← Table of contents
Pieni italialainen

NELJÄSTOISTA LUKU.

Mandi Granfelt translation

Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta.

Seuraavana aamuna seisoi emäntä ulko-ovella ja tarkasteli ilmaa ja mitä yön kuluessa oli tapahtunut. Silloin tuli rouva Menotin nuori palvelija pitkin tietä; hän oli samalla isäntä ja renki rouvan kauniilla, hedelmärikkaalla maatilalla, — hän oli, näet, perehtynyt puutarha- ja peltotyöhön. Hän hallitsi ja vallitsi ja piti huolta kaikesta ja hänen oli hyvä olla. Sentähden hän yhtä mittaa viheltelikin.

Kun hän nyt saapui emännän eteen, herkesi hän hetkeksi viheltämästä ja sanoi, että jos tuo eilinen nuori soittoniekka ei vielä ole lähtenyt pois, saisi hän taas tulla rouva Menotin luo, sillä pikku poika tahtoisi vielä kuulla hänen soittoaan.

"Voihan poika tulla, kun ei rouva Menotti vain liikoja vaadi", sanoi emäntä ja pani samalla molemmat kätensä puuskaan ikäänkuin merkiksi siitä, ettei tässä kovin suurta kiirettä pidetä. "Parastaikaa makaa soittoniekka tuolla ylhäällä hyvässä vuoteessaan ja ottaa makeita unia, ja minä suon mielelläni hänelle sen levon. Voitte sanoa rouva Menotille, että vielä minä hänet sinne lähetän; hän ei lähde täältä pois, sillä minä olen ottanut hänet turviini. Hän on turvaton orpopoika, joka ei tiedä mihin hänen on mentävä, ja nyt hänestä on pidetty huolta."

Nuorukainen läksi näine tietoineen.

Emäntä antoi Rikon nukkua kyllikseen, sillä hän oli hyväluontoinen nainen; tosin ajatteli hän aina ensin omaa etuaan, mutta sitte myöskin toisten. Kun Riko vihdoin itsestään heräsi, oli hän nukkunut pois kaiken väsymyksen, ja tuli nyt reippaana alas. Silloin emäntä viittasi häntä kyökkiin ja asetti suuren maljan kahvia hänen eteensä pöydälle ja viereen kauniin, keltaisen maissileivän. Sitte hän sanoi: "Tällaista voit saada joka päivä, jos vain tahdot, ja päivälliseksi ja illalliseksi vielä paljon parempaa, sillä missä keitetään vieraille, siellä jää aina tähteitä. Sitte saat vain juosta minun asioillani, ja sen ohessa tarvittaissa soittaa viulua. Meillä saat kodin ja oman huoneen eikä sinun enää tarvitse kiertää maailmaa. Nyt saat vain sanoa, tahdotko jäädä tänne."

Silloin Riko tyytyväisenä vastasi: "Tahdonhan minä jäädä", sillä niin paljon hän toki osasi emännän kieltä.

Sitte emäntä heti kuljetti häntä läpi koko talon, käytti vajassa ja tallissa, kasvitarhassa ja kanapihassa, ja joka paikasta näytti hän pojalle ympäristöä ja selitti mistä mentiin kauppapuotiin, mistä suutariin ja muiden tärkeämpien ihmisten luokse. Riko kuunteli tarkasti, ja koetellakseen häntä, lähetti emäntä hänet kohta kolmeen, neljään eri paikkaan hakemaan kaikenlaista tavaraa, kuten olutta, saippuaa ja lankaa sekä noutamaan suutarista korjattavaksi lähetetyn saappaan; sillä hän oli huomannut, että Riko kyllä osasi lausua yksityisiä sanoja.

Riko toimitti kaikki asiat oikein; tämä miellytti emäntää suuresti ja illemmällä hän sanoi: "Nyt saat mennä viuluinesi rouva Menotin luo ja olla siellä koko illan."

Siitä Riko tuli hyvin iloiseksi, sillä nyt hän taas sai kulkea pitkin järven rantaa, ja mennä sinne, missä kauniit kukkaset kasvoivat.

Järven luokse tultuaan juoksi hän jälleen pienelle sillalle ja istui vähäksi aikaa sen läheisyyteen, sillä siellä levisi taas kaikki entinen ihanuus hänen eteensä; vesi ja vuoret olivat nytkin hienon kulta-udun verhoamia, ja Riko tuskin malttoi lähteä paikaltaan.

Mutta joka tapauksessa hän jatkoi matkaansa, koska hän tiesi, että nyt oli noudatettava emännän käskyä, sillä sitä vartenhan hän sai asua ravintolassa.

Kun hän tuli puutarhaan, kuuli hän heti pikku pojan äänen — ovi näet oli aina auki — ja tämä huusi: "Tule taas soittamaan!"

Rouva Menotti tuli ulos, antoi ystävällisesti Rikolle kättä ja vei hänet huoneeseen. Se oli avara sali ja suuresta ovesta näkyi kaunis puutarha kukkasineen. Sairaan pojan pieni vuode oli asetettu aivan vastapäätä ovea, ja sen ohessa oli huoneessa vain pöytiä ja tuoleja ja kauniita kirstuja, mutta ei toista vuodetta; sillä yöksi vietiin pieni sänky viereiseen huoneeseen, jossa äidinkin vuode oli, Aamulla vietiin poika vuoteineen taas kauniiseen, iloiseen saliin, missä aurinko joka päivä loi loistavan valojuovan lattialle ja siten ilahutti pikku sairaan sydäntä. Pienen vuoteen vieressä oli kaksi kainalosauvaa, ja tuontuostakin nosti äiti pienokaisen vuoteesta ja kuljetti häntä sauvojen nojassa ympäri huonetta, sillä hän ei osannut kävellä eikä seisoakaan yksikseen; hänen jalkansa olivat halvaantuneet eikä hän ollut milloinkaan niitä käyttänyt.

Kun Riko astui huoneeseen, ponnahti pikku poika istumaan pitkän nuoran avulla, joka vuoteen kohdalla riippui katosta; sillä omin voimin ei hän päässyt istumaan. Riko meni vuoteen luo ja katseli ääneti pientä sairasta. Hänellä oli hentoiset käsivarret, pienet, laihat kätöset, ja niin pienet kasvot, ettei Riko milloinkaan ennen ollut niin pieniä pojankasvoja nähnyt, ja niissä oli kaksi suurta silmää, jotka terävästi katselivat Rikoa; sillä pieni sairas, joka harvoin pääsi näkemään jotain uutta tai outoa, mutta joka aina kovin halusi nähdä sellaista, katseli hyvin tarkoin kaikkea, mikä sattui hänen yksinäiselle tielleen.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi pikku poika ensin.

"Riko", oli vastaus.

"Minun nimeni on Silvio. Kuinka vanha sinä olet?" jatkoi hän kyselyään.

"Kohta yhdentoista."

"Kohta minäkin olen yhtä vanha", kertoi poika.

"Voi, Silvio, mitä puhut", sanoi siihen äiti. "Sinähän täytät vasta neljä vuotta. Ei ne vuodet niin pian kulu."

"Soita taas!" sanoi nyt pikku Silvio.

Äiti istui paikalleen vuoteen viereen, ja Riko asettui vähän etäämmälle ja alkoi soittaa viuluaan. Silvio ei tuntunut saavan siitä kyllikseen; niin pian kun Riko oli saanut kappaleen soitetuksi, kuului vuoteesta taas: "Soita vielä!"

Näin soitti Riko kaikki kappaleensa ainakin kuuteen kertaan; sitte lähti äiti pois, ja kun hän tuli takaisin, toi hän mukanaan lautasellisen kullankeltaisia viinirypäleitä ja sanoi, että nyt on Rikon levättävä ja istuttava tuolille vuoteen viereen ja syötävä rypäleitä Silvion seurassa.

Sitte äiti läksi hetkeksi puutarhaan katsomaan kasvejaan, ja oli varsin hyvillään siitä, että kerrankin voi poistua pienokaisen vuoteen äärestä; tavallisesti ei hän voinut mennä mihinkään, sillä Silvio ei häntä päästänyt luotansa, vaan alkoi heti surkeasti huutaa, jos äiti vähänkin jätti hänet yksikseen.

Sillä aikaa molemmat lapset tulivat mainiosti toimeen keskenään; sillä Silvion kysymyksiin osasi Riko varsin hyvin vastata; sitäpaitsi sai hän helposti Silvion ymmärtämään itseään silloinkin, kun ei tiennyt oikeita sanoja, ja tällainen seurustelu oli pikku sairaalle suureksi hauskuudeksi. Äiti sai käydä katsomassa ei vain kukkamaitaan, vaan myöskin viiniköynnöksiään, kauniita viikunapuitaan ja kaikkea muuta sekä puutarhassa että pellolla, ilman että Silvio kertaakaan oli huutanut häntä.

Kun hän taas tuli huoneeseen, ja kun alkoi hämärtää ja Riko nousi lähteäkseen, nosti Silvio kovan melun, piti molemmin käsin kiinni Rikon nutusta eikä tahtonut päästää häntä irti, ennenkuin tämä olisi luvannut tulla takaisin huomenna ja joka päivä. Mutta rouva Menotti oli varovainen nainen; hän oli kyllä ymmärtänyt, mitä emäntä tervehdyksellään oli tarkottanut. Sentähden koetti hän rauhoittaa Silviota ja lupasi heti seuraavina päivinä mennä puhuttelemaan emäntää ja pyytää häneltä Rikolle lupaa; sillä ei Riko itse voinut mitään luvata, hänen täytyi totella emäntäänsä.

Vihdoin päästi pienokainen irti nutun, antoi Rikolle kättä, ja tämä lähti vastenmielisesti pois. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt tänne, missä oli niin hiljaista ja niin kaunista ja Silvio ja äiti niin ystävällisiä hänelle. —

Muutamien päivien päästä tuli rouva Menotti pyhävaatteisiinsa puettuna illalla "Kultaiseen aurinkoon", ja emäntä juoksi häntä vastaan ja vei hänet yläkerran saliin. Sitte rouva Menotti kohteliaasti kysyi, olisiko emännälle siitä haittaa, jos Riko noin pari iltaa viikossa tulisi hänen poikansa luokse, sillä hän osasi niin hyvin huvittaa pikku sairasta; hän, rouva Menotti, olisi valmis palkitsemaan tämän avun sillä tavalla kuin emäntä vain suvaitsisi määrätä.

Emäntää miellytti suuresti, että arvoisa rouva Menotti näin tuli pyytämään häneltä palvelusta, ja heti tehtiin sellainen sopimus, että Riko saisi viettää siellä kaikki vapaat iltansa ja korvaukseksi rouva Menotti pitäisi huolta Rikon puvusta. Tähän oli emäntä varsin tyytyväinen; sillä nyt ei hänellä ollut pojasta edes penninkään menoja, puhdasta voittoa vain. Siten molemmat rouvat kaikessa ystävyydessä erosivat. —

Näin kului Rikolta aika. Pian hän osasi italiankieltä niin sujuvasti kuin olisi hän aina sitä puhunut. Pienenä hän olikin jo puhunut sitä; sentähden se sana sanalta vaivatta muistui hänen mieleensä, ja kun hänellä oli hyvä korva, puhui hän pian yhtä puhtaasti kuin syntyperäinen italialainen, niin että kaikki ihmiset ihmettelivät.

Emäntä voi käyttää häntä apunaan paremmin kuin ikänään oli voinut toivoa, sillä hän suoritti työnsä näppärämmin ja kunnollisemmin kuin emäntä itse, joka oli luonteeltaan kärsimätön. Ja kun oli varustettava juhlia joskus häitäkin varten, niin oli Rikon ryhdyttävä työhön, sillä hän tiesi mikä oli kaunista ja osasi koristaa. Kun hänet lähetettiin asioille, tuli hän takaisin ennen kuin emäntä osasi aavistaakaan, sillä hän ei turhia vitkastellut. Kun joku alkoi kysellä hänen asioitaan, jätti hän kysyjän siihen paikkaan, ja riensi pois. Kun emäntä tuli tämän perille, miellytti se häntä suuresti, ja hän rupesi siihen määrin kunnioittamaan pojan arkatuntoisuutta, ettei hän itsekään tiedustellut hänen entisiä olojaan, ja siitä johtui, ettei oikeastaan kukaan tiennyt kuinka hän oli tullut Peschieraan. Siellä oli yleisesti levinnyt sellainen käsitys, että Riko oli turvaton orpopoika, jota vuoristossa oli huonosti hoidettu ja pahasti kohdeltu, jonkatähden hän oli karannut pois ja pitkällä matkallaan joutunut monenmoisiin vaaroihin, mutta vihdoin saapunut tänne, missä ihmiset eivät ole niin raakoja kuin vuoristossa ja missä hän viihtyy hyvin. Ja kun emäntä kertoi tämän kertomuksen, lisäsi hän aina lopuksi, että Riko olikin sellainen poika, jonka sieti käydä hyvin ja saada suojaa hyvän emännän katon alla.

Kun ensimäinen tanssisunnuntai tuli, kokoontui "Kultaiseen aurinkoon" niin tavattoman paljon väkeä, että tuskin tiedettiin, mihin kaikki saataisiin mahtumaan, sillä jokainen tahtoi nähdä ja kuulla pientä soittoniekkaa, ja ne, jotka ensimäisenä iltana olivat kuulleet häntä, tulivat ensimäisinä ja tahtoivat heti kuulla oman laulunsa.

Emäntä juoksi edestakaisin tulisessa touhussa, kasvot niin loistavina kuin hän itse olisi muuttunut "kultaiseksi auringoksi", ja aina kun hän tapasi miehensä, sanoi hän voitonriemuisena: "Enkö sanonut sitä sinulle?"

Riko kuunteli ensin, kuinka kolme tilattua viulunsoittajaa soitti tanssisävelmää. Sävel tarttui heti hänen korviinsa ja sormiinsa, ja pian hän osasi soittaa mukana, ja siitä pitäen hän osasi sen. Ja kun tanssi myöhään illalla lakkasi, oli hän oppinut kaikki tanssisävelmät, sillä niitä oli tietysti moneen kertaan soitettu.

Lopuksi oli Peschieralaulu taas laulettava, ja Riko säesti. Jos melu kyllä kaiken iltaakin oli ollut suuri, tulistuivat mielet laulettaessa siihen määrin, että Riko jo pari kertaa ajatteli: "Nyt he karkaavat toistensa kimppuun ja tappavat toisensa." Mutta kaikki tämä oli vain ystävyyden ilmaisua. Hänen osakseen tuli niin korvia särkevä mielenosoitus, että Riko aina vain ajatteli: "Jospa nuo pian vaikenisivat!" Sillä Rikolle ei mikään ollut niin vastenmielistä kuin suuri melu.

Illalla sanoi emäntä isännälle: "Oletko huomannut? Ensi kerralla tarvitsee meidän tilata vain kaksi soittajaa."

Isäntä oli varsin tyytyväinen ja sanoi: "Meidän täytyy antaa pojalle vähän rahaa."

Kahden päivän päästä oli tanssijaiset Desenzanossa ja Riko lähetettiin sinne toisten kanssa; nyt hänet voi jo lähettää soittamaan maksun edestä. Siellä oli samanlaista melua ja hälinää, ja vaikka siellä ei laulettukaan Peschieralaulua, oli melske kuitenkin yhtä rajua, ja Riko ajatteli alusta loppuun: "Jospa tämä vain pian loppuisi!"

Hän toi koko taskullisen rahaa kotiin, ja heti palattuaan hän rahoja lukematta tyhjensi taskunsa pöydälle, sillä emännän rahojahan ne olivat. Ja emäntä kiitti ja ylisti häntä ja toi hänelle kauniin omenakakkukimpaleen.

Seuraavana sunnuntaina oli taas tanssijaiset Rivassa ja tällä kertaa Riko iloitsi niistä, sillä Riva oli järven toisella puolella, siellä, missä järvi Peschierasta nähden muodosti päivänpaisteisen lahdelman, jonka rantamilta ystävälliset, valkoiset talot loistivat aina Peschieraan saakka.

Iltapäivällä lähti hän soittajien seurassa veneellä yli kultaisen järven sinitaivaan heloittaessa, ja Riko ajatteli: "Jospa saisin kulkea tästä yli Stinelin seurassa! Kylläpä hän ihmettelisi tätä järveä, jonka olemassaoloa hän ei edes uskonut!"

Mutta sielläkin alkoi entinen melu, ja Riko toivoi taas pääsevänsä pian pois, sillä oli paljon kauniimpaa hiljaisuudessa katsella Rivaa ihanassa iltavalaistuksessa toiselta rannalta, kuin olla täällä keskellä melskettä.

Mutta kun ei ollut tanssipäiviä, sai Riko aina iltaisin mennä pikku Silvion luokse ja viipyä siellä kauan, sillä emäntä tahtoi olla rouva Menotille avulias. Sinne meni Riko mielellään ja oikein ilolla. Kun hän kulki järven ohi, poikkesi hän aina pienelle kivisillalle ja istui hetkeksi maahan; tämä oli, näet, ainoa paikka, missä hän tunsi ehkä olevansa kotona. Silloin muistui hänen mieleensä elävimmin, miten kaikki oli silloin, kun hänellä tosiaan oli koti täällä. Sillä minkä hän nyt näki, sen hän oli silloinkin nähnyt, ja täällä hän kaikkein selvimmin voi nähdä äitinsäkin. Tuossa rannalla oli äiti seisonut ja pessyt jotain, tuontuostakin katsonut Rikoaan ja lausunut hänelle rakkaita sanoja, ja nyt hän istui juuri samalla paikalla, missä oli istunut silloinkin. Tämän kaiken hän tiesi tarkoin. Sitten hänen täytyi riistäytyä irti ja mennä pois, sillä hän tiesi Silvion odottavan. Rouva Menotti oli tavallaan ystävällisempi hänelle kuin kukaan muu, sen hän hyvin tunsi; hän sääli suuresti turvatonta "orpoa", joksi hän aina nimitti Rikoa; sillä hänkin oli kuullut kerrottavan pojan pakenemisesta. Hän ei koskaan tiedustellut Rikolta hänen mennyttä elämäänsä vuoristossa, sillä hän pelkäsi sen herättävän surullisia muistoja. Hän tiesi myöskin, ettei Riko nyt saanut sitä hoitoa, minkä hänen ikäisensä tyyniluontoinen lapsi olisi tarvinnut; mutta kun hän ei voinut auttaa asiaa, koetti hän vain pitää Rikoa luonaan niin paljon kuin mahdollista. Useasti laski hän kätensä Rikon pään päälle ja sanoi säälien: "Orporaukka!"

Pienelle Silviolle tuli Riko päivä päivältä yhä tarpeellisemmaksi. Jo aamulla alkoi hän ruikuttaa ja ikävöidä häntä, ja kun tuskankohtaukset sattuivat, huusi hän kahta kauheammin eikä ottanut rauhoittuakseen, jollei Riko vain voinut tulla. Sillä siitä saakka kun Riko oli oppinut puhumaan sujuvasti, oli Silviolle avautunut ehtymätön ilonlähde: Rikon kertomukset.

Riko oli ruvennut kertomaan Silviolle Stinelistä, ja kun aine häntä itseään miellytti ja hän kertoi koko sydämestään, niin hän kertoissaan muuttui niin hilpeäksi ja huvittavaksi, että häntä tuskin enää voi tuntea. Hän osasi satoja kertomuksia Stinelistä: kuinka hän kerrankin sieppasi kiinni Sami-veikkonsa säärestä, kun tämä oli pudota syvään vesilätäkköön, ja kaikin voimin kannatti siitä poikaa, samalla huutaen apua, ja kuinka Samikin parkui lätäkössä, kunnes isä vihdoin rauhallisesti kävellen tuli paikalle; sillä isä otaksui aina, että lapset huutavat vain huvikseen eikä hädissään. — Ja kuinka Stineli Peterli-veikolleen saksilla leikkasi ihmisiä ja eläimiä ja Ursli-siskolle laittoi huonekaluja jos jostakin aineesta, niinkuin puusta, sammalista ja ruohonkorsista. — Ja kuinka kaikki lapset sairaina ollessaan huusivat Stineliä luokseen, koska unohtivat kipunsa, kun Stineli huvitteli heitä. Sitte kertoi Riko, kuinka hän Stinelin kanssa lähti huvimatkoille ja kuinka hauska heillä silloin oli, ja hänen silmänsä loistivat, ja koko Riko oli niin hämmästyttävän eloisa, että pikku Silviokin joutui ihan haltioihinsa ja yhä tahtoi kuulla lisää. Ja kun Riko vihdoin herkesi kertomasta, huusi Silvio heti: "Kerro vielä Stinelistä!"

Eräänä iltana kiihtyi Silvio ihan suunniltaan, kun Riko aikoi lähteä pois ja samalla kertoi, ettei hän voi tulla huomenna eikä sunnuntainakaan. Silvio ratkesi huutamaan äitiä, ikäänkuin talo olisi ollut ilmitulessa ja hän itse liekkien keskellä. Kun äiti kauhistuneena syöksyi puutarhasta sisään, huusi poika yhtä mittaa: "Riko ei enää saa lähteä ravintolaan; hänen on jäätävä tänne! Hänen on aina oltava täällä! Sinun täytyy olla täällä! Sinun täytyy, Riko, sinun täytyy!"

Silloin sanoi Riko: "Olisinhan minä kernaasti, mutta minunhan täytyy mennä."

Rouva Menotti oli varsin neuvoton. Hän tiesi hyvin, minkä arvoinen Riko oli ravintolanpitäjille, tiesi etteivät nämä millään ehdoin tahtoneet luopua pojasta. Hän koetti sentähden rauhoittaa Silviota, ja Rikon hän veti luokseen ja sanoi säälien: "Voi sinua orporaukkaa!"

Silloin Silvio vihoissaan huusi: "Mikä se orpo on? Minäkin tahdon olla orpo!"

Mutta nyt rouva Menottikin kiihtyi ja huusi: "Voi Silvio, älä puhu noin pahasti! Näetkös, orpo on sellainen lapsiraukka, jolla ei ole isää eikä äitiä eikä hänellä missään koko maailmassa ole kotia."

Riko katsoi rouvaan tummin silmin, jotka tulivat yhä synkemmiksi, mutta rouva ei sitä huomannut. Hän ei vähääkään ollut muistanut Rikoa, kun hän liikutettuna oli selittänyt asiaa Silviolle. Riko hiipi hiljaa ovelle ja riensi pois. Rouva Menotti ajatteli, että hän hävisi noin hiljaa, jottei pienokainen uudestaan tulisi pahoilleen, ja se oli rouvasta hyvä. Hän istahti pienen vuoteen viereen ja sanoi: "Kuulehan, Silvio, minä selitän sinulle tämän asian ja sitte sinä et enää saa meluta. Näetkös, poikia ei voi noin vain ottaa toiselta; sillä jos minä yrittäisin ottaa emännältä Rikon, voisi hän tulla ja ottaa minulta Silvioni. Silloin et koskaan enää saisi nähdä puutarhaa ja kukkia ja sinun täytyisi maata yksin huoneessa, missä riippuu valjaita seinillä ja minne Rikokin menee niin vastenmielisesti ja josta hän jo monesti on kertonut sinulle. Mitähän sinä sitte tekisit?"

"Tulisin kotiin takaisin", sanoi pienokainen arvelematta. Mutta hän oli siitä saakka siivosti ja laskeutui hiljaa levolle.

Riko kulki läpi puutarhan ja pitkin maantietä järven rantaan. Siellä hän istahti tavalliselle paikalleen, laski päänsä käsiensä varaan ja lausui toivottomasti: "Nyt sen tiedän, äiti; koko avarassa maailmassa ei minulla ole missään kotia, ei missään!"

Näin istui hän suuressa surussaan aina yöhön saakka, ja kaikkein mieluimmin hän olisi jäänyt siihen ainiaaksi istumaan; mutta vihdoin viimein täytyi hänen kuitenkin nousta ja mennä huoneeseensa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings