NELJÄS LUKU.

Kaukainen, kaunis, nimetön järvi.

Kun Stineli sunnuntai-aamuna avasi silmänsä, oli hän hyvin iloinen, vaikkei ensin muistanut mistä syystä; mutta sitte johtui hänelle mieleen, että nyt oli sunnuntai ja että mummu edellisenä iltana oli sanonut: "Huomenna saat viettää sunnuntaita; saat olla vapaa kaiken iltapäivää."

Kun päivällinen oli syöty, kaikki astiat pantu paikoilleen ja pöytä pesty, huusi Peterli: "Tule minun luokseni, Stineli!" Ja toiset sairaat huusivat kumpikin vuoteestaan: "Ei, tule minun luokseni!" ja isä sanoi: "Stinelin on mentävä katsomaan vuohta."

Mutta silloin meni mummu kyökkiin ja viittasi Stinelin luoksensa. "Lähde sinä vain matkoihisi", sanoi hän. "Minä kyllä hoidan vuohen ja lapset. Tulkaa vain kauniisti kotiin, kun rukouskello soi." Mummu kyllä tiesi, että heitä oli kaksi menemässä.

Nyt Stineli riensi pois niinkuin lintu, jonka häkin ovi on avattu, ja ulkona seisoi Riko, joka jo kauan oli odottanut. He juoksivat poikki niityn ja alkoivat kavuta metsäkukkulalle. Aurinko paistoi vuorille ja taivas kaarteli sinisenä niiden yllä. Varjopaikoissa täytyi heidän toisin kerroin vähän astua lumeen; mutta huipulle päästyään he näkivät toisella puolella auringon, joka loi välkettään yli järven. Rinteellä, joka jyrkästi vietti järvelle päin, oli kauniita kuivia paikkoja, ja sinne kävivät lapset istumaan. Kukkulalla puhalsi tuima tuuli, joka humisi heidän korvissaan. Stineli oli pelkkää iloa ja ihastusta. Tuon tuostakin hän huusi:

"Katso, Riko, katso aurinkoa! Katso kuinka kaunista! Nyt tulee kesä! Katso kuinka järvi kimaltelee. Tätä kauniimpaa järveä ei voi olla koko maailmassa!" sanoi hän vihdoin päättävästi.

"Kaunis se on, Stineli, mutta näkisitpä kerran sen järven, jota minä aina ajattelen." Ja Riko tähysteli lakkaamatta järven toiselle puolelle, ikäänkuin hänen ikävöimänsä paikka olisi ollut siellä, minne ei katse enää yltänyt.

"Näetkös, siellä ei ole näin tummia havupuita; siellä on kiiltäviä, vihreitä lehtiä ja suuria, punaisia kukkia, eivätkä vuoret ole näin korkeita ja mustia eikä näin lähellä, vaan ne ovat kaukana ja sinipunervia, ja taivas ja järvi ovat ihan kuin kullasta, ja siellä on niin hiljaista ja lämmintä. Siellä ei tuuli tohise noin eivätkä jalat ole näin lumiset; siellä voi aina istua päivänpaisteisella nurmella katselemassa kaikkea tuota ihanuutta."

Stineli oli heti täynnä innostusta. Hän näki selvästi mielikuvituksessaan punaiset kukat ja kultaisen järven. Mahtoi se olla kaunista!

"Ehkä sinä joskus vielä voit mennä katsomaan järveäsi ja tuota kaikkea", sanoi hän. "Tiedätkö, mitä tietä sinne mennään?"

"Täältä mennään Malojaan. Siellähän olen usein käynyt isän kanssa. Hän näytti minulle tien, joka kiemurrellen vie aina vain alaspäin; ja kaukana alhaalla on se järvi, mutta se on niin etäällä, että sinne tuskin voi mennä."

"Oi, sinne on helppo mennä", arveli Stineli. "Kuljet yhä vain alaspäin, niin tulet varmaan lopulta perille."

"Mutta isä on vielä sanonut minulle jotain. Näetkö, Stineli, kun kulkee pitkin tietä ja sitte menee ravintolaan ja syö ja nukkuu siellä, niin täytyy aina maksaa siitä ja siihen tarvitaan taas rahaa."

"Oi, meillähän on nyt paljon rahaa", riemuitsi Stineli. Mutta Riko ei riemuinnut.

"Meidän rahamme ovat tyhjänveroiset; senhän huomasin, kun oli puhe viulusta", sanoi hän suruissaan.

"Jää sitte kernaimmin kotiin, Riko; onhan täällä kotonakin kaunista."

Vähän aikaa istui Riko mietteissään; pää oli vaipunut kättä vasten ja kulmakarvat olivat taas ihan kiinni toisissaan. Sitte kääntyi hän Stineliin päin, joka sillä välin oli pehmeästä, vihertävästä sammaleesta laittanut vuoteen tyynyineen, peitteineen viedäkseen sen sairaalle Urslille tuliaisiksi. "Sinä sanot, Stineli, että minun on vain jäätävä kotiin", sanoi hän otsa rypyssä, "mutta tiedätkö, tuntuu ikäänkuin en tietäisi missä minun kotini oikeastaan on".

"Voi mitä puhut!" huusi Stineli ja heitti hämmästyksissään koko kourallisen sammalia luotansa. "Täällähän on sinun kotisi tietysti! Siellähän on koti, missä on isä ja äiti." — Tässä tyttö äkkiä vaikeni. Rikollahan ei ollut äitiä ja isäkin oli harvoin kotona. Entä täti? — Stineli ei koskaan mennyt lähelle tätiä, sillä tämä ei ollut milloinkaan sanonut hänelle hyvää sanaa. Tyttö ei laisinkaan enää tiennyt mitä sanoa. Mutta Stineli ei voinut kauan olla noin epävarmana.

Riko oli taas vaipunut mietteihinsä, mutta Stineli tarttui häntä käsivarteen ja huudahti:

"Olisipa hauska tietää, mikä tuon järven nimi on."

Riko tuumasi hetken. "Sitä en tiedä", sanoi hän sitte, itsekin ihmetellen tietämättömyyttään.

Silloin Stineli ehdotti, että he kuulustelisivat järven nimeä; sillä kun Rikolle kerran karttuu paljon rahaa ja hän voi lähteä matkalle, on hänen tietysti kyseltävä tietä, ja silloin hänen täytyy tietää järven nimi. Nyt alkoivat he neuvotella, keltä voisivat kysyä, opettajaltako vai mummulta. Mutta Riko tuli ajatelleeksi, että isähän varmaan tietää tämän asian kaikkein parhaiten, ja häneltä hän päätti kysyä niin pian kuin isä vain tulisi kotiin.

Sillä välin oli aika kulunut ja äkkiä kuulivat lapset kaukaa hiljaista kellonsoittoa. He tunsivat äänen; rukouskello soi. He hypähtivät heti pystyyn ja juoksivat käsi kädessä risukon ja lumen läpi rinnettä alas ja poikki niityn; eikä aikaakaan niin he jo seisoivat oven edessä, missä mummu oli heitä odottamassa.

Stinelin oli heti mentävä sisään ja mummu sanoi kiireisesti Rikolle: "Mene sinäkin heti sisään, Riko, älä enää jää tähän oven edustalle seisomaan."

Näin ei mummu koskaan ennen ollut sanonut Rikolle, vaikka tämä aina oli jäänyt siihen seisomaan, sillä häntä ei milloinkaan haluttanut mennä tupaan. Mutta hän totteli mummua ja lähti heti sisään.