan tuon kaiken hoitoonsa; maa ei paljon tuota, sanoi hän, mutta hoitaahan sitä pitäisi ja rakennusta samoin, siksi kunnes hän parin vuoden päästä tulisi takaisin. Tällaisen sopimuksen tekivät ystävät keskenään, sillä he pitivät toisistaan; vuokrasta ei tehty sopimusta. Mieheni sanoi: 'Saat omaisuutesi takaisin, milloin palaat.' Hän aikoi hoitaa kaikkea hyvin, sillä hän oli maanviljelykseen perehtynyt. Sen hänen ystävänsäkin tiesi ja sentähden hän heitti kaikki hänen hoitoonsa. Mutta seuraavana vuonna alettiin rakentaa rautatietä. Rakennus oli siirrettävä pois ja rautatiekiskot kulkevat nyt pellon poikki. Mieheni sai maasta suuremman korvauksen kuin sen oikea arvo olikaan, ja hän osti täällä alempana hyvää maata ja puutarhan ja rakensi tämän rakennuksen, kaikki noilla saamillaan rahoilla. Tämä maa on antanut kahta paremmat sadot kuin tuo entinen. Minä kyllä sanoin monesti miehelleni: 'Eihän tämä ole meidän omaisuuttamme, toisen omaa käyttämällä me elämme ylellisyydessä. Jospa vain tietäisimme, missä hän on!' Mutta mieheni rauhoitti minua ja sanoi: 'Minähän hoidan tätä hyvin; kun hän palaa, saa hän omansa takaisin, ja voitosta, jonka panen säästöön, tulee hänkin saamaan osansa.'

"Sitte saimme Silviomme, ja kun huomasin, että poika oli tällainen vaivainen, täytyi minun tuontuostakin sanoa miehelleni: 'Me elämme toisen tavarasta, ja tämä on rangaistus siitä.' Monesti tuntui elämä minusta niin raskaalta, ja paljon kernaammin olisin tahtonut olla köyhä ja koditon. Mutta mieheni lohdutti minua ja sanoi: 'Saatpa nähdä, kuinka tyytyväinen hän on minuun, kun hän kerran palaa.' Mutta hänpä ei palannutkaan. Noin neljä vuotta takaperin kuoli mieheni. Voi, sitä tuskaa, mitä olen siitä saakka kärsinyt! Ja yhtä mittaa täytyy minun ajatella: mitenkähän voisin päästä vapaaksi tästä toisen tavarasta; täytyyhän minun hyvin hoitaa tätä, siksi kunnes ystävä palaa. Ja sitte taas ajattelen: ehkä hän elää köyhyydessä ja kurjuudessa ja minä elän yltäkylläisyydessä hänen varoillaan enkä tiedä hänestä mitään."

Stineli sääli suuresti rouva Menottia, sillä hän käsitti hyvin miltä tuntui rouvasta, jonka täytyi syyttää itseään epärehellisyydestä, mutta ei kuitenkaan voinut muuttaa oloja. Hän lohdutti rouvaa ja sanoi hänelle: Kun emme tahdo tehdä väärin, vaan mielellämme tahtoisimme sovittaa tekemämme pahan, silloin saamme luottamuksella rukoilla hyvältä Jumalalta apua, sillä hän voi kääntää hyvin päin senkin, jonka me olemme tehneet pahasti, ja hän tahtookin tehdä sen, jos vain olemme oikein pahoillamme teostamme. Tämän kaiken sanoi Stineli oppineensa mummulta, kun hän itse kerran joutui suureen tuskaan eikä kyennyt auttamaan itseään.

Sitte kertoi Stineli järvestä, jota Riko aina muisteli, ja kuinka hän oli syypää siihen, että Riko lähti pois kotoaan, ja kuinka hän pelkäsi pojan joutuneen surman suuhun. Hän kertoi myöskin kuinka hänen mielensä oli rauhoittunut, kun hän oli rukouksessa jättänyt koko asian hyvän Jumalan hoitoon. Nyt tulisi rouva Menotin tehdä samoin, siliä se keventäisi suuresti hänen sydäntään ja hän saisi aina ilomielin ajatella: "Nyt on hyvä Jumala ottanut tämän asian ajaaksensa."

Stinelin puhe lohdutti suuresti rouva Menottia ja hän sanoi nyt lähtevänsä rauhassa levolle, sillä Stinelin luottamus oli tehnyt hänelle hyvää.