KOLMASTOISTA LUKU.

Kaukaisen, kauniin järven rannalla.

Riko siirtyi muutamia askeleita rakennuksista, joiden edustalla juna oli seisonut, ja katseli ympärilleen. Nämä valkoiset rakennukset, tämä aukea paikka, tuo supisuora, kauas etenevä tie, kaikki oli hänelle aivan vierasta; sitä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, ja hän ajatteli itsekseen: "En ole tullut oikeaan paikkaan." Suruissaan hän kulki eteenpäin puiden reunustamaa tietä; mutta nyt se teki äkkikäänteen, ja Riko jäi siihen paikkaan seisomaan kuin unta nähden eikä enää liikahtanut. Hänen edessään välkkyi kirkkaassa päivänpaisteessa taivaansininen järvi lämpimine, hiljaisine rantoineen, sen takana kohosivat kaukaiset vuoret, tuossa keskellä oli päivänpaisteinen lahdelma ja ystävälliset talot sen rannoilla hohtivat tänne saakka. Tämän kaiken tunsi Riko, tämän hän oli ennen nähnyt. Tuossa hän oli seisonut, juuri tuossa, nämä puut hän tunsi; mutta missä oli pieni kotitalo? Tuossa sen pitäisi olla, juuri tuossa. Mutta sitä ei ollut siinä.

Mutta alhaalla kulki vanha tie, oi, sen hän hyvin tunsi. Ja tuolla loistivat suuret, punaiset kukkaset vihertävien lehtiensä keskestä. Tuolla, tuolla aivan järven taskukohdalla oli varmaankin se kaitainen kivisilta, jota myöten hän niin usein oli kulkenut; mutta täältä sitä ei voinut nähdä.

Äkkiä juoksi Riko, ikäänkuin polttavan kaipuun ajamana, tielle ja sitä myöten eteenpäin. Niin, tässä oli pieni silta, hän tunsi sen; juuri tämän sillan yli oli hän kulkenut ja joku piti häntä kädestä — äiti se oli.

Samassa hän näki aivan selvästi äitinsä kasvot, selvemmin kuin moneen, moneen vuoteen; tuossa oli äiti seisonut hänen vieressään ja hellin silmin katsellut häntä, ja Rikoon se vaikutti valtavammin kuin milloinkaan ennen koko elämässä.

Pienen sillan läheisyydessä heittäytyi hän maahan ja itki ja nyyhki ääneen: "Oi äiti, missä sinä olet? Missä on minun kotini, äiti?"

Näin makasi hän kauan ja itki ilmoille suuren surunsa; tuntui ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtumaisillaan ja ikäänkuin nyt kerrankin saisi ilmaista tuskan, joka näihin saakka oli tehnyt hänet mykäksi ja jäykistyneeksi.

Kun Riko vihdoin nousi, oli aurinko paljon alentunut, ja iltarusko kultasi järven. Vuoret näyttivät nyt sinipunervilta ja punerva utu rusotti rantamilla. Sellaisena oli Riko säilyttänyt järvensä muistossaan, sellaisena oli hän nähnyt sen unissaan ja vielä paljon kauniimpaa oli kaikki nyt, kun hän taas näki sen silmillään. Ja kun hän siinä istui ja katsomistaan katseli ja ihaili tätä kauneutta, ajatteli hän yhtä mittaa: "Kunpa vain voisin näyttää tämän kaiken Stinelille!"

Nyt oli aurinko laskeutunut ja valo ylt'ympäriltä sammunut. Riko nousi ja alkoi kulkea tietä myöten sinnepäin, missä oli nähnyt punaisten kukkasten kasvavan. Rantatieltä poikkesi sinne kaitaisempi polku. Tuolla ne kasvoivat, pensas pensaan vieressä, mutta paikka näytti puutarhalta. Sen ympärillä kulki jonkinmoinen aitaus ja puutarhassa kasvoi sekaisin kukkia, puita ja viiniköynnöksiä.

Puutarhan perällä oli kaunis talo, jonka ovi oli auki ja puutarhassa kulki nuorukainen, joka sieltä täältä viiniköynnöksistä leikkasi suuria, kullankeltaisia rypäleterttuja ja sitä tehden vihelsi laulun säveltä.

Riko katseli kukkasia ja ajatteli: "Kunpa Stineli voisi nähdä nämä!" ja liikahtamatta hän seisoi kauan aitauksen luona.

Nyt katsoi nuorukainen häneen ja huusi: "Tulepas sisäpuolelle, viuluniekka, ja soita kaunis laulu, jos osaat!"

Tämän lausui nuorukainen italiankielellä ja Rikosta tuntui hyvin kummalliselta: hän ymmärsi mitä kuuli; mutta hän ei olisi osannut puhua sitä kieltä. Hän meni puutarhaan, ja nuorukainen alkoi puhutella häntä, mutta kun hän huomasi, ettei Riko osannut vastata, viittasi hän kohden avonaista ovea ja selitti, että siellä tuli Rikon soittaa.

Riko lähestyi ovea, joka vei suoraan asuinhuoneeseen. Siellä oli pieni vuode ja sen ääressä istui rouva, joka valmisti jotain punaisesta punonnaisesta. Riko asettui oven edustalle ja alkoi soittaa ja laulaa mielilauluaan:

"Hoi, lampahat pienet!"

Kun hän oli lopettanut, kohosi vuoteesta pienen pojan kalpea pää, ja ääni huusi:

"Soita vielä!"

Riko soitti toisen sävelmän.

"Soita vielä!" kuului taas vuoteesta.

Näin kävi viisi, kuusi kertaa ja aina vain kuului vuoteesta: "Soita vielä!"

Nyt ei Riko enää osannut mitään uutta. Hän otti viulun käteensä ja aikoi lähteä pois. Mutta silloin alkoi pienokainen huutaa: "Älä mene, soita vielä, soita vielä!" Rouva nousi ja tuli Rikon luo. Hän pisti jotain Rikon käteen, mutta poika ei ymmärtänyt mitä rouva tahtoi. Samassa hän kuitenkin muisti mitä Stineli oli sanonut: "Kun sinä soitat viulua oven edustalla antavat ihmiset sinulle jotain." Sitte rouva ystävällisesti kysyi mistä poika oli ja mihin hän oli menossa? Riko ei osannut vastata. Rouva kysyi taas oliko hän tullut tänne vanhempiensa kanssa? Riko pudisti kieltäen päätänsä. Oliko hän sitte yksin? Riko nyökäytti myöntäen päätänsä. Mihin hän aikoo mennä yöksi? Riko pudisti taas surullisena päätään. Silloin rouva sääli pientä muukalaista; hän huusi luokseen nuorukaista ja käski hänen viedä Riko "Kultainen aurinko" nimiseen ravintolaan. Isäntä ehkä ymmärtää pienen soittoniekan puhetta, sillä hänkin on ollut kaukaisissa maissa. Isännälle olisi sanottava, että hän antaisi yösijan pojalle, niin rouva sen kyllä maksaa. Ja aamulla hänen pitäisi neuvoa pojalle tie sinne, minne tämä on maikalla, sillä poikahan on vielä niin nuori — "vain muutamia vuosia minun poikaani vanhempi" — jatkoi rouva säälien — ja ruokaakin olisi pojalle annettava.

Mutta pienokainen huusi taas vuoteestaan: "hänen täytyy vielä kerran soittaa!" eikä hän herennyt huutamasta, ennenkuin äiti sanoi: "Tuleehan hän uudestaan huomenna, mutta nyt hänen täytyy mennä nukkumaan, niinkuin sinunkin."

Nuorukainen lähti nyt Rikon edellä, ja tämä tiesi hyvin mihin mentiin, sillä hän oli ymmärtänyt rouvan puheen.

Pieneen kaupunkiin oli täältä noin kymmenen minuutin matka. Siellä poikkesi nuorukainen kaitaisen kadun varrella olevaan taloon ja meni suoraan ravintolahuoneeseen, joka oli täynnä tupakansavua ja jossa joukko miehiä istui pöytien ympärillä.

Nuorukainen toimitti asiansa ja isäntä sanoi: "Hyvä on." Samassa tuli siihen emäntäkin ja molemmat tarkastivat Rikoa kiireestä kantapäähän. Mutta kun lähimmän pöydän ääressä istuvat vieraat näkivät viulun, huusivat monet heistä: "Nytpä saamme soittoa", ja muuan huusi: "Soitapas, pienokainen, jotain iloista!" Ja näin he huusivat kilvan, jotta isäntä tuskin pääsi kysymään mitä kieltä Riko puhui ja mistä hän tuli. Riko vastasi nyt omalla kielellään, että hän oli tullut yli Malojan ja että hän ymmärsi kaikki, mitä täällä puhuttiin, mutta ei osannut puhua tätä kieltä. Isäntä ymmärsi hänen kieltänsä ja kertoi itsekin olleensa vuoristossa, ja sanoi vasta puhelevansa pitemmältä Rikon kanssa, mutta nyt tulisi pojan soittaa viuluaan, sillä vieraat yhä huusivat haluavansa soittoa.

Riko totteli ja alkoi nyt niinkuin ainakin soittaa ja samalla laulaa omaa lauluaan. Mutta vieraat eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan, ja sävel tuntui heistä kovin yksinkertaiselta. Toiset alkoivatkin rupattaa ja meluta, toiset taas huusivat tahtovansa kuulla jotain muuta, tanssisäveltä tai muuta kaunista.

Siitä välittämättä lauloi Riko laulunsa loppuun, sillä kun hän kerran oli pannut sen alulle, tahtoi hän myöskin laulaa sen kokonaisuudessaan. Kun se oli tehty, alkoi hän tuumailla. Tanssi-säveltä ei hän voinut soittaa, sillä hän ei osannut sellaisia; mummun laulu oli soitettava vieläkin hitaammassa tahdissa, eivätkä nämä ymmärtäisi senkään sanoja. Mutta nyt hän muisti ja alkoi laulaa:

"Una sera In Peschiera —"

Tämän sulosointuisen laulun ensimäiset säveleet olivat tuskin kajahtaneet, ennenkuin syntyi täydellinen hiljaisuus ja samalla alkoi sieltä täältä ja vihdoin joka pöydän äärestä ääniä yhtyä lauluun ja syntyi niin kaunis kuoro, ettei Riko moista milloinkaan ennen ollut kuullut; hän joutuikin aivan haltioihinsa ja soitti yhä tulisemmin ja miehet lauloivat yhä innokkaammin, ja kun yksi värssy loppui, alkoi hän voimakkaasti soittaa toista, sillä hän oli isältä oppinut milloin laulu päättyi. Ja kun vihdoin loppu tuli, syntyi kauniin laulun jälkeen sellainen melu, ettei Riko sellaistakaan ollut milloinkaan kuullut. Kaikki ihmiset huusivat ja rähisivät kilvan ja puivat pelkästä ilosta nyrkkiä pöytään, ja sitte he kaikki lasit kädessä töytäsivät Rikon luo, ja joka lasista täytyi hänen juoda ja kaksi pudisti häntä kädestä ja yksi hartioista ja kaikki huusivat kilvan, saaden pelkällä ilon-vimmallaan Rikon pelon ja tuskan valtaan, niin että hän kävi yhä kalpeammaksi. Mutta hänpä olikin soittanut heidän oman Peschieralaulunsa, joka kuului yksinomaan heille, ja jota ei yksikään muukalainen voinut oppia, ja hän oli soittanut sen voimakkaasti ja puhtaasti ikäänkuin hän olisi ollut peschieralainen; tätä nämä vilkasluontoiset peschieralaiset eivät voineet kyllin ihailla, eikä kyllikseen iloita tästä ihmeellisestä viuluniekasta, jonka kanssa he nyt tahtoivat juoda veljenmaljoja.

Mutta samassa tuli emäntä kädessä lautanen täynnä riisiä ja ylinnä suuri kimpale kananlihaa. Hän viittasi Rikon luoksensa ja vieraille hän sanoi, että poika on jätettävä rauhaan; hänen täytyi nyt päästä syömään, sillä hän, raukka, on aivan kalpea pelkästä ponnistuksesta. Sitte hän asetti lautasensa nurkkapöydälle ja istui itse pojan viereen ja kehotti häntä syömään vahvasti, sillä niin laihalle pojalle se tekee vain hyvää.

Rikolle maistuikin illallinen mainion hyvältä, sillä siitä saakka kun hän ani varhain aamulla oli juonut kahvia, ei hän ollut muruakaan nauttinut, ja tänään oli hän kuitenkin paastonsa ohessa kokenut varsin paljon.

Kun lautanen oli tyhjä, painuivatkin hänen silmänsä väsymyksestä umpeen. Isäntäkin oli tullut pöydän luokse ja kiitti Rikon soittoa ja kysyi kenen poika hän oli ja mihin hän oli menossa. Riko, vaivoin kokien pitää silmiänsä auki, sanoi, ettei hänellä ollut ketään omaisia ja ettei hän aikonut mennä mihinkään.

Silloin rohkaisi isäntä ystävällisesti poikaa ja arveli että nyt on vain huoletta mentävä nukkumaan. Huomenna voi hän uudestaan mennä rouva Menotin luo, joka oli lähettänyt hänet tänne; tämä rouva on varsin hyvä ja voi ehkä ottaa hänet juoksupojakseen, koska hän ei tiedä mihin olisi mentävä.

Mutta emäntä nykäisi kaiken aikaa miestään käsipuolesta ikäänkuin estääkseen häntä puhumasta. Isäntä puhui kuitenkin asiansa selville, sillä hän ei ymmärtänyt mitä toinen tahtoi.

Nyt miehet pöytien äärestä taas alkoivat meluten huutaa, että he tahtoivat uudestaan kuulla laulunsa. Mutta emäntä huusi: "Ei, ei, vasta sunnuntaina se soitetaan. Eihän poika pelkästä väsymyksestä enää pysy pystyssä." Sitte tarttui hän Rikon käteen ja vei hänet suureen huoneeseen. Siellä riippui valjaita seinillä, ja erääseen nurkkaan oli levitetty viljaa ja toisessa oli vuode. Ei aikaakaan niin lepäsi Riko vuoteessa ja nukkui raskaasti ja makeasti.

Myöhemmin, kun talossa vallitsi hiljaisuus, istui isäntä sen pienen pöydän ääressä, missä Riko oli syönyt, ja emäntä seisoi hänen vieressään — sillä hän siivosi parastaikaa — ja puhui innokkaasti: "Tätä poikaa et saa lähettää pois rouva Menotin luokse; juuri sellaisen pojan minä tarvitsisin kaikenmoisiin toimiin. Etkö huomannut, kuinka hyvin hän soittaa viulua? Kaikkihan olivat ihan hurjia ihastuksesta. Pane vain merkille, tästä tulee vielä parempi viulunsoittaja kuin ne kolme, jotka meillä on nykyään. Tanssisäveleitä hän pian oppii soittamaan, niin että saat hänestä ilmaiseksi soittajan kaikkia tanssipäiviä varten ja voit vielä vuokrata hänet muillekin. Tätä et enää saa päästää käsistäsi, hän näyttää siivolta ja miellyttää minua; me pidämme hänet."

"On se minustakin parasta", sanoi mies. Hän älysi heti, mitä etua vaimon esityksestä tulisi olemaan.