KAHDEKSAS LUKU.

Sils-järven rannalla.

Sulasta ilosta ei Stineli päässyt tasapainoon koko viikkona; hänestä tuntui aivan kuin tässä viikossa olisi ollut kymmenen päivää, sillä sunnuntai vain ei ottanut tullakseen.

Mutta kun se vihdoinkin tuli ja kultainen päivänpaiste valaisi syksyisiä vuoria, ja kun hän taas pääsi Rikon kanssa kukkulalle honkien alle ja kimalteleva järvi oli heidän edessään, silloin oli hän niin täynnä iloa, että hänen täytyi hyppiä sammalikossa ja huutaa riemusta. Ja sitte hän istui jyrkänteen äärimäiselle reunalle voidakseen oikein nähdä kaiken tämän ihanuuden: päivänpaisteiset kukkulat ja järven ja avaran sinitaivaan.

Siinä hän huusi: "Tule, Riko, nyt me laulamme, kauan, oikein kauan!"

Silloin Riko asettui istumaan Stinelin viereen ja viritti viulunsa; sillä se oli tietysti otettu mukaan.

Sitte alkoivat lapset laulaa:

"Hoi, lampahat pienet, pois vuorelta vaan" —

Kaikki värssyt he lauloivat; mutta Stineli ei vieläkään saanut kyllikseen.

"Lauletaan vielä", sanoi hän ja alkoi itse sepittää:

"Hoi, vuorelle, lampaat, nyt joutuisaan; Jo aurinko nousi, käy tuulemaan!"

Rikokin lauloi mukana ja oli iloinen ja sanoi: "Laula vielä."

Stineli oli aivan haltioissaan ilosta; hän katseli ylöspäin ja alaspäin ja lauloi taas:

"Te lampaat, te lampaat — sinitaivahan nään ja nurmella niityn punakukkasen pään."

Ja Riko soitti viulua ja lauloi mukana ja sanoi: "Laula vielä!"

Silloin katseli Stineli nauraen Rikoa ja lauloi:

"Tyttö naurua täysi, poika murheissaan. — No, järvi kuin järvi, se vettä on vaan!"

Jo nauroi Rikokin ja lauloi ja sanoi: "Laula vielä!"

Silloin Stineli taas alkoi ja Riko soitti viuluaan. Ja Stineli lauloi:

"Kas lampaat, kas lampaat, ne hyppielee — vaan riemunsa syytä ken ymmärtänee?

Ja poika ja tyttö ne rannalla on. — Ken mitään ei mieti, on murheeton!"

Sitte he taas alkoivat alusta, lauloivat kaikki värssyt perättäin ja olivat hyvin mieltyneitä lauluunsa; ja kun se oli lopussa, alkoivat he jälleen alusta, sitte vielä kerran, ja niin kymmeniä kertoja, ja jota useammin he sitä lauloivat, sitä enemmän he siihen mieltyivät.

Sitte Riko vielä soitti muutamia säveleitä, jotka hän oli oppinut isältään, mutta vähän ajan päästä he tarttuivat taas omaan lauluunsa.

Kesken kaikkea herkesi Stineli laulamasta ja huusi: "Nyt johtui mieleeni miten sinä voit mennä katsomaan sitä omaa järveäsi, vaikkei sinulla olekaan rahaa."

Riko herkesi äkkiä soittamasta ja katsoi uteliaasti Stineliä.

"Näetkös", jatkoi tyttö innokkaasti, "nyt sinulla on viulu ja nyt sinä osaat laulun. Kun näet ravintolan, täytyy sinun asettua oven ulkopuolelle laulamaan lauluasi |a soittamaan viuluasi; silloin ihmiset antavat sinulle ruokaa ja yösijaa, sillä he näkevät, ettet ole kerjäläispoika. Sillä tavalla voit kulkea aina järvelle saakka ja kotimatkalla voit taas tehdä samalla tavalla."

Riko kävi hyvin miettiväiseksi; mutta Stineli ei antanut hänelle tuumaamisen aikaa, sillä hän tahtoi heti laulaa vielä kerran.

Laulaessaan he eivät kuulleet rukouskellon soittoa, ja vasta kun alkoi hämärtää, huomasivat he, että oli aika mennä kotiin; jo kaukaa he näkivätkin mummun, joka huolissaan odotteli heitä.

Mutta tällä kertaa oli Stineli niin innostunut, ettei huolet häntä masentaneet. Hän juoksi mummun luo ja huusi: "Ette usko, mummu, kuinka hyvin Riko osaa soittaa viulua. Ja meillä on nyt oma laulu, ihan oma. Me laulamme sen heti teille."

Ja ennenkuin mummu sai sanaakaan suustansa, lauloivat he helein äänin viulun säestäminä koko laulunsa alusta loppuun, ja mummu kuunteli kernaasti lasten raikkaita ääniä. Hän oli taas istuutunut pölkylleen, ja kun lapset olivat lopettaneet, sanoi hän: "Tule tänne, Riko, nyt sinun vielä on soitettava minulle laulunen ja me laulamme sen kaikki yhdessä. Osaatko sinä laulun: 'Nyt mielin, kielin laulamaan'?"

Riko sanoi ehkä joskus kuulleensa sen, vaan ei oikein muistavansa; mutta jos mummu kerran laulaa sen, niin koettaa hän hiljaa soittaa säveltä viulullaan, ehkä hän sitte jo osaakin.

"No, minä, vapiseva-ääninen, rupean sitte esilaulajaksi", sanoi mummu; mutta hän lauloi kuin lauloikin vallan hyvillään yhden värssyistä, ja vaikka ääni vapisikin, oli sävel aivan oikea, ja Riko oppi sen pian, sillä hän oli tosiaan jo ennen sen kuullut.

Nyt he pääsivät alkamaan, ja värssy värssyltä lausui mummu lapsille ensin sanat, ja sitte he kaikki iloisesti lauloivat:

"Nyt mielin, kielin laulamaan käyn Luojan kiitosta. Min Herrastani tiedän vaan sen tahdon kertoa!

Mä tiedän, kallis Herramme on ikiarmon vuo, mi myöhään, varhain kaikille niin paljon hyvää suo.

Kuin nurkua siis sydän voi, yöt, päivät surra vaan, kun Herra, joka meidät loi, on altis auttamaan!

Ei erhetysten pelkoa, kun Herra johdattaa. Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa.

Siis taivu Herran johtohon sa hiljaa vaieten, niin osanasi rauha on ja riemu ijäinen."

"Kas niin", sanoi mummu tyytyväisenä, "se oli oikea iltasiunaus; nyt, lapset, voitte lähteä rauhassa levolle".