SEITSEMÄS LUKU.

Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän".

Nyt tuli kauniita kesäpäiviä, ja mummu koetti niin paljon kuin mahdollista hankkia Stinelille tuon tuostakin jonkun vapaahetken; mutta kodissa karttui työtä yhä enemmän. Riko seisoi pitkät ajat kotinsa kynnyksellä ja katseli vastapäistä ovea, odotellen, että Stineli pian tulisi.

Syyskuussa, kun ihmiset usein istuivat asuntojensa edustalla iloiten viimeisistä lämpimistä illoista, istui opettajakin joskus oman ovensa luona; mutta hän näytti laihtuneelta, ja henkeä ahdisti yhä enemmän. Eräänä aamuna, kun hän aikoi nousta vuoteeltaan, eivät voimat riittäneetkään, ja hän vaipui takaisin päänalukselleen. Siinä hän sitte makasi aivan hiljaa ja alkoi ajatella miten kävisi, kun hänen täytyi kuolla. Hänellä ei ollut lapsia, ja hänen vaimonsa oli aikoja sitten kuollut; taloutta hoiti vain vanha palvelija. Pääasiallisesti hän tuumaili, mihin hänen tavaransa joutuisivat, kun häntä ei enää olisi, ja kun hän tuli katsoneeksi viuluaan, joka riippui seinällä aivan vastapäätä, sanoi hän itsekseen: "Tuokin minun täytyy jättää." Ja hänen mieleensä muistui se päivä, jolloin Riko oli seisonut hänen edessään viulua soittamassa, ja hän olisi paljon kernaammin suonut viulunsa pojalle kuin eräälle kaukaiselle sukulaiselle, joka ei lainkaan osannut soittaa. Sitte hän ajatteli, että ehkäpä Riko voisi ostaa viulun, jos se olisi saatavissa huokealla hinnalla; ehkä isä sittekin oli jättänyt pojalle hiukan peruja. Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että jos hänen kerran on luovuttava viulusta, ei hänellä rahoistakaan enää ole hyötyä. Mutta voiko hän noin vaan ilmaiseksi lahjoittaa pois soittokoneen, joka oli hänelle maksanut kaksitoista hohtavaa hopearahaa? Näin hän yhä tarkemmin tuumaili, miten tässä olisi meneteltävä; kuinka mahdotonta hänen oli ihan ilmaiseksi antaa pois viulunsa ja kuinka siitä toki olisi jotakin saatava. Mutta lopulta selvisi aina, että mihin ei voinut viedä viulua mukanaan, sinne ei voinut viedä muutakaan tavaraa, vaan kaikki oli jätettävä tänne.

Sillä välin oli kuume noussut nousemistaan ja kaiken iltaa ja koko yön vaivasivat kaikellaiset ajatukset häntä ja mieleen muistui vanhoja asioita, jotka hän jo aikoja sitten oli unohtanut, ja ne ahdistivat häntä niin, että hän aamulla oli lopen väsynyt ja hautoi vain yhtä ajatusta: hän tahtoi kernaasti tehdä jotain hyvää; heti paikalla hän tahtoi tehdä jonkun hyvän työn.

Hän koputti sauvallansa seinään, kunnes vanha palvelija astui huoneeseen, ja tämän hän lähetti mummun luo pyytämään vanhusta tulemaan koululle; mutta hänen oli tultava heti.

Pian mummu saapuikin sairaan luo; mutta ennenkuin hän ennätti kuulustella tämän vointia, sanoi opettaja: "Olkaa hyvä ja ottakaa tuo viulu seinältä ja viekää se pienelle orpopojalle; minä lahjoitan sen hänelle; hänen on vain hoidettava sitä hyvin."

Mummu oli hyvin ihmeissään ja tuon tuostakin hän huudahti: "Mitähän nyt Riko tekee? Mitähän Riko sanoo?"

Sitte mummu huomasi, että opettaja näytti hiukan levottomalta, ikäänkuin asialla olisi ollut kiire. Sentähden mummu heti heitti hyvästi ja riensi lahja kainalossa kedon poikki niin kiireesti kuin pääsi. Hän tuskin itse malttoi odottaa hetkeä, jolloin Riko saisi tietää onnestaan.

Tuolla Riko seisoikin ovensa edustalla; mummu viittasi häntä luokseen, ja hän juoksi vanhusta vastaan.

"Katsopas, Riko", sanoi mummu ja näytti hänelle viulua, "tämän lähettää opettaja sinulle lahjaksi; se on nyt sinun".

Riko seisoi kuin unta nähden, mutta totta se sittekin oli; mummu todella ojensi hänelle viulua.

"Ota se, Riko, se on nyt sinun", sanoi mummu taas.

Vapisten ilosta ja liikutuksesta tarttui Riko viuluunsa, laski sen käsivarrelleen ja katsoi siihen yhtä mittaa ikäänkuin peljäten, että se vielä voisi hävitä häneltä, jos hän vain hiukan liikahtaisi.

"Sinun on myöskin hoidettava sitä hyvin", täydensi mummu saamaansa tehtävää; mutta hänen täytyi samalla nauraa, niin turhalta tuntui hänestä tämä varoitus. "Ja, Riko, muista myöskin opettajaa äläkä milloinkaan unohda mitä hän on tehnyt sinulle; hän on nyt hyvin sairas."

Nyt mummu meni tupaansa, ja Riko riensi aarteineen ullakkokamariinsa, missä hän aina sai olla yksin.

Sinne hän istuutui ja soitti soittamistaan ja unohti tykkänään syömisen ja juomisen ja ajan kulun. Vasta kun alkoi hämärtää, nousi hän ja meni portaita alas. Täti tuli kyökistä ja sanoi: "Huomenna saat syödäksesi, tänään olet käyttäytynyt niin, ettet saa mitään ruokaa."

Rikon ei ollut vähintäkään nälkä, vaikkei hän ollut syönyt sittekuin aamulla aikaisin. Ei hän nytkään olisi muistanut ruokaa ja meni sentähden varsin iloisena naapuriin, missä pujahti kyökkiin; hän etsi nyt mummua. Stineli seisoi uunin vieressä tulta sytyttämässä. Kun hän näki Rikon, alkoi hän heti riemusta huutaa, sillä siitä saakka kun mummu oli kertonut mitä oli tapahtunut, oli lattia kaiken päivää polttanut hänen jalkojaan; hän olisi halunnut ulos ilmaisemaan iloaan Rikolle; mutta hän ei voinut päästä pois silmänräpäykseksikään. Nyt hän oli aivan kuin suunniltaan ja huusi yhtä mittaa: "Nyt se on sinun! Nyt se on sinun!"

Melun kuultuaan tuli mummu tuvasta, ja Riko meni heti hänen tykönsä ja sanoi: "Mummu, voinko mennä kiittämään opettajaa, kun hän on niin sairas?"

Mummu mietti hetkisen, sillä opettaja oli jo aamulla näyttänyt kovin sairaalta; sitte sanoi hän: "Odota hiukan, Riko, minä tulen mukaasi", ja meni panemaan yllensä puhtaan esiliinan. Sitte he yhdessä läksivät koulutalolle. Mummu meni ensin opettajan huoneeseen, sitte Riko tuli hiljaa jäljestä, viulu kädessä; sillä siitä saakka kun hän sen sai, ei hän silmänräpäykseksikään ollut laskenut sitä luotaan.

Opettaja makasi hyvin heikkona; Riko astui vuoteen viereen ja katsoi viuluaan; hän ei saanut sanaa suustansa, mutta hänen silmänsä loistivat niin, että opettaja varmaankin ymmärsi hänet. Hän katsoi iloisesti poikaa ja nyykäytti päätään. Sitte hän viittasi mummua luokseen. Riko astui syrjään ja opettaja sanoi heikolla äänellä: "Mummu, minulle olisi mieleistä, jos rukoilisitte 'Isä meidän'; minua niin peloittaa."

Samassa kuuluikin rukouskellon soitto. Riko pani heti kätensä ristiin, samoin teki mummukin ja rukoili "Isä meidän". Sitte oli huoneessa ihan hiljaista. Mummu kumartui hiukan ja painoi vanhan naapurinsa silmät umpeen; sillä hän oli kuollut. Sitte hän tarttui Rikon käteen ja läksi hiljaa hänen mukanaan huoneesta.