KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kaksi iloista matkamiestä.

Maanantaina oli vasta illalla lähdettävä matkalle, sen oli hevoskauppias aivan selvästi ilmoittanut Rikolle, niin että tämä varmasti tiesi kuinka oli meneteltävä silloin ja koko matkalla. Kun siis oli heitetty hyvästit, lähtivät Riko ja Stineli astumaan Silseen, ja kodin edustalla seisoi äiti ja kaikki pienet lapsukaiset hänen ympärillään katsomassa poislähteviä. Sami kulki heidän rinnallaan ja kantoi päänsä päällä matkalaukkua; koria kantoivat Riko toiselta ja Stineli toiselta puolelta. Molemmat olivat Stinelin vaatteita täynnä.

Silsen kirkon luona sanoi Stineli: "Jospa mummu nyt voisi nähdä meidät! Meidän on sanottava hänelle hyvästi, eikö niin, Riko?" Riko suostui siihen kernaasti ja kertoi Stinelille käyneensä täällä jo eilen, vaikkei löytänyt paikkaa. Mutta Stineli tiesi hyvin missä mummu lepäsi.

Kun postivaunut tulivat ja seisahtuivat, huusi ajaja korkeudestaan: "Onko täällä ne kaksi matkustajaa, jotka aikovat Gardajärvelle? Kuulustelin heitä jo eilen!"

Hevoskauppias oli näet suositellut heitä, ja nyt ajaja taas huusi: "Nouskaahan tänne! Muita matkustajia palelee, vaunu on täysi ja te olette nuoria."

Sitte hän auttoi heitä istuimelle, joka oli vaunun katolla, ajaja-istuimen takana, otti esille paksun hevosloimen, jolla peitti ja kääri heidät hyvin, ja niin lähdettiin eteenpäin.

Ensi kerran pitkästä ajasta istuivat Riko ja Stineli nyt kahden kesken ja saivat rauhassa kertoa kaikesta, mitä heille kolmen pitkän vuoden kuluessa oli tapahtunut. Sydämen halulla he puhuivatkin kaikki ihan alusta alkaen. Tähtien tuikkeessa he kulkivat eteenpäin eivätkä koko yönä voineet nukkua vähääkään pelkästä ilosta ja tyytyväisyydestä. Aamulla he saapuivat järven rantaan, juuri samaan aikaan kuin Rikokin kolme vuotta takaperin oli tullut Peschieraan, ja lähtivät heti astumaan järvelle päin. Mutta Riko ei tahtonut että Stineli näkisi sen ennenkuin saavuttiin hänen omalle paikalleen. Sentähden hän kuljetti Stineliä puiden välitse siksi kunnes tultiin rantaan aivan pienen sillan luo.

Siinä oli heidän edessään ilta-auringon valaisema järvi, ja Riko ja Stineli istuutuivat alimmalle rantatörmälle sitä ihailemaan. Kaikki oli juuri sellaista kuin Riko oli kuvaillut, paljon kauniimpaa vain, sillä tällaisia värejä ei Stineli milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän katseli joka puolelle, katseli sinipunervia vuoria ja kultaista aallokkoa ja huusi vihdoin täynnä ihastusta: "On tämä vielä paljon kauniimpi kuin Silsjärvi!"

Ei Rikokaan ollut milloinkaan nähnyt järveä niin kauniina kuin nyt, kun hän Stinelin kanssa istui sen rannalla.

Kaikessa hiljaisuudessa kantoi Riko mielessään vielä toistakin iloa — sitä, kuinka hän hämmästyttää Silviota ja hänen äitiään! Ei kukaan osannut arvata, että hän näin pian voisi tulla takaisin. Ei kukaan odottanut häntä ennenkuin viikon päästä, ja nyt he jo istuivat järven rannalla! Auringon laskuun asti he jäivät törmälle. Rikon täytyi näyttää Stinelille, missä äiti seisoi pestessään vaatteita rannassa ja missä hän itse istui odotellen, ja hänen täytyi kertoa kuinka he yhdessä kulkivat yli pienen sillan ja kuinka äiti talutti häntä kädestä.

"Mutta minne hän sitte meni?" kysyi Stineli. "Etkö milloinkaan ole löytänyt taloa, johon hän meni?"

"En", sanoi Riko. "Kun lähden täältä rannasta rautatielle päin, tuntuu kuin olisin seisonut juuri niillä paikoin äidin kanssa ja istunut talon portailla nähden edessämme punaiset kukkaset, mutta siellä ei enää ole taloa, enkä tunne tietä, joka vei sinne; en ole milloinkaan sitä nähnyt."

Vihdoin he nousivat ja lähtivät puutarhaan päin. Riko kantoi laukkua ja Stineli koppaa. Kun he astuivat puutarhaan, täytyi Stinelin huutaa ääneen: "Oi, kuinka kaunista! Oi, kuinka kauniita kukkia!"

Silloin Silvio äkkiä ponnahti istumaan. Hän huusi kaikin voimin: "Riko tulee Stinelin kanssa!"

Äiti luuli kuumeen taas ahdistavan poikaa; hän viskasi kaikki tavaransa sikin sokin kirstuun, jossa hän parastaikaa oli myllännyt, ja tuli juosten apuun.

Mutta samassa silmänräpäyksessä astui Riko ilmielävänä huoneeseen, ja hämmästyksestä ja ilosta oli hyvä rouva miltei kaatua; sillä tähän hetkeen saakka oli häntä yhtä mittaa vaivannut salainen pelko, että Riko tällä matkalla heittää henkensä.

Rikon takaa ilmestyi huoneeseen tyttö, jolla oli niin ystävälliset kasvot, että rouva Menotti heti paikalla mielistyi häneen, sillä hän oli hyvin herkkätunteinen. Mutta pelkästä ilosta täytyi hänen ensin molemmin käsin tarttua Rikon käteen, ja sillä välin meni Stineli pienen vuoteen luo tervehtimään Silviota. Hän kietoi käsivartensa pienen pojan hentosen vartalon ympärille ja katsoi häntä hyvin ystävällisesti silmiin, ikäänkuin he jo kauan olisivat olleet hyvät tuttavat, ja Silvio otti heti tyttöä kaulasta ja veti hänet puoleensa. Sitte laski Stineli vuoteelle lahjan, jonka hän oli pistänyt taskuunsa, jotta se olisi käsillä. Se oli taideteos, joka aikoinaan oli tuottanut Peterlille suurempaa iloa, kuin mikään muu lelu: petäjänkäpy, näet, jossa jokaisesta pienestä aukosta, joita on kovien suomujen välissä, oli pujotettu hieno lanka, joka langan päähän oli kiinnitetty korkista valmistettu, hullunkurisen näköinen pieni nukke. Kaikki nämä pienet nuket hyppelivät vastatusten ja kumarsivat toisilleen niin mukavasti, ja niillä oli kaikilla punamaalilla ja hiilellä niin lystikkäästi maalatut kasvot, että Silvio nauroi nauramasta päästyäänkin.

Sillä välin oli äiti lyhimmittäin Rikolta kuullut kuinka hyvin ja onnellisesti matka oli käynyt. Nyt hän kääntyi Stinelin puoleen ja tervehti häntä ystävällisesti, ja Stineli vastasi enemmän ystävällisillä silmillään kuin suullaan; sillä hän ei osannut italian kieltä ensinkään, vaan hänen täytyi käyttää omaansa. Mutta Stineli ei juuri ottanut asioita raskaasti ja mukautui heti olosuhteisiin, niin että kun hän ei osannut puhua, selitti hän asiat sormillaan ja kaikenmoisilla merkeillä, jotka olivat Silviosta niin huvittavia, että kaikki oli hänestä kuin hauskaa leikkiä vain, jossa yhtä mittaa oli jotain arvattavaa.

Nyt meni rouva Menotti kaapin luo, jossa oli kaikki mitä ateriaa varten tarvittiin: lautaset ja pöytäliina ja kylmää kanaa ja hedelmiä. Kun Stineli sen huomasi, juoksi hän heti paikalla apuun, kattoi pöydän ja toi kaikki ruuat ja oli niin hämmästyttävän sukkela toimissaan, ettei rouva Menotti ennättänyt muuta kuin ihmetellen katsella tätä menoa; ja ennenkuin rouva ennätti tuumata mitä nyt olisi tehtävä, oli Silviolla jo kaikki tarjottimella edessään ja ruuat valmiiksi leikattu ja sievästi valmistettu. Tämä nopea tarjoilu oli Silviolle hyvin mieleen.

Silloin istui rouva Menotti ruokapöydän ääreen ja sanoi: "Näin mukavaa elämää ei minulla milloinkaan ennen ole ollut; mutta tulehan sinäkin, Stineli, nyt istumaan meidän kanssamme ruualle."

Nyt istuivat he kaikki iloisina pöytään ja söivät yhdessä, ja tuntui kuin he olisivat kaiken ikänsä olleet toistensa kanssa ja tästä puoleenkin aina kuuluisivat samaan perheeseen. Sitte alkoi Riko kertoa matkan vaiheita, ja Stineli nousi hiljaa ja raivasi kaikki paikoilleen kaappiin, sillä hän tiesi jo missä mitäkin tavaraa pidettiin. Sitte istui hän aivan lähelle Silvion vuodetta, ja alkoi notkeilla sormillaan muodostaa kuvioita, joista syntyi varjokuvia seinälle, ja Silvio nauroi yhtä mittaa ihan ääneen ja huusi: "Jänis! Sarviniekka eläin! Pitkäkoipinen hämähäkki!"

Näin kului ensimäinen ilta niin nopeasti, ettei kukaan voinut ymmärtää mihin aika oli vierähtänyt, kun kello löi kymmenen. Riko nousi, sillä hän tiesi, että hänen nyt oli lähdettävä pois; mutta hänen kasvojaan synkisti kolkko pilvi. Hän sanoi jyrkästi: "Hyvää yötä!" ja läksi. Mutta Stineli juoksi hänen jälessään, ja puutarhassa hän tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Nyt et saa olla murheissasi, Riko; täällähän on niin kaunista, enkä voi sanoa, kuinka tämä kaikki miellyttää minua ja kuinka iloinen olen, ja kaikesta tästä saan kiittää sinua, ja huomenna sinä taas tulet tänne ja joka päivä. Etkö iloitse siitä, Riko?"

"Iloitsen", sanoi Riko ja katsoi tyttöön synkästi. "Mutta joka ilta, kun on kaikkein hauskinta, on minun lähdettävä pois, minähän en kuulu kenellekään."

"Voi, et saa ajatella noin", sanoi Stineli rohkaisevasti. "Mehän olemme aina kuuluneet yhteen. Kolme pitkää vuotta olen ilolla ajatellut sitä aikaa, jolloin taas tapaisimme toisemme. Ja kun elämä kotona monesti oli sellaista, että kernaimmin olisin lähtenyt pois, silloin ajattelin aina: jos vielä kerran saisin olla Rikon kanssa, jaksaisin tehdä vaikka mitä. Ja nyt on kaikki muuttunut niin hauskaksi, etten voi ajatella tämän suurempaa iloa, etkä sinä sittekään tahdo iloita kanssani, Riko!"

"Tahdonhan minä", sanoi Riko ja katsoi iloisempana Stineliä. Olihan hänelläkin siis joku omainen. Stinelin sanat olivat taas saaneet hänet tasapainoon. Vielä kerran he antoivat toisilleen kättä, ja sitte Riko lähti puutarhasta.

Kun Stineli taas tuli huoneeseen ja äidin kehoituksesta sanoi Silviolle "hyvää yötä", alkoi poika jälleen riidellä. Hän ei millään ehdolla tahtonut päästää Stineliä luotansa ja huusi yhtä mittaa: "Stinelin täytyy olla minun luonani ja aina istua vuoteeni vieressä, hän sanoo niin lystillisiä sanoja ja nauraa silmillään."

Ei mitkään neuvot auttaneet, kunnes äiti vihdoin sanoi: "No, pidä sitte Stinelistä kiinni koko yön äläkä päästä häntä nukkumaan; aamulla hän sitte on sairas niinkuin sinäkin eikä voi nousta vuoteeltaan, etkä sinä saa nähdä häntä moniin aikoihin." Silloin päästi Silvio irti Stinelin käden, johon hän oli tarttunut lujasti, ja sanoi:

"Mene nukkumaan, Stineli, mutta tule takaisin aamulla ani varahin!"

Sen Stineli lupasi, ja nyt vei rouva Menotti hänet sievään, pieneen huoneeseen, joka oli puutarhaan päin, ja jonne suloinen kukkain tuoksu tunkeutui avonaisen ikkunan kautta.

Päivä päivältä tuli Stineli yhä välttämättömämmäksi pikku Silviolle; kun tyttö meni vain ovelle, piti Silvio jo sitäkin onnettomuutena. Hän olikin aina siivo ja hyvä, kun Stineli oli hänen luonansa ja teki kaikki, mitä tyttö vain pyysi, eikä ensinkään enää vaivannut äitiään kärttämisillään. Näytti siltä kuin hermostunut pikku poika Stinelin tulon jälkeen olisi päässyt suurista tuskistaan vapaaksi, sillä hän ei ollut kertaakaan valitellut kipujaan, vaikka jo oli kulunut monta päivää siitä illasta, jolloin tyttö taloon ilmestyi.

Stinelillä olikin loppumaton määrä huvituskeinoja, ja kaikki mitä hän vain otti käteensä tai mitä hän teki ja sanoi, oli Silviolle kuin miellyttävintä huviketta, sillä Stineli oli pienestä saakka saanut hoitaa pieniä lapsia ja aina vain miettiä miten heitä huvittaa ja pitää tyytyväisinä sanoin, käsin, silmäyksin, liikkein ja jos jollakin keinoin.

Siten tuotti Stinelin koko olo ja olento hänen tietämättään parasta huvitusta tälle pienelle, herkkätunteiselle, sairasvuoteeseen kytketylle poikaselle. Pian oli teräväpäinen Stineli oppinut Silviolta italialaisia sanoja ja jutteli vallan rohkeasti hänen kanssaan; ja kun hän tuon tuostakin vielä käytti niitä nurinkurisesti, huvitti se Silviota suuresti ja koko asia oli hänestä kuin vartavasten hänen hauskuudekseen keksitty.

Joka kerta kun äiti näki Rikon astuvan puutarhaan, täytyi hänen aina kiirehtiä tätä vastaan, sillä nythän hän saattoi juosta mihin vain tahtoi ja milloin häntä halutti; ja aina hänen täytyi viedä Riko hetkeksi syrjään ja vielä kerran kertoa minkä aarteen tämä oli taloon tuonut; kuinka onnellinen ja iloinen pikku Silvio oli, iloisempi kuin milloinkaan ennen koko kurjan elämänsä aikana, ja kuinka hän ei laisinkaan voinut käsittää, että tuollainen tyttö oli todella olemassa: Silvion seurassa hän oli aivan lapsellinen, ja näytti siltä kuin kaikki leikit, mitkä hän Silvion huviksi keksi, olisivat olleet hänelle itselleenkin mitä suurimmaksi iloksi; mutta hänen, äidin kanssa voi hän puhua niin järkevästi, ja kaikkiin töihin ja askareihin oli hän perehtynyt enempi kuin moni perheenemäntä. Siitä saakka kuin Stineli tuli taloon kävi kaikki kuin itsestään, ja joka päivä oli heille kuin sunnuntai. Lyhyesti sanottuna, rouva Menotti ei löytänyt sanoja kyllin kiitelläkseen ja ylistääkseen Stineliä ja kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan, ja Riko kuunteli kernaasti tällaista puhetta.

Kun he sitte kaikki yhdessä istuivat huoneessa ja katselivat ystävällisesti toisiaan, ikäänkuin ei kukaan heistä enää olisi voinut erota toisistaan, silloin täytyi väkisinkin ajatella, että olisi kaukaa saanut etsiä sen onnellisempia ihmisiä, joilta ei enää mitään puuttunut Mutta ilta illalta, kellon lyödessä kymmenen, kävi Rikon otsalla pilvi yhä synkemmäksi ja mustemmaksi, ja vaikkei rouva Menotti omalta iloltaan sitä huomannut, näki Stineli sen kuitenkin varsin hyvin, ja huolissaan hän ajatteli itsekseen: "Näyttää ihan siltä kuin raju-ilma olisi tulossa."