VI.

Oli Joulun aatto-ilta. Pakkanen paukkoi ulkona, säikytellen tuon tuostakin tuvan lattialla leikkiviä puhdaspaitaisia lapsia, joilta suurin osa leikkikaluista oli tupaa jouluksi puhdistaessa viety ulos — puoliväkeen isännästä. Mutta vaikka kylmän jumala sellaista ääntä pirtin salvamissa piti, ennusti se ainoastaan sen pikaista kuolemaa, sillä pohjanpuoli tähtikirkkaasta taivaasta alkoi vähitellen pilveytyä. Lumikaan ei enää helissyt astuessa niinkuin ilman kovetessa, vaan narahteli oudosti pohjattua lapikasta vastaan, niin että jokaisen renkipojan kävely seinän takana, kuului jokseenkin samalta, kuin hienon herran narskaviksi tehtyjen lankkisaappaiden ääni hänen ylevästi pasteeratessaan komean salinsa puleeratulla permannolla.

Jeremias Jormanainen oli mennyt emäntinensä kammariin, jota juhla-ajaksi oli lämmitetty, vaikka se muutoin, polttopuiden tarkkuudessa, kylmänä pidettiin ja astuskeli nyt ääneti pitkillä askelilla kammarin lattiaa kahtaannepäin, aina vähän väliä yht'äkkiä seisahtuen ikäänkuin olisi jotakin kuunnellut. Emäntä Liisa seisoi niinikään mitään virkkamatta kammarin uunin luona nojallaan ja painoi tuon tuostakin selkänsä sen kuumaa kuvetta vasten. Lapset oli jätetty lämpimämpään tupaan vanhempain sisarustensa ja palvelus- sekä loisväen pariin.

"Sepäs kumma on, kun ei mies ala jo joutua", — äänsi vihdoin isäntä, meni ikkunan luo ja koetti kaarnaksi jäätyneiden lasien läpi tähystellä pihalle.

"Eikös tuo jo kohta joutune", — lausui emäntä; kohottaen selkäänsä uunin rinnasta, sillä se poltti.

"Mutta jopa sen oiva menossa pitäisi olla täällä", — jatkoi Jeremias puhetta.

"Jottako muka liiaksi olisi viipynyt matkalla? Eihän mitä. Sillä jos hänet, niinkuin itse tänä aamuna sanoit, vasta viime pyhänä — s.o, niin paljon kuin toissapäivänä — olisi papiksi vihitty, ei hän mitenkään ole voinut Kuopiosta lähteä ennen eilestä aamua. Kuuttatoista peninkulmaa ei myöskään hyppäämällä kuljeta varsinkaan näin tuhkerokelillä, ja eikä se hevonenkaan ole enää erittäin luotettava".

Viimeiset sanat lausui emäntä hiljempään, ikäänkuin itsellensä.

"No niinkö sitte luulet, ettei meidän ukkoruuna vielä kykene kulkemaan minkä muun hevosen rinnalla tahansa?" lausui Jeremias, "ja varsinkin kun renki-Samuli on ajamassa?"

"Enkä luule enkä mitään, vaan johan se ikäkin alkanee jotain sen lavoilla painaa, kun on jo kaksissakymmenissä", — vastasi emäntä.

"No kyllä sillä vielä pääsee niinkuin haluaa!"

Taas seurasi äänettömyys ikäänkuin itsestään, sillä ei kummallakaan ollut halua puhetta jatkamaan. Isäntä-Jeremias alkoi kävelynsä uudelleen ja emäntä-Liisa painoi selkänsä uunin rintaan…

"Äh, kun ei jo tule!" — äännähti viimein Jeremias. "Eikö tuota pitäne jo ruveta syömään, muutoin taitaa ruo'at jäähtyä. Mikä häntä tietää odottaa. Kun ei tule, niin olkoon… Mut' eläs! Mikäs siellä kilahti?… Eiköön se vaan ollut isävainaan aisakello, sen äänellä se kumminkin pani?… Annas kun lähden pihalta katsomaan".

Mutta ennenkuin hän ennätti porstuasta ulos, tulla rymysi jo Eenokkimaisteri rappusilla hänelle vastaan niin turkkeihin turottuna, ett'ei silmiäkään näkynyt, sen vähemmän muita jäseniä.

"No terve, terve! Johan viimeinkin jouduit, vaikka Liisa ja minä luulimme, ett'et enää tänä iltana tulisikaan. Käyppäs tänne lämpimään ja heitä turkkia… Me kun tosiaankin olimme jo syömään rupeamassa". Näin puhellen vei Jeremias veljensä kammariin. "Hyvää iltaa!" — murahti Eenokkimaisteri huoneesen astuttuansa ja turkin kauluksen aukosta nähtyänsä Liisan.

"Jumal' antakoon!" — vastasi emäntä niiaten ja kiirehti sen puolen kansan tavalla langolleen kättä antamaan tämän vielä päällysvaatteissaan ollessa. Mutta turhaan hän kättänsä kotvasen ojennettuna piti, sillä Eenokkimaisteri, joka luonnollisesti oli sivistynyt mies, piti kerrassaan sopimattomana kätellä veljensä vaimoa näin talonpoikaisella tavalla, eikä ollut ojennettua kättä näkevinäänkään. Ja siinä sitä seistiin vastakkain jonkun aikaa, kunnes vihdoin emäntä-Liisa väsyi käden tarjoukseen ja sanoi:

"No eikös se maisteri enää kättäkään anna?"

"Kyllä, kyllä vaikka kolmasti, vaan olisihan tässä ensin saatava turkki pois hartioilta", — lausui vastatullut ja katsahti veljeensä.

Jeremiasparka! Vaikka oli jo harmaapääksi elänyt, oli hän vielä niin tyhmä, ett'ei ymmärtänyt auttaa herraksi tullutta veljeänsä päällysvaatteiden riisunnassa. Hän vaan katsoa tollotti herttaisesti hymyillen veljeensä ja odotti milloin tämä rupeaisi riisuuntumaan. — No onhan niitä jos jonkinlaisia tomppelia tässä maailmassa!

"Täällä… täällä on naulaa turkille", — selitti Jeremias ymmärtämättömyydessään ja osoitti kammarin seinälle.

"Mutta olisihan se ensin saatava päältä pois", — äänsi maisteri nyt jo jotenkin tuskastuneena näin epäkohteliaasta vastaanotosta.

"Ai tosiaankin!… Minä kun en jo ennen älynnyt…"

Ja vihdoinkin töytäsi Jeremias veljeltänsä turkkia riisumaan.

Kun siinä sitte viimeinkin oli saatu lii'at vaatteet maisterin yltä karsituksi, päällyskengät lankkikenkien päältä pois vedetyksi ja silmälasit huurusta nenäliinalla puhdistetuksi sekä paikoilleen asetetuksi, otti maisteri kauniisti hatun vasempaan kainaloonsa, kumarsi kohteliaasti emäntä-Liisan edessä ja ojensi mitä suloisimmasti hymyillen tälle kätensä.

"No, mihinkäs nyt näin väleen?" — kysyä tokaisi tämä, luullen typeryydessään maisterin aikovan poislähtöä.

"Ei mihinkään, vaan saan kunnian ilmoittaa, että nyt olen tilaisuudessa tervehdysvelvollisuuttani suorittamaan", — lausui maisteri puhdasrotuisen kavaljeerin liukkaalla tavalla.

"Sitäkös se vaan olikin! Minä jo tottaakseni aloin luulla maisterin poislähtevän", — nauroi emäntä-Liisa yksinkertaisella tavallaan ja sutkasi käsihankonsa niin tuntuvalla tavalla lankonsa hienon peukalon ja kämmenen väliin, että tämä oli päästää huudahduksen. Mutta tällä kertaa pidätti hän luontonsa ja kärsi kipuansa sileäksi ajelluita huuliansa pureskellen. Kylläpähän vielä tuli aikaa opettaa veljen vaimolle sievempiä tervehdystapoja…

Saatiin siinä vihdoinkin tervehdysseremoniat suoritetuksi, kuulumiset kysytyksi, niin jopas Jeremias kysäsee veljeltänsä:

"No jokos sinut nyt vihittiin?"

"Juu-u!" — vastasi nuori maisteri yksitoikkoisesti, pisti kädet housujensa taskuihin ja alkoi pasteerailla kammarin lattialla. Äkkiä veti hän kiiltävän kotelon uusimuotisen kaftaaninsa takataskusta ja sytytti paperossin.

Näin yksitoikkoinen keskustelu tuntui käyvän tukalaksi Jeremiaasta. Hän päätti siis, vaikka tosin omalla moukalla tavallaan, saada sitä vilkkaammaksi ja kysäsi taas:

"No pidettiinkös häät tahi edes tavalliset nostokannut?"

"Pidettiin ja oikein fiinit. Niissä oli läsnä kaikki Kuopion papit piispasta lähtien. Ja siinä oli silloin enemmänkin rymäkkätä, sillä samalla pidettiin minulle uudet ristiäisetkin".

"Ristiäiset! No vie nyt sen tasakäpälä! Käännyitkö sinä venäjän uskoon, vai ristittiinkö sinut turkkilaiseksi?"

"Hihihii!" nauroi nuori maisteri veljensä omituiselle kysymykselle. "En kääntynyt mihinkään vieraasen uskoon, vaan minä otin uuden sukunimen, kun entinen nimeni oli niin ruma ja — talonpoikainen".

"Talonpoikainen!" — toisti Jeremias hämillänsä "No mikä se sinun uusi sukunimesi sitte olisi?"

"Jöransson!" — lausui Eenokki ylpeästi.

"Härän son…!" — kertoi talonpoikainen veli mietiskellen. "Etköön jättänyt yhtä tavausta nimen lopusta lausumatta?"

Mutta oppinut veli vaan nauroi Jeremiaan kieltämättä epähienolle nimen väännökselle. Hän ei viisaanakaan käsittänyt siinä löytyvää halveksivaa pistopuhetta, vaan luuli väännöksen syntyneen yksinkertaisesti siitä, ett'ei Jeremiaan kieli kääntynyt hänen uutta nimeänsä oikein ääntämään.

"Koetappas lausua minun jälestäni: Jöransson!" — opetti maisteri nähtävästi tyhmää veljeänsä.

"Härän son…ni!" — matki Jeremias niin että kammarin seinät kajahtelivat. Hän pani erityisen painon viimeiselle tavulle ikäänkuin huomauttaakseen, että sen sijassa voisi olla eräs toinenkin.

"Hihihihii!" — nauroi maisteri. "Voi kuin sinä olet kankeakielinen! Vaan niinhän se on: Vanhasta ei tule konkaria".

"Härän sonni! Sepä lystiä!" — kertoi Jeremias hyvillään uudesta sanan sutkauksestaan. "Vaan kun minä, vaikka olen sinun sekä lihallinen että hengellinen veljesi, en saanut olla siellä Kuopiossa sinua papiksi ja Härän sonniksi nostamassa, niin täytän sen tehtäväni nyt ja tässä paikassa".

Ja maisterin suureksi hämmästykseksi ryntäsi talonpoikainen veli hänen kimppuunsa, tarttui hänen kaikkein papillisimpiin haarukoihinsa ja nosti häntä monta monituista kertaa ylös lattiasta tavalla sellaisella, että hänen otsalle kammattu tukkansa liehui kuin parhaan pekunan otsajouhet tulisimmassa juoksun kiihakassa ja että hänen Kuopiossa otetuista nostokannuista vielä hellältä tuntuva takaraivonsa oli paukahtaa matalan kammarin mustuneesen lakeen. Eikä hän, Jeremias, vähintäkään huolinut hienon herran kimpuilemisista, vaan teki tehtäväänsä kunnes väsyi, yhä tuon tuostakin huudahdellen:

"Ylyys!… ylyys!"

Vihdoin pääsi maisteri kuitenkin kahdelle jalalle. Hän ei ollut laisinkaan tyytyväinen tällaiseen "raakaan" kohteluun, jonka tähden hän pukuansa ja tukkaansa järjestellen ärjäsi:

"Huuti, tolvana!… Vai sillä tavalla sinä tulet parempain ihmisten kanssa vehtaamaan… Vaan se panekin, Jeremias, mieleesi, että minä, vaikka olenkin veljesi, olen kuitenkin nyt pappi, ja sinun tulee papin läsnäollessa ja hänen kanssansa toisella tavalla käyttäytyä".

Tällaisen puheen nyt jo ymmärtää tuhmempikin, sen käsittää vaikka talonpoikakin olisi. Ja sentähden jäikin Jeremias, nämä sanat veljensä suusta kuultuansa, suu auki seista hojottamaan, kunnes vihdoin meni tuolille istumaan, lausuen:

"Hm!… Ja kun minä poloinen luulin, että se on veli!"

Emäntä-Liisa, joka puoliksi typerryksissään puoliksi hämmästyksissään äsköisestä miesten käytöksestä, oli sitä koko ajan ääneti katsellut, puuttui nyt vihdoin puheesen:

"Ähä! Saitkos nyt Jeremias! Jokos alat ymmärtää, että veljesi on pappi?"

"Kyllä… kyllä nyt jo ymmärrän!"

"Niin, niin se näkyy olevan tässä maailmassa, että 'ystävist' äl' ihastu, veljein väli rikkaantuu'", — huokasi emäntä ja meni ruoan puuhaan.

Veljekset jäivät kammariin ääneti istumaan, jota äänettömyyttä tuon tuostakin keskeyttivät ainoastaan Jeremias Jormanaisen määränperäiset huokaukset hänen tuossa uunin luona tuolilla pää käsien nojassa istuessaan.

Elämä Jormanalassa alkoi tuona Joulun-aattona tuntua jokseenkin tukalalta…

Vihdoin oli emäntä-Liisa saanut ruo'an pöytään ja kävi siitä asiasta kuiskaamassa miehensä korvaan.

"Lähdetäänpäs ottamaan leipää", — lausui Jeremias nousten.

Maisteri totteli ääneti kehoitusta ja veljekset astuivat isoon tupaan, jonka pitkän pöydän yläpäähän "vieras" asetettiin istumaan.