VIIDES LUKU.
Mandi Granfelt translation
Surutalo; mutta järvellä on nimi.
Täti ei ollut tuvassa, sentähden meni Riko taas ulos ja aukaisi kyökin oven. Siellä seisoikin täti; mutta ennenkuin Riko oli ennättänyt astua sisään, nosti täti varottaen sormensa ja sanoi: "Hys! hys! älä aukaise kaikkia ovia äläkä melua niinkuin teitä olisi neljä. Mene tupaan ja ole hiljaa. Isä makaa ullakkokamarissa. Hänet tuotiin rattailla kotiin; hän on sairas."
Riko meni tupaan, istahti penkille seinän viereen ja istui siinä liikahtamatta. Kului noin puoli tuntia; täti liikkui kaiken aikaa kyökissä. Silloin Riko päätti hiipiä kamariin katsomaan; ehkä isä haluaa vähän ruokaa, sillä ammoinhan oli illallisaika. Hän pujahti hiljaa uunin takaa kulkevia portaita myöten ullakolle ja hiipi isän huoneeseen. Vähän ajan päästä hän tuli takaisin, meni heti kyökkiin ja asettui ihan tädin eteen. Sitte hän sanoi hiljaa: "Tulkaa, täti!"
Täti oli juuri aikeessa torua häntä taas; mutta samassa hän tuli katsoneeksi pojan kasvoja: kaikki puna oli hävinnyt niistä, posket ja huulet olivat valkeat kuin palttina ja silmät niin mustat, että täti ihan kauhistui.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kiivaasti ja lähti heti pojan mukana.
Riko nousi hiljaa portaita ja meni kamariin. Siellä makasi isä sammunein silmin vuoteellaan; hän oli kuollut.
"Herra Jumala!" huusi täti ja juoksi meluten ulos ovesta, joka toiselta puolelta huonetta johti käytävään, riensi alas portaita ja suoraan vastapäiseen mökkiin, jossa huusi naapurin isää ja mummua katsomaan mitä oli tapahtunut, ja sitte hän heti juoksi opettajan ja seurakunnan esimiehen luo.
Ihmisiä tuli toinen toisensa jälkeen hiljaiseen huoneeseen, siksi kunnes se lopulta oli täynnä väkeä; sillä ulkona he olivat kuulleet toisiltaan mitä oli tapahtunut.
Ja keskellä tungosta ja naapurien voivotuksia seisoi Riko äänettömänä ja liikkumatta vuoteen ääressä ja katseli isää. — Koko sen viikon kuluessa tuli joka päivä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä isää ja tietää kuinka kaikki oli tapahtunut, ja siten Riko sai moneen kertaan kuulla saman kertomuksen: Isä oli ollut St. Gallenissa rautatietyössä. Kalliota särjettäessä oli hän saanut syvän haavan päähänsä, ja kun hän ei siksi voinut olla työssä, päätti hän lähteä kotiin parantelemaan itseään. Mutta hän ei kestänyt pitkää matkaa, jonka hän osaksi kulki jalan, osaksi ajoi epämukavilla rattailla. Sunnuntai-iltana hän tuli kotiin ja laskeutui vuoteelle, jolta hän ei enää noussut. Ei kukaan ollut saapuvilla, kun hän kuoli; sillä Riko oli tavannut hänet kylmänä ja kankeana vuoteessaan.
Seuraavana sunnuntaina haudattiin mies. Riko oli ainoa omainen, joka seurasi ruumisarkkua; muutamia hyviä naapureita oli kuitenkin liittynyt surusaattoon, joka kulki Silseen. Siellä kuuli Riko, kuinka pastori luki kirkossa kovalla äänellä: "Vainajan nimi oli Enrico Trevillo ja hän oli syntyisin Peschierasta Gardajärven tienoilta."
Silloin tuntui Rikosta ikäänkuin hän olisi kuullut jotain, jonka hän varsin hyvin tiesi ennestäänkin. Ainahan tuo järvi oli johtunut hänen mieleensä, kun hän isän kanssa oli laulanut:
"Una sera In Peschiera."
Mutta sitä hän ei enää tiennyt, miksi hän sen juuri silloin muisti. Hiljaa hän kertoi näitä nimiä mielessään ja samalla johtui mieleen koko joukko vanhoja lauluja.
Kun Riko yksikseen kävellen tuli kotiin, näki hän mummun istuvan pölkyllä oven edustalla ja Stinelin seisovan hänen vieressään. Mummu viittasi pojan luokseen. Sitte hän pisti Rikon taskuun palan päärynäleipää, samanlaisen kuin Stineli vastikään oli saanut omaan taskuunsa. Ja sitte mummu käski heidän lähteä kävelylle; sillä eihän Rikoa tällaisena päivänä voinut jättää yksikseen.
Yhdessä lapset lähtivät ja mummu jäi pölkyllensä istumaan. Säälien hän katseli mustakiharaista poikaa niin kauan kuin lapset olivat näkyvissä. Sitte hän hiljaa sanoi:
"Niin, Hänen kaikki aikeensa ne parhaan lopun saa!"