KUUDESTOISTA LUKU.

Neuvo, joka oli monelle iloksi.

Näinä levottomuuden aikoina tunsi rouva Menotti todellista lohdutusta, kun hän taas kerran monesta ajasta näki pitkään, mustaan nuttuun puetun miehen astuvan puutarhan käytävää. Se mies oli hyväntahtoinen, vanha pastori, joka tuon tuostakin kävi pientä sairasta tervehtimässä. Rouva hypähti tuoliltaan ja huusi iloisesti: "Katsopas, Silvio, tuolla tulee hyvä herra pastori!" ja meni vierasta vastaan. Mutta Silvio, joka yhä vielä oli huonolla tuulella, huusi niin kovaa kuin jaksoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos Stineli tulisi!"

Mutta sitte poika kiireesti sukelsi peitteen alle piiloon, jottei pastori tietäisi mistä ääni tuli. Äiti oli hyvin kauhistunut, ja kun pastori astui huoneeseen, pyysi äiti, ettei tämä suinkaan panisi pahakseen vastaanottoa; eihän poika tosissaan tuollaista puhunut. Silvio ei liikahtanut peittonsa alla, sopersi sieltä vain hiljaa: "Puhuin minä sittekin tosissani."

Pastori nähtävästi aavisti mistä ääni tuli, sillä hän meni suoraan vuoteen luo, ja vaikkei hän nähnyt hituistakaan koko Silviosta, sanoi hän: "Jumala antakoon hyvän päivän, poikaseni. Miten on terveytesi laita? Ja miksi piilottelet maanalaisissa lokeroissa niinkuin mikäkin pikku myyrä? Tulepa sieltä esiin ja selitä minulle: mitä sinä Stinelillä tarkotat?"

Nyt Silvio kömpi esille, sillä hän tunsi kunnioitusta herra pastoria kohtaan, kun tämä oli näin lähellä. Hän ojensi heti vanhukselle pienen, laihan kätensä ja sanoi: "Rikon Stineliä."

Nyt täytyi äidin ruveta selittämään, sillä herra pastori pudisti hämmästyneenä päätänsä istuutuessaan Silvion vuoteen viereen. Äiti kertoi vieraalle kaikki mitä Stinelistä tiesi ja kuinka pikku Silvio nyt oli saanut päähänsä, ettei hänen koskaan enää tulisi hyvä olla, jos ei Stineli tule hänen luoksensa, ja kuinka Rikokin oli tullut niin typeräksi, että luuli voivansa tuoda tytön, vaikkei tiennyt edes tietä kaukaiseen vuoristoon, missä tyttö asui ja minne ei kukaan voinut lähteä, koska ei oikein tiedetty minkälaista kauheata kansaa siellä eleli. Mutta arvaahan sen, ettei siellä kunnon väkeä ole, koska noin hentoinen poika kuin Riko kernaammin antautui matkan suuriin vaaroihin kuin jäi sellaisten ihmisten pariin. Jos asiat muuten olisivat oikealla tolalla — lisäsi rouva Menotti — olisi hän valmis maksamaan vaikka kuinka paljon saadakseen tytön tänne Silviolle mieliksi ja itselleen avuksi pojan hoidossa; sillä monesti karttui hänelle aivan liian paljon työtä eikä tätä tällaista menoa voinut kauemmin jatkua. Riko, joka muuten oli varsin järkevä, arveli ettei kukaan muu kuin Stineli voisi olla hänelle niin hyväksi avuksi. Riko varmaankin tunsi tytön hyvin, ja jos tämä oli sellainen, joksi häntä oli kuvattu, olisi se hänellekin hyväksi, kun pääsisi pois vuoristosta. Mutta rouva Menotti vain ei tiennyt kuka sellaisen hyvän työn ottaisi tehdäkseen.

Pastori oli varsin vakavana kuunnellut eikä itse sanonut sanaakaan, ennenkuin rouva Menotti oli puhunut puhuttavansa. Ei hänen olisikaan ollut varsin helppoa saada puheenvuoroa, sillä rouva, joka ei pitkään aikaan ollut purkanut sydäntään, jutteli niin kiivaasti, että oli tukehtua omaan sanatulvaansa.

Kun hän nyt lopulta vaikeni, otti herra pastori ensin hyppysellisen nuuskaa ja sanoi sitte levollisesti:

"Hm, hm, rouva Menotti, minä luulen, että teillä on liian kamalat ajatukset vuoriston kansasta; on sielläkin kristityitä, ja senjälkeen kun on keksitty kaikellaisia kulkuneuvoja, joiden avulla voi päästä kauas, on käynyt mahdolliseksi matkustaa vaaratta vuoristoonkin. Tästä olisi vain hankittava tietoja, ja asiaa on mietittävä."

Tässä täytyi herra pastorin uudestaan vahvistuksekseen turvautua nuuskarasiaansa; mutta sitte hän jatkoi: "On olemassa kaikellaisia kauppiaita, lammaskauppiaita ja hevoskauppiaita, joita tulee vuoristosta Bergamoon; he varmaan tuntevat tiet. On ensin kuulusteltava ja sitte vasta päätettävä asiasta; tottahan keksitään joku keino, jos te, rouva Menotti, pidätte asian tärkeänä, voisin ehkä minäkin olla avuksi; käyn vuosittain kerran tai kahdesti Bergamossa ja silloinhan voisin kenties ryhtyä hommiin."

Rouva Menotti oli niin suuresti kiitollinen pastorille, ettei laisinkaan tiennyt miten ilmilausua tunteensa. Näin hän kerrassaan vapautui raskaista ajatuksista, jotka olivat vainonneet häntä monet päivät ja yöt ja käyneet sitä sotkuisemmiksi, jota enemmän hän niitä mielessään hautoi, niin että lopulta tuntui ikäänkuin hän ei enää olisi voinut selviytyäkään tästä pulmasta. Nyt oli pastori ottanut koko taakan niskoilleen, ja pastorin puoleen hän voisi tästälähin neuvoa Silviotakin kääntymään toivomuksineen.

Koko puhelun ajan oli Silvio jännitetyin mielin terävästi katsonut pastoria harmaine silmineen. Kun tämä nyt nousi ja hyvästiksi ojensi pienokaiselle kätensä, paiskasi tämä siihen lujasti omansa ikäänkuin olisi sanonut: "Nämä tuumat minä hyväksyn." Pastori lupasi ilmoittaa asiasta niin pian kuin oli päättänyt kuulustelunsa ja saanut selville oliko tuuma toteutettavissa vai oliko Silvion luovuttava vaatimuksistaan.

Nyt kului viikko viikolta, mutta Silvio pysyi yhä rauhallisena. Hän eli toivossa, ja sitä paitsi oli Riko kerrassaan muuttunut vielä entistään huvittavammaksi ja vilkkaammaksi. Aina siitä saakka kuin hän oli kuullut mitä pastori oli luvannut, oli häneen lentänyt kuin sytyttävä ilonkipinä ja hän eli kuin uutta elämää. Hän osasi kertoa Silviolle entistä enemmän, ja kun hän tarttui viuluunsa, lähti siitä niin sydäntä virkistäviä säveleitä ja lauluja, ettei rouva Menotti enää hennonut lähteä huoneesta eikä kyllin voinut ihmetellä mistä Riko tuon kaiken oli oppinut.

Ainoastaan tässä talossa olikin Rikolla tosi-iloa viulustaan; avarassa, korkeassa huoneessa kaikui soitto niin ihanalta; täällä oli niin hiljaista ja ilmavaa, täällä ei ollut tupakansavua eikä ihmishälinää, eikä hänen tarvinnut soittaa yksinomaan tanssisävelmiä, vaan sitä, mikä milloinkin oli hänelle itselleen iloksi. Päivä päivältä palasikin Riko yhä mieluummin tähän huoneeseen, ja usein sinne tullessaan hän ajatteli: "tältä varmaankin tuntuu, kun tulee kotiinsa". Mutta tämähän ei ollut hänen kotinsa, hän sai vain tulla sinne pariksi tunniksi, ja sitte oli aina lähdettävä pois.

Mutta viime aikoina oli Riko muuttunut tavalla, joka sai hänen emäntänsä suuresti ihmettelemään. Kun emäntä joskus laski solkkuisen, rikkinäisen likaämpärin hänen eteensä ja sanoi: "Viepäs, Riko, tämä kanoille!" — silloin vetäytyi Riko hiukan syrjään, asetti kädet taaksensa ikäänkuin merkiksi siitä, ettei hän voinut koskea ämpäriin, ja sanoi tyynesti: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi sen!"

Ja kun emäntä toi vanhat kenkänsä ja tahtoi antaa ne Rikon käteen, jotta tämä veisi ne paikattaviksi, teki Riko taas samalla tavalla ja sanoi: "Minusta olisi hauskempaa, jos joku toinen veisi ne."

Mutta emäntä oli ymmärtäväinen nainen, jonka silmä näki mitä ympärillä tapahtui, ja hän oli kyllä huomannut kuinka Riko viime aikoina oli muuttunut ja miltä hän nyt näytti. Rouva Menotti oli pitänyt Rikon hyvissä vaatteissa aina siitä saakka kuin hän otti tämän tehtävän huolekseen. Ja kun kaikki kaunisti Rikoa ja hän yhä enemmän alkoi näyttää herraspojalta, niin rouva Menotti ilomielin hankki hänelle hyvää kangasta puvuiksi ja Riko puolestaan piti vaatteitaan siististi ja huolellisesti, sillä häntä miellytti kaikki, mikä oli kaunista, ja likaisuus ja epäjärjestys oli hänelle yhtä vastenmielistä kuin melu. Tämän kaiken oli emäntä huomannut, ja sitäpaitsi hän hyvin tiesi, että Riko yhä vielä, niinkuin ensi kerrallakin tanssihuveista palatessaan, tyhjensi hänelle taskunsa ja antoi pois kaikki rahat, eikä milloinkaan näyttänyt vaativan niistä osaansa.

Hän toikin kotiin yhä suurempia rahamääriä, siliä hän ei soittanut vain tanssisävelmiä niinkuin muut, vaan tanssin jälkeen pyydettiin häneltä aina lauluja ja mitä muuta hän osasi. Sentähden tahtoi emäntä kernaasti pitää Rikon luonaan, ja siksi kanat ja vanhat kenkärajat saivat hänen puolestaan jäädä rauhaan ja muiden hoidettaviksi.

Näin oli kulunut kolme vuotta siitä, kun Riko tuli Peschieraan. Hän oli nyt neljäntoista vanha nuorukainen, ja kuka vain hänet näki, se mieltyi häneen.

Taas loisti kultainen syyspäivyt yli Gardajärven ja sininen taivas kaareili yli hiljaisen aallokon. Puutarhassa riippui köynnöksissä kultaisia rypäleitä ja punaiset oleanderikukkaset helottivat kirkkaassa päivänpaisteessa. Silvion huoneessa vallitsi hiljaisuus, sillä äiti oli mennyt puutarhaan poimimaan rypäleitä ja viikunoita illalliseksi. Silvio kuunteli Rikon askeleita, sillä tähän aikaan hänen oli määrä tulla. Nyt narisi portti; Silvio kiepsahti istumaan. Pitkä, musta kauhtana näkyi käytävällä; tulija oli herra pastori. Tällä kertaa Silvio ei piiloutunut; hän ojensi kätensä niin kauas kuin voi pastoria vastaan, vaikka tämä vielä oli kaukana puutarhan käytävällä. Tämä vastaanotto miellytti vierasta; vaikka hän kyllä näki äidin etäämmällä puutarhassa, tuli hän heti huoneeseen Silvion vuoteen viereen ja sanoi: "Oikein tehty, poikani! Miten on terveytesi laita?" — "Hyvin", vastasi Silvio nopeasti. Suuresti jännitettynä hän katsoi herra pastoria ja kysyi sitte hiljaa: "Milloin voi Riko lähteä?"

Pastori istuutui vuoteen viereen ja sanoi juhlallisella äänellä: "Huomen aamulla kello 5 lähtee Riko, pikku poikani."

Samassa tuli rouva Menottikin huoneeseen ja alkoi innokkaasti kysellä ja ihmetellä; pastori töin tuskin sai hänet niin paljon vaikenemaan, että häiritsemättä sai ruveta kertomaan mitä oli saanut toimitetuksi. Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja heti jutun alusta kiinnitti Silvio katseensa kertojaan kuin pieni varpusenpoika.

Herra pastori tuli juuri Bergamosta, jossa oli ollut kaksi päivää. Siellä hän oli erään ystävänsä avulla tavannut hevoskauppiaan, joka noin 30 vuoden kuluessa on joka syksy tullut Bergamoon, ja tuntee vuoriston kaikki tiet ja paikkakunnat, vieläpä paljon etäämmätkin kuin se, jonne Rikon oli mentävä. Hän tiesi myöskin miten vuoristoon on matkustettava yhtä painoa tarvitsematta koko matkalla astua ajoneuvoista tai etsiä yösijaa. Tällaiselle matkalle lähtee kauppias itse ja on luvannut ottaa Rikon mukaansa, jos tämä huomen aamuna saapuu Bergamoon ensimäisellä junalla. Tämä mies tunsi myöskin kaikki ajajat ja junailijat ja lupasi pyytää näitä ottamaan pojan ja hänen matkakumppaninsa suojaansa ja hoitoonsa myöskin paluumatkalla, niin että he voivat kulkea aivan turvallisesti.

Pastorin mielipide oli siis, että nyt voitiin rauhallisella mielellä lähettää Riko menemään, ja hän puolestaan antoi hänelle siunauksensa matkalle.

Mutta kun hän sitte lähti ja oli jo ennättänyt puutarhaportille, kääntyi rouva Menotti, joka oli saattanut häntä, vielä kerran hänen puoleensa ja kysyi huolestuneena: "Voi, herra pastori, eihän Riko vain mahda joutua hengenvaaraan matkalla tai eksyä noilla monimutkaisilla teillä ja niin jäädä harhailemaan jylhään vuoristoon?"

Pastori koetti vielä kerran rauhoittaa rouvaa, ja tämä palasi huoneeseen ja alkoi ajatella millä tavalla Rikoa nyt oli varustettava matkalle. Samassa Rikokin astui puutarhaan, ja Silvio tervehti häntä sellaisella ilohuudolla, että Riko hämmästyneenä riensi vuoteen ääreen katsomaan mikä oli tapahtunut.

"Mikä sinulle tuli? Mikä sinulle tuli?" kysyi Riko hätäytyneenä, ja Silvio taas huusi minkä jaksoi: "Minä tahdon kertoa! Minä tahdon kertoa!" Sillä hän pelkäsi, että äiti ehtisi ennen häntä kertoa tuon suuren uutisen. Mutta äiti jätti pojat kahdenkesken iloitsemaan ja lähti omiin toimiinsa, sillä nepä nyt olivatkin tärkeimmät. Hän haki esille matkalaukun ja pisti pohjalle suunnattoman suuren kappaleen savustettua lihaa ja leipäpuolikkaan ja suuren käärön kuivattuja luumuja ja viikunoita. Sitte tuli laukkuun vaatteita: kaksi paitaa, sukka- ja kenkäpari ja nenäliinoja. Matkalaukkua sääliessään tuntui rouva Menotista kuin olisi Riko lähdössä maailman etäisimpään maanosaan, ja nyt hän vasta huomasi kuinka rakas Riko oli hänelle, niin että hän tuskin tuli toimeen ilman häntä.

Kesken työtään täytyi hänen tuon tuostakin istuutua ja ajatella: "Jospa tästä vain ei koituisi onnettomuutta!"

Nyt toi hän laukun Rikolle ja neuvoi häntä heti menemään ravintolaan ja tarkoin kertomaan emännälle kaikki ja pyytämään häneltä lupaa lähteä matkalle; laukun voisi hän sitte heti viedä rautatieasemalle.

Riko hämmästyi suuresti näistä matkatavaroistaan; mutta hän totteli heti ja läksi emännän luokse. Hän kertoi tälle, että hänen oli matkustettava vuoristoon noutamaan Stineliä, ja että pastori oli esittänyt, että hänen olisi lähdettävä jo huomenaamuna kello viideltä.

Kun emäntä kuuli, että pastorillakin oli tämän asian kanssa tekemistä, tuli hän heti myöntyväiseksi. Hän halusi vain tietää kuka Stineli oli, ja minkälainen; hän ajatteli heti, että ehkä tuo olisi hänelle sopiva. Mutta hän sai heti tietää että Stineli oli tyttö, jonka nimi oli Stineli ja että hän oli tuotava rouva Menotin apulaiseksi. Silloin hän suostui asiaan, sillä rouva Menottia hän ei tahtonut vastustaa; hän oli, näet, hyvillään siitä, että tämä antoi hänen pitää Rikoa palveluksessaan. Hän otaksui Stinelin olevan Rikon sisaren, vaikkei poika sitä sanonut; mutta eihän tämä muutenkaan koskaan puhunut perhe-oloistaan.

Samana iltana kertoikin emäntä kaikille vierailleen, että Riko seuraavana aamuna lähtee hakemaan sisartaan, sillä hän on tullut huomaamaan, kuinka täällä on hyvä olla.

Nyt hänkin puolestaan tahtoi näyttää kuinka hyvää hän soi Rikolle. Hän toi ullakolta suuren kopan ja ahtoi sen aivan täyteen makkaroita ja juustoa ja munia ja leipäpilppuja, joiden väliin pani sormenpaksulta voita. Rikolle hän sitte sanoi: "Et sinä saa nähdä nälkää matkalla, ja loput saat syödä perillä; siellä taidat tavata tyhjänpuoleiset paikat ja kotimatkalla tarvitset myöskin hiukan evästä. Sillä tulethan sinä, Riko, aivan varmasti takaisin?"

"Tulen", sanoi Riko. "Viikon päästä olen taas täällä."

Nyt Riko vielä vei viulunsa rouva Menotin luo, sillä muiden hoitoon ei hän sitä olisi uskonut, ja sitte hän heitti heidät viikoksi hyvästi; sillä jos kaikki kävi hyvin, toivoi hän palaavansa sen kuluttua.