VII.

Kun lapset näkivät komean mustan herran pirttiin tulevan, juoksivat he kukin nurkkaansa, piiloutuen miten parhaiten osasivat. He kun tuiki harvoin olivat herrasvieraita kotonansa nähneet, pelkäsivät nytkin setäänsä ikäänkuin pahempaakin otusta. Ainoastaan Taavetti, Jeremiaan vanhin poika, joka jo kävi kansakoulua, rohkastui sen verran, että isänsä kehoituksesta astui esiin ja antoi ujostellen vieraalle kättä.

"Vai tämä se on sinun vanhin poikasi. Mikäs sen nimi taas olikaan?… Taavetti… Niin, Taavetti… Noo, johan se Taavetti alkaa olla kokonainen mies… Terve, terve!… Vaan etpäs sinä ole oppinut vielä kumartamaan vieraille kättä antaissasi… No koetappas nyt!… Kas niin, kyllä sinusta vielä mies tulee".

Näin puheli nuori maisteri veljensä pojalle, jonka jälkeen käytiin ruokaan käsiksi. Ja siinähän se meni tuo ruokakin, vaikk'ei ollutkaan mitään hienoja laitoksia. Uunipaistia vaan ja ohraryynivelliä sekä jälkiruoaksi äsken uunista otetuita ryynimakkaroita. Vaan eihän sitä herrasruokaa osannut toivoakaan talonpoikaisen veljen kotona. Täytyi syödä, mitä sattui saamaan. Ja olihan tuo lystiäkin joskus syödä ihka talonpojiksi…

Syödessä ei paljon sanoja vaihdeltu, vaikka maisteri; havaiten taannoin lii'an jyrkästi menetelleensä, nyt puhui paljon ja koetti tuon tuostakin saada Jeremiasta puhelemaan. Mutta tämä ei tahtonut onnistua siitä syystä, että nuo maisterin leikkipuheet eivät olleet niinkään viatointa laatua, vaan koskivat milloin talonpoikaista ruokaa, milloin Jeremiaan kömpelyyttä ruoka-aseiden käytännössä j.n.e., kuitenkin aina niin, että niistä selvästi kuvasti yleinen talonpoikaisen rahvaan pilkkaaminen ja halveksiminen.

Syötyänsä menivät veljekset jälleen kammariin ja vähitellen haihtui Jeremias Jormanaisesta hänen taannoinen jöräkyytensä — lieneekö se sitte tapahtunut maisteriveljen liukkaiden puheiden vuoksi vai runsaan ja ravitsevan ateriani vaikutuksesta. He alkoivat nyt puhella niistä näistä Jeremiaan talouden asioista, hänen läkkityöstänsä, veloistansa y.m., kunnes maisteri vihdoin lausui:

"Mutta ethän sinä vielä ole kysynyt sitäkään, mihinkä minä papiksi tulen".

"Se, totta tosiaan, on tässä muussa hötäkässä kokonaan mielestäni mennyt. Mutta kysymmä häntä nyt? 'No tähän pitäjääsen, juuri teidän ukko-rovastin apulaiseksi minut määrättiin'."

"Hm, vai niin", — vastasi Jeremias mietiskellen, "Mutta tokkos olet sitä ajatellut, 'ett'ei kukaan ole prohveetta isäinsä maalla?'"

"Hja! Mitä vielä! Kyllä minä osaan kotipitäjääni akkoja itkettää ja ukkoja uneen saarnata niin hyvin kuin muualtakin tulleet papit", — lausui maisteri ja alkoi astuskella reippaasti kammarin lattialla paperossia poltellen.

Hetken äänettömyyden perästä sanoi Jeremias:

"Vielähän ne meidänkin välit ovat sepimättä ja sinulta tila-osasi kauppakirja saamatta. Eiköhän noita asioita tässä pyhinä selvitellä? — Siitä, minkä jäät minulle velkaa, saattaisit selvyyden vuoksi antaa velkakirjan, vaikka eihän sillä sentähden perimyksellä kiirettä olisi".

"Mitä?… Minä velassa sinulle?" — huudahti vasta vihitty pappi.

"Niin, tottakaiketi, sillä tiedäthän itse, että olen hankkinut sinulle rahat Helsingissäkin olo-aikanasi, vaikka isän määräys oli ainoastaan Kuopion koulu läpi käyttää". — vastasi Jeremias vakavasti. Hän ei huomannut sitä tummaa katsetta, jonka maisteri häneen loi.

Ainoastaan vaivoin sai nuori Hengen mies estetyksi suomalaisen kirouksen suustansa ulos tulemasta, vaan lausui alahuultansa ankarasti purren:

"Mirabile dictu!"

"Mitäs kieltä se oli?" — kysyi Jeremias ystävällisesti.

"Olipahan vaan", — vastasi maisteri yhä luontoansa asetellen.

"Ja mitä se suomeksi merkitsee?"

"Ei se muuta merkitse kuin: 'Herra siunatkoon meitä'", — vastasi nuori totuuden saarnaaja ja nauroi imelästi sukkelalle selitykselleen.

"Mutta mitäs tuumaat ehdoituksestani?" — kysäsi Jeremias taannoista puhetta jatkaen.

"Ehditäänhän me ainakin niistä haastella", — vastasi maisteri, joka nyt oli saanut entisen levollisuutensa. "Vaan eiköhän olisikin parasta, että jatkettaisiin yhä yhtä tuumaa, eli että minä tienaisin rahaa, joilla sitte maksettaisiin yhtenä sinun velkasi, ja että minä ottaisin täältä kotoa mitä ruoka-aineita ja maantavaraa tarvitsen. Sillä keinoin päästään välemmin asioista ja parannetaan maata, että sitte varsinaisessa erossa olisi enemmän jakamista".

"Jakamistako?… Mitä jakamista tässä sinulla on?" — kysyi Jeremias säikähtäen.

"No no!" — rauhoitti hengen mies. "Ei se sentähden niin vaarallista ollut. Se on vaan minun yksityinen ehdoitukseni, jonka saat hyväksyä tai olla hyväksymättä. Enhän minä sinua mihinkään pakoita".

"Mutta kun sinä puhuit jakamisesta, niin oikein säikähdin. Eihän vaan sinun tarkoituksesi liene ollut sanoa, että tämä talo nyt olisi sinun ja minun yhteinen?" — kysyi Jeremias yhä huolestuneen näköisenä.

"Minun tarkoitukseni ei ole ollut sanoa sitä eikä tätä", — vastasi maisteri kiertämällä, — "vaan minun tarkoitukseni on aina ollut ja tulisi vastakin olemaan sekä sinun että oman etuni katsominen, jos sinussa vaan olisi älyä oikeihin tuumiin puuttua. Mutta kun minun neuvoni sinusta näyttää tuntuvan pahalta, niin olkoon sitte sillänsä".

Ja maisteri pyörähti kantapäällänsä teeskennellen, itsensä loukkaantuneeksi.

"No elähän nyt kuitenkaan suutu; tuumitaanhan asioista", — lepytteli vuorostaan Jeremias. "Vaan sanohan nyt selvästi, mikä sinun tarkoituksesi olisi?"

"Lyhyesti sanoen se, että oltaisi vielä edeskinpäin niinkuin veljekset, sillä sanoohan sanassakin: 'Katso, kuinka hyvää ja suloista se on, kun veljekset sovinnossa keskenänsä asuvat'."

Nerokkaasti kyllä, käytti vastaleivottu "sanan"-selittäjä tässä tilaisuudessa "sanaa" välikappaleena typerän veljensä kietomiseksi, sillä hän hyvin tiesi, että tämä oli paras keino herkkä-uskoisen veljen voittamiseksi.

"Jottako minä sitte en tahtoisi elää sovinnossa ainoan veljeni kanssa?… Pois se! Sano vaan, miten tehdään, ja saat nähdä tahdonko minä rakentaa riitaa välillemme".

"No sitähän minäkin!" — vastasi maisteri liukkaasti. "Ollaan siis ennellään, puuhataan yhtenä ja eletään yksissä tuumin niinkuin veljekset ainakin".

"Tehdään niin".

"Ja kun minäkin nyt joudun rahaa tienaamaan, niin niinä annan sinulle tuloistani minkä riittää ja sinä puolestasi annat minulle maantavaraa sen hiukan, minkä minä nyt pienessä huushollissani tarvitsen".

"Aivan niin".

"Enkähän minä, ainakaan aluksi, paljoa tarvitsekaan, sillä meitä ei tule kuin kaksi henkeä ja joku piikatyttö koko huusholliin", — jatkoi maisteri, nähdessään veljen nyt myöntyvän vaikka mihin.

"Olkoon menneeksi! Vaan sanoppas minulle, kuka se kolmas henki sinun huusholliisi tulee itsesi ja pii'an lisäksi? Ethän vaan renkiä aikone ottaa?" — kyseli asian arvaamatoin Jeremias.

"No sinä nyt vasta olet aika tyhmeliini!" — nauroi maisteri, lyöden kämmeniään vastakkain. "Etkö jo arvaa, että se toinen henki on rouva".

"Hm, vai rouva!" — murahti Jeremias nyt jo itsekin typeryytensä älyten.

"Niin, rouva se juuri on, eikä kukaan muu", — vakuutti maisteri yhä hyvillään tällaisesta puheen käänteestä.

"No sehän hyvä! Vaan saattanethan tuon ainakin minulle jo sanoa, kuka ja mistä tuo nuorikko on sekä joko hänet milloin taloon tuodaan?"

"Se on eräs köyhä tyttö Helsingistä ja tuodaan 'taloon' niin pian kun vaan minä täällä saan vähän huoneita laitokseen ja huushollin asetetuksi. Ja sentähden pitääkin minun jo aamulla mennä kirkolle soveliaita huoneita hyyräämään sekä yhtä ja toista puuhaamaan".

"No sepäs lystiä! Vaan oikeinhan se onkin, sillä onhan se sinunkin ennemmin tahi myöhemmin ihmisvelka maksettava".

Ja Jeremias toivotti sydämmellisesti onnea veljensä aiotulle avioliitolle sekä poistui, lausuen hyvää yötä, pirttiin makaamaan. Maisteri-veljelle oli laitettu tila talon ainoaan sänkyyn, joka hänen talossa olin-ajakseen oli muutettu tuvasta kammariin.

Tyytyväisenä ja puoliksi iloisella mielellä heittäysi Jeremias Jormanainen pitkäkseen tuvan laattialle oljista laitetulle pitkälle lavalle, jossa jo täyttä untansa vetelivät kaikki hänen neljä lastansa. Emäntä-Liisa havahtui Jeremiaan tullessa, vaan nukkui hän uudelleen ja Jeremiaalla oli kyllin tilaisuutta antaa ajatustensa liidellä sekä miettiä niin hyvin menneitä kuin tuleviakin asioita.

Hän oli melkein riemastuksissaan siitä, kun nyt oli saanut tietää, että velikin kohta aikoi mennä pyhään avioliittoon, sillä hän tunsi Jumalan käskyn, jossa sanotaan: "Parempi on naida kuin palaa". Sillä vaikka Jeremias tällä kertaa ajatuksissaan enemmän liikkuikin aatteellisuuden aloilla, täytyi hänen kuitenkin myöntää, että hänen veljensäkin "liha on heikko", vaikka tämä veli olikin pappi ja hengelliseen säätyyn kuuluva. — Hän oli myös mielessään erittäin hyvillään siitä, että nyt oli tehnyt uuden sovinnon veljensä kanssa ja siten ennen kaikkea täyttänyt sen Jumalan käskyn, joka käskee veljesten keskenänsä sovinnossa elämään. Ja kukapas sen tiesi, jos hänen maallinenkin toimeentulonsa tämän sovinnon kautta tulisi edistetyksi. Olihan veli, joka oli papiksi asti lukenut, viisaampi kuin hän niitäkin asioita edeltäpäin aprikoimaan. Kenties saavat sillä keinoin yksissä neuvoin hyvinkin pian hänen velkansa maksetuksi. Kenties tulee tilakin välemmin parannetuksi, aidat pannuksi, ojat puhdistetuksi, kartano korjatuksi. Niin, ja sitte kun hän velattomana miehenä sekä kuntoon laitetulla tilalla isännöisi, heittäisi hän ainakin vähemmäksi tuon pilkanalaisen läkkisepän työnkin ja — tulkootpas sitte koiranhampaat hänelle verukkeitansa vetelemään!…

Ja Jeremias Jormanainen siunasi itsensä, nukkui rauhallisesti ja uneksi komeista kartanoista, uusista aidoista ja viljavista vainioista…

Ja tilallansa kammarissa virui äsken papiksi vihitty nuori mieskin. Hän ei saanut unta, sillä hän ei ollut tottunut näin aikaiseen maata menemään, vaan käänteli kuvetta ja toisia kahisevaa olkipulsteria vastaan. Ja monenlaiset hämärät kuvat hänenkin mielikuvituksensa suuresta säiliöstä yrittelivät tuon tuostakin astumaan esiin ja luomaan näkösälle kauniita kuvia. Mutta nuo kuvat eivät kertaakaan päässeet valmiiksi, vaan särkyivät aina keskentekoisina jotakin käsittämätöntä todellisuutta vastaan. Ja tämä käsittämätöin todellisuus oli hänen allansa. Se ei ollut mikään muu kuin tuo rytisevä ja ratiseva olkipulsteri…

Vihdoin, kun oli vakaasti päättänyt, ett'ei enää milloinkaan tämän erän perästä rupeaisi olkipulsterille maata, nukahti nuori pappi ja makasi selvään päivään asti. Unia hän ei koskaan nähnyt minkäänlaisia. Se ei ollut hänen tapansa.