XVI.

On kylmä päivä kevättalvella. Talvi ponnistelee viimeisiä voimiansa korkealle kohoavan kevätauringon lämmittäviä säteitä vastaan sillä nämä ovat osoittautuneet sangen vaarallisiksi sen elämälle ja olemukselle. Niiden lämpö on vähitellen vaan varmasti tehnyt talven lumipuvun yhä ohuemmaksi, jopa paikka paikoin kuluttanut sen rei'ille ja rakoloille, ja nämä pakkasen valkean vaipan mustalta ammottavat repeämät osoittavat silminnähtävällä tavalla vaatteuksen haltijan köyhtymistä, heikkonemista. Turhaan on hän, kylmä poika, tuon tuostakin koettanut uudella lumella paikkailla kuluneen takkinsa hartioita ja kyynäspäitä, sillä nuo uudet paikat, vanhaan vaatteesen pantuina, pikemmin vaan edistävät kuin estävät koko puvun auttamatointa häviötä. Mutta hänpä tuskin tiesikään, ett'ei "uudella veralla saa paikata vanhaa vaatetta." Ja lopputuloksena tästä elämän taistelusta on talven vallan täydellinen häviö.

Paljon kansaa on kokoutunut Jormanalan avaraan ränstyneesen pereentupaan. Pitkän pöydän päässä istuu lyhyt, pulleanaamainen ja paksumahainen herra, suuret irtonaiset rillit nenänlatvalla. Hän on paikkakunnan ruununvouti. Hänen vasemmalla sivullansa pöydän takana istuu nuori hienonnäköinen herrasmies, joka kirjoittaa paperille ruotsiksi ukko herran sanelemisen mukaan. Penkillä perä-ikkunan edessä, voudin oikealla puolella, istuu pitäjään rovasti Eenokki Jöransson poltellen havannaa ja aina välistä vaihtaen lauseen toisen ruotsinkielellä lihavan naapurinsa kanssa. Muu kansa hälisee siellä täällä tuvassa, mikä seisaalla kumppalinsa kanssa puhellen ja naureskellen, mikä pitkin penkkilöitä venyen ja piippuansa imeskellen.

"Hiljaa talonpojat!" — kuului voudin kumea ääni. "Nyt alkaa tilan huutokauppa. Paljonko siitä tarjotaan?"

"Paljonko se minun kiinitetty saamiseni kulunkineen päivineen tekee?" — kysyi rovasti selvällä suomenkielellä ja rykäsi ylhäisesti.

"Herra rovastin ja ritarin saaminen kaikkineen tekee pennilleen viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa", lausui ruununvouti virallisesti.

Pastori Eenokki Jöransson oli siis jo ritarikin…

"Niin paljon… vai niin paljon!" — kuului väkijoukosta hälinä.

"No paljonko tilasta tarjotaan, vai eikö mitään?" — uudisti myyjä kysymyksensä.

Kaikki katsoivat rovastiin.

"Minä tarjoon kaiken sen summan, jonka olen Jeremias Jormanaiselta saapa", — lausui tämä vakavasti.

"Niin paljon… vai niin paljon!" — suhisi ääni ihmisjoukosta,

"Siis: viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa… ensimäinen!" — huusi ruununvouti. "Eikö kukaan lisää?"

"Kukapa tuohon lisännee", — lausui joku.

"Jo tuossa on hintaa liiaksikin", — äännähti toinen.

"Kylläpä kontu tulee rovastille täyteen hintaan", — virkkoi kolmas.

"Eikö siis kellään ole halua hintaa lisätä?" — uudisti vouti kysymyksensä, "Siinä tapauksessa; viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa… ensimäinen, toinen ja… kolmas!"

Vasara paukahti pöytään. Ruununvouti nousi ylös, kätteli herra rovastia ja toivotti hänelle onnea talon uutena isäntänä.

Silloin tunkeusi väkijoukosta esiin puolialastoin mies hattu päässä ja vaatteet repaleissa. Hänellä oli pienoinen itkevä lapsi käsivarrella, toinen toisella, ja hänen auki rehottavan paitansa sevalmuksesta pisti putelin kaula esiin. Kaikki antoivat hänelle tietä, sillä jokainen tunsi hänet Jeremias Jormanaiseksi, talon entiseksi isännäksi.

Jeremias astui suoraan rovasti- ja ritariveljensä eteen, laski lapset sylistänsä, otti hatun päästänsä, kumarsi syvään ja lausui osoittaen lapsia:

"Tietääkö herra rovasti ja ritari, miksi nämä lapset näin parkuvat?"

Rovastia näytti tällainen odottamatoin kysymys hämmästyttävän. Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi päänsä pois. Hänen mielensä olisi tehnyt pötkiä matkaansa, päästäksensä "tuon rentun" kanssa tekemisistä, vaan läsnä olevain seurakuntalaisten tähden ei hän sitä julennut tehdä, Hän luuli kumminkin ruununvoudin virkansa puolesta ehkäisevän Jeremiaan sopimatointa käytöstä, mutta tämä ei näkynyt nyt poliisivelvollisuuttaan muistavankaan ja katseli oudostellen kurjaa miestä.

Rauhan häiritsijä sai siis rauhassa uudistaa kysymyksensä.

"Mistä minä sen voin tietää", vastasi rovasti äreästi.

"Niillä on nälkä", — lausui Jeremias.

"Siinä tapauksessa on niille annettava ravintoa", — huomautti rovasti.

"Vaan kun minulla ei ole niille ravintoa antaa, saat sinä nyt pitää ne omina lapsinasi, kun olet niiden omaisuudenkin ottanut… Suostutko?"

"Minulla on tarpeeksi omia lapsia", — vastasi hengen mies.

"Minä pyydän: ota nämä lapset ja hoida ne niinkuin omasi, tee niistä kunnon ihmiset maailmaan, kun minusta ei ole enää heidän kasvattajakseen; ja — minä tyydyn kohtalooni. Tee nyt se, täytä ainoan veljesi ainoa ja viimeinen pyyntö… Täytäthän?"

Olipa nyt arvoisa sanan palvelija tulisilla hiilillä, mutta hän vaan vastasi:

"En voi".

"Vielä kerran: rakas, kallis veljeni! Kuule nyt tämä ainoa kerta minua ja minä olen pitkin mierontietä kulkiessani rukoileva Jumalan siunausta sinulle ja ilmoittava kaikille ihmisille, miten jalon työn sinä olet tehnyt".

"Heitä jo!"

"Hm… Sinuun ei pysty mikään… ei mikään!"

Kaikki olivat hiljaan kuin kirkossa ja rovasti nousi ylös lähteäksensä.

Mutta Jeremias Jormanainen, joka näki viimeisenkin yrityksensä hengellisen veljensä sydämen lauhduttamiseksi turhaan raukeevan, muuttui yhtäkkiä kalman karvaiseksi. Hänen rintansa alkoi kiivaasti nousta ja laskeutua, hänen kätensä koukistuivat suonenvedon tapaisesti ja hänen silmänsä välähtelivät "kuin salamat öisellä taivaalla". Kiukusta vapisevalla äänellä ja tuon tuostakin rovastia nyrkillänsä uhaten puheli hän seuraavaa:

"Koska sinulle ei enää kelpaa köyhän rukous eikä kukistetun nöyryys, koska sinun kivikovaa sydäntäsi ei voi enää viattomain lasten parkukaan hellyttää, lasten, joiden tulevaisuuden sinä olet vääryydelläsi ja äärettömällä ahneudellasi perinpohjin sortanut, koska sinä et näy enää häpeävän ihmisiäkään, saati pelkäävän Jumalaa, jonka erityiseksi palvelijaksi itsesi kutsut, — niin tahdon minä nyt tässä kaiken kansan läsnäollessa julistaa minkäkarvainen mies sinä, herra rovasti ja ritari, oikeastaan olet".

"Kuulkaa… kuulkaa!" — kuului väkijoukosta. Kenenkään estämättä jatkoi onnetoin mies puhettaan:

"Muistatko sinä, arvoisa herra, mitä tapahtui isämme kuolinvuoteen ääressä juuri vähäistä ennen hänen kuolemaansa?… Muistatko sinä, kenelle isämme määräsi tämän talon ilman minkäänlaisia lunastusrahoja?… Ehkä ei ole vielä kokonaan mielestäsi mennyt se kallis vala, jonka yhtenä isämme kuolinvuoteen ääressä polvillamme vannoimme ja jossa sinä vannoit itsesi osattomaksi tähän taloon, kun vaan minä sinun ylioppilaaksi kouluutan?… Enkö minä sitä ole täyttänyt lisän kanssa?… Eikö omatuntosi hituistakaan soimaa sinua. Jumalan sanan saarnaajaa tuon väärän valasi tähden?…"

"Kauheata… kovin kauheata!" — supisi joku joukosta,

"Ja mistä on nyt syntynyt tämä velka, joka saattaa minut mieron tielle?" — jatkoi Jeremias, "Täällä on vielä yksi rehellinen todistaja, joka tietää sen kokonaisuudessaan tulleen muka sinun maa-osastasi tässä talossa".

"Se on totta, se minun täytyy todistaa", — lausui eräs lähellä seisova keski-ikäinen mies, joka oli ollut vierasmiehenä silloin kuin Jeremias ja Eenokki konnun kaupat tekivät.

"Vai niin… vai niin! Sepä outoa!" — kuului rahvaan seasta.

Mutta seurakunnan paimen istui kuin naulattu. Hänellä ei ollut sanaakaan puolustuksekseen.

Ja Jeremias jatkoi vielä yhä kiivastuneempana:

"Siispä muista se, kurja petturi ja valasi kieltäjä, että taivaan kirous on vielä kerran kauheasti… liian kauheasti lankeava päällesi, vaikka tässä maailmassa saisitkin rauhassa konnuutesi hedelmiä nauttia!"

"Mi… minä aion saat… saattaa tuon miehen lailliseen edesvastuusen hävyttömyydestään", — sai rovasti ja ritari vihdoin sopertaneeksi.

"Aio mitä aio, polje minut vaikka lokaan jalkoihisi, niinkuin jo olet tehnytkin, vaan kuule sanani: Hirmuisena lepää Herran kirous sinun päälläsi. Minä näin… minä näin…"

Nyt loppui vihdoinkin ruununvoudin kärsivällisyys.

"Lopettakaa jo! — Eihän tämä ole mikään riitapaikka". — lausui hän tuntein virkamahtinsa.

"Enhän minä, vaan tuohan tuo…" — lausui rovasti niinkuin rikoksen tehnyt koulupoika opettajalleen.

Mutta Jeremias Jormanainen hoipertui taaksepäin, kiristeli hampaitansa ja soperteli outoja sanoja…

"Viekää pois tuo retale!" — äänsi herra ruununvouti polkaisten jalkaansa.

* * * * *

Toimitus oli loppunut. Ruununvouti seurueineen lähti pois ja heti hänen jälestään meni rovastikin. Vähitellen alkoi muukin kansa talosta hälvetä ja kotiin mennessään puheli kukin kumppalinsa kanssa siitä oudosta kohtauksesta, mikä Jormanalassa juuri oli tapahtunut.

"Armotoin mies tuo meidän rovasti", — lausui eräs kulkijoista.

"Kummakos se, kun veli on tuollainen renttu", — vastasi toinen.

"Mutta entäs jos tuo renttu sittekin on oikeassa", — äänsi kolmas. "Minä puolestani luulen rovastin olevan väärässä".

"Mistä sinä sen voit päättää?" — kysyi toinen. "Vai uskotko sinä tuon renttu-Jeremiaan juorupuheita paremmin kuin pappia?"

"Enkä usko enkä ole uskomatta, vaan eihän kunnon pappi tule 'ikkunasta sisään' niinkuin hän tuli meidän pitäjääsen".

"Ja eipäs se rovasti paljon kyennyt vastustelemaankaan Jeremiasta, vaikka tämä niin häntä säimäsi", — jatkoi ensimäinen.

"No en minä muuta tiedä, vaan kuulin kerran Hovilassa työssä ollessani Hovilan herran sanovan rovastia 'aika koiraksi', vaikka he aikoinaan, rovastin täällä maisterina ollessa, olivat olleet hyvät ystävykset", selitti kolmas.

"Oli miten oli, vaan kummallista se sittekin oli".

"Hm, kummallista!"

"Kummallista!…"