XV.

Nolosti oli käynyt Eenokki-pastorille tuomarin luona. Ja häntä harmitti etenkin se seikka, että oli tullut tuolle lainoppineelle "lurjukselle" puhuneeksi liian paljon.

Mutta Eenokki-pastori ei ollut niitä miehiä, joiden oli tapana luopua mielipiteistään tai purkaa kerran tehtyjä päätöksiänsä. Hän oli oman kannan mies.

Eräänä synkeänä syyspäivänä, vuosi sen jälkeen kuin Eenokki-pastori oli kotipitäjäänsä kirkkoherraksi tullut, lähetti hän hakemaan veljeänsä pappilaan. Hänellä oli tärkeä asia veljensä kanssa suoritettava, sillä veljen velka alkoi käydä vanhaksi.

Jeremias Jormanainen tuli emäntinensä, sillä emäntä-Liisa oli pyrkinyt mukaan. Hän ei ollut pappilassa käynyt sitte lankonsa Lapista tultua.

Pastori otti heidät vastaan virkahuoneessaan. Hän käski vieraat istumaan ja tarjosi Jeremias Bruna primansa.

Niinkuin luonnollista ja tavallista, haasteltiin siinä aluksi huonosta ilmasta, sateisesta syksystä y.m. Jeremias Jormanainen oli kuitenkin melkein ääneti. Hän vaan veteli kiivaasti savuja sikarristaan ja katseli ympäri huonetta. Toisinaan räiskähti hän hyötä hyviään raikkaasen nauruun, mutta keskeytti sen kohta yhtäkkiä ja rupesi katsoa tuijottamaan matoitettuun lattiaan. Kun hän siitä loi silmänsä ylös, välkähtelivät ja pyörähtelivät ne oudolla tavalla…

"Kuuleppas veliseni!" — lausui pastori yht'äkkiä. "Se sinun velkakirjasi alkaa mennä vanhaksi".

"Vanhaksi… mikä velkakirja?"

Ja Jeremias Jormanainen pani vasemman silmänsä umpeen, kallisti päätänsä oikealle ja katsoi oikealla silmällänsä arvoisan veljensä silmiin.

Hengellistä herraa näytti suututtavan.

"Mitä sinä joutavaa kujeilet!" — lausui hän ankarasti. "Se sinun minulle isäni perinnöstä antama velkakirja".

"Vai se… No niin… onhan se se".

"Niin, mutta minä aion tästä puoleen vaatia siitä maksua".

"Maksua… mistä?"

"Siitä velkakirjasta tietysti".

"Niin no siitä… Saattaahan tuon vaikka… niin no… maksaa pois".

Jeremias katsahti, näin sanoessaan, vaimonsa silmiin ja pisti kätensä housun taskuun ikäänkuin rahakukkaroa ulos vetääksensä. Hän sillä hetkellä ei muistanut taskunsa tyhjyyttä.

"Jos herra rovasti odottaisi vähän aikaa, kunnes mieheni selviää", — lausui emäntä-Liisa niiaten. "Hänellä on toisinaan tuollaisia outoja häiriöitä".

Oltiin siinä siis hetkinen ääneti. Vihdoin näytti todellakin ikäänkuin Jeremias olisi unesta herännyt. Hän nousi seisoalleen, läheni rovastiveljeänsä ja sanoi kättänsä ojentaen:

"No Jumalan terveeksi!"

"Mitä sinä hupsit? — Johan tässä on aikoja sitte tervehditty", — vastasi rovasti.

"Jokos sitä?… No totta tosiaan, kun en ollut muistaakaan. Vaan minulla on välistä… Ja arvaathan sinä, rakas veli, kun en pariin viikkoon ole saanut yhtään… Minä kun olen siihen jo siksi tottunut, että pitäisi joka aamu olla edes hiukka… Ei, totta tosiaan, ilman tahdo ajatukseni juosta".

"Mitä pitäisi joka aamu olla?" — kysyi rovasti.

"Niin no… hiukka… vaikkapa vaan vingerporillinen".

"Minä en todellakaan vieläkään käsitä mitä sinä tarkoitat?"

"Niin no… viinaa, viinaa, rakas veli! — Kun siihen kerran tottuu, niin…"

"Vai viinaa!" — matki rovasti veli painavasti. Hän istui sitte hetkisen ääneti hymyssäsuin katsellen komeita kellonperiänsä. Sitte nousi hän ylös, astui piirongilleen ja kaasi lasin täyteen oikeata tisleeriä.

Kun Jeremias Jormanainen tämän näki, vetäysi hänen suunsa autuaalliseen hymyyn ja koko hänen ruumistansa alkoi vapisuttaa niinkuin horkassa.

"Otahan tuosta yksi ryyppy", lausui rovasti ojentaen lasia Jeremiaalle.

"Yksi ryyppy — ainoalle veljelle", — vastasi Jeremias, tarttuen molemmin käsin kiini täyteen lasiin.

"Niin, minä en anna kellekään enempää kuin yhden lasin, olipa veli tahi vieras. Eihän minun, ollessani rovasti, sovi juoppoutta edistää", lausui rovasti juhlallisesti.

Mutta Jeremias Jormanainen ei enää kuullut hengellisen veljensä puheita. Hän eli omaa elämistään rakastetun viinalasinsa kanssa. Vähä väliä maisteli hän siitä, mutta vaan hiukan, hyvin hiukan kerrassaan, jota tehdessään hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään rintaansa ja puheli ikäänkuin itseksensä:

"Oih, kuin se tekee suloisen vaikutuksen!… Se vahvistaa ja lämmittää, sulostuttaa mielen ja reipastuttaa koko ihmisluonnon… Se on, totta tosiaan, verratoin Jumalan lahja tuo viina ihmiskunnalle… Taivaan mannakaan ei voi olla makeampaa!… Tuskinpa elämän leipäkään…"

"Niin, ryyppy, muudan tekee nykyään Jeremiaalle hyvää", — lausui emäntä-Liisa pannen painoa sanalle "nykyään".

"Hän ilman sitä ei osaa yhtään ajatellakaan, vaan menee välistä ihan sekaisin".

Vai niin suureksi juopoksi sinä veliseni jo olet tullut, niin syvälle langennut! Etkös tiedä, että Jumalan sanassa sanotaan: "Syömäritten ja viinan juomaritten ei pidä tuleman sisälle Jumalan valtakuntaan?"

Mutta Jeremias, joka oli juonut ryyppynsä pohjaan, hymyili tyytyväisesti niinkuin viisas mies ainakin ja vastasi:

"Onhan se asia niin, vaan onhan se toisinkin. Sanoohan samassa Jumalan sanassa itse Kristuskin itsestänsä, että hän tuli 'syöden ja juoden'."

"Kyllä sanookin, vaan Hän tarkoittaa kohtuullista nautintoa, eikä sellaista ääretöintä viinan orjuutta, johon sinä olet langennut. Ei Jumalan sanaa saa selittää oman pimiän järkensä mukaan, etkä sinä missään tapauksessa ole sovelias sanan selittäjäksi".

"No, olkoonpa niinkin. — Vaan etkös sinä tiedä minkätähden minä olen juomari?"

Eenokki-pastori punastui kuin kukko, mutta ei vastannut mitään. Tiesiköön hän syytä Jeremiaan juoppouteen?…

"No niin", — jatkoi Jeremias. "Koska sinä et ole sitä tietävinäsi, sanon sen sinulle vasten naamaa, sillä nyt en ai'o kursastella. — Se on juuri sinun syysi, että minä olen juoppo, yksistään sinun".

"Minun syyni, että sinä olet renttu?… Hyi häväisty!"

Ja rovasti sylkäsi voimakkaan häväistyssyljen — ei kuitenkaan veljensä silmille.

Mutta "renttu", jota väkevä ryyppy todellakin ihmeteltävällä tavalla virkisti, jatkoi kiivaalla äänellä:

"Syljeksi mitä syljeksit, häväise niinkuin haluat minua, mutta tosi se on sittekin ja tulee totena pysymäänkin, että ilman sinun hävytöntä ahneuttasi ja kavaluuttasi olisin minä nyt kunniallinen mies, perheelläni olisi kyllä leipää ja maani sekä talouteni vähintäin tyydyttävässä kunnossa. — Vai uskallatko kieltää, ett'et sinä petollisilla lupauksillasi vietellyt minua maksamaan sinun ylioppilasvelkojasi, joita minä en olisi ollut velvollinen muuta kuin takaamaan?… Voitko omantuntosi päälle vakuuttaa, ett'et sinä ilmeisellä vääryydellä kiskonut minulta yksin tärkeimmät elämäni tarpeetkin täällä rovasti vainaan apulaisena ollessasi?… Ja rohkenetko vieläkin tässä minun, perikadon partaalla olevan 'rentun', silmäin edessä väittää, ett'et sinä valapattoisuudellasi pakoittanut minua antamaan tuota onnetointa paperia, jonka sisältöä nyt kuulut aikovaa minulta periä?… Mutta niin totta kuin Jumala taivaassa elää, tulevat vielä kerran kaikki nämä vääryydet, kaikki se onnettomuus ja kurjuus, jota minä joukkoineni sinun tähtesi olen saanut kärsiä, sinun vastattavaksesi — yksin minun onnetoin juoppoutenikin".

"Herra siunatkoon sinua Jeremias! Mikä sinun nyt, juuri nyt, pani noin… hm… noin järkevästi puhumaan?" — sanoi emäntä-Liisa hätäisesti asetellen innostunutta miestänsä.

"Mikä minun pani!… Saanhan kerrankin sanoa totuuden konnalle… koiralle… itse pelsepupille!" — ärjyi Jeremias ja tömisteli likaisia jalkojansa pappilan puhtailla matoilla. —

Tällainen vieraan, vaikkapa veljenkin, käytös olisi epäilemättä saanut tavallisen ihmisen vimmastumaan. Mutta Eenokki-pastori oli älykäs mies. Hän hillitsi luontonsa eikä suuttunut koskaan, kun vaan toinen ehti ennen suuttumaan. Sen oli hän kokemuksesta nähnyt erittäin hyödylliseksi. — Hän siis vaan hymyili armollisesti Jeremiaan räiskäessä ja antoi tämän vapaasti purkaa sydäntänsä. Vihdoin, kun onnetoin mies oli täysin tyyntynyt, lausui hän levollisesti:

"Niin, aiotteko maksaa velkanne?"

"Voi armollinen herra rovasti! Millä me sen maksamme, kun käsi on tyhjä ja toisessa ei ole mitään", — vaikeroi emäntä-Liisa.

"Siinä tapauksessa täytyy minun myyttää tilanne", — vastasi hengellinen herra kylmästi:

"Veli myyttää minulta isän perinnön!" — lausui Jeremias harvaan ikäänkuin itseksensä.

Mutta emäntä-Liisa lankesi polvillensa lankonsa eteen, ojensi kätensä häneen päin ja kyyneleet valuivat virtana hänen kuihtuneita poskiansa pitkin, kun hän lausui:

"Ah herra rovasti! Olkaa kärsiväinen meidän kanssamme ja — me koetamme maksaa teille".

Eenokki-pastori käänsi päänsä poispäin, huokasi keveästi ja vastasi:

"En voi enää odottaa".

Mutta emäntä-Liisa ei jättänyt pastoria niin vähällä. Hänen äidinrakkautensa onnettomia lapsiraukkojansa kohtaan pakoitta häntä koettamaan kaikki naisen keinot hellyttääksensä ankaraa lankoansa. Hän kumartui maahan Eenokki-pastorin jalkain juureen, pesi kyynelillänsä tämän kiiltäviä saappaita ja rukoili armoa kaikilla niillä sanoilla, joita ainoastaan naiset osaavat käyttää.

Kaikki turhaan…

Vihdoin nousi hän jälleen ylös, katsahti pastoria silmiin ja sanoi:

"Eiköhän teidän sydämmessänne siis löydy vähintäkään armahtavaisuutta minun onnettomia lapsiani, teidän veljenne lapsia kohtaan?"

"Minulla on kyllä itsellänikin lapsia, joista olen velvollinen huolta pitämään", — vastasi rovasti äkäisesti.

"Muistakaa kuitenkin 'Armotointa palveliaa', herra rovasti, ja ajatelkaa, miten hänelle kävi, kun oli niin ankara kanssapalvelijalleen. Sillä ettehän suinkaan viimeisenä päivänä soisi kuulevanne Kaikkein Tuomarin suusta noita kauheita sanoja: 'Sinä paha palvelija!'"

"Tällä asialla ei ole mitään yhteyttä tuon Herran vertauksen kanssa", — lausui todellakin "Armotoin palvelija".

"Ja jos teillä ei ole muuta sanomista, niin voidaan jo lopettaa keskustelu tästä asiasta".

Herra rovastille alkoi luultavasti keskustelu käydä tukalaksi.

"Lähdetään sitte Jeremias-raukka pois, kun ei enää mikään auta", — sanoi emäntä Liisa. "Jumala suokoon teille kuitenkin siunauksensa, herra rovasti!"

"Anna edes yksi ryyppy vielä konna! Vie sitte minulta isän perintö", — pyysi viinaan menevä Jeremias.

"Vai vielä ryyppy — sinulle!" — vastasi rovasti ylenkatseellisesti.

"Eiköhän kauppa kannata?"

"Lähdetään, Jeremias, lähdetään! Lapset itkevät kotona", — kiirehti emäntä Liisa väliin.

"Etkö sitte anna — rosvo?" — pyysi Jeremias yhä.

"En".

Hm!… Vai ei minulle anneta kahta ryyppyä isän perinnöstä!… No, onhan tuo jotakin…

"Se on jo ilmankin liian kallis herra rovastille", — sanoi emäntä-Liisa ja veti Jeremiaan mukaansa ulos.

He menivät kotiansa.

Ja puolisokean mustalais-Reetan muinainen ennustus alkoi yhä enemmän ja enemmän toteutua…