X.

Huikeasti huuhtoo jäämeren jäinen vihuri Lapin tunturin autioita lakeuksia ja pölyävä pakkaisen lumi tuprahtelee sen vaikutuksesta tuon tuostakin korkealle ilmaan, muodostellen mitä erinäköisimpiä nietoksia mäen törmiin ja epätasaisiin maalipaikkoihin. Sen vuoksi näyttää koko seutu, tähtien ja revontulten välkkyvässä valossa, omituisen viehättävältä, vaikkapa kuolleelta ja kylmältä. Vihurin yksitoikkoiseen vinkumiseen yhtyy vähä väliä uliseva ääni, joka, ollen muutoin yö-aikoina ainoana elämän merkkinä näillä "Lapin raukoilla rajoilla", vaikuttaa omituisen virkistävällä tavalla sekä niihin harvoihin matkustajiin, jotka näiden seutujen kautta silloin tällöin meren rannalle pyrkivät, että heidän vartavasten tällaisia oloja ja matkustuksia varten luotuun vetojuhtaansa. Mutta jos tämä väräjävä ulinan ääni alkaa kuulua liian usein ja liian läheltä haarasarristen hevoistensa kanssa samankarvaisia matkustajia, silloin muuttuu terveellinen virkistys verrattomaksi kauhistukseksi, sillä asiantuntijat vakuuttavat, että nälkäisten susien suussa maistuu peuran-nahkoihin puetun ihmisen liha ja veri milt'ei makeammalta kuin samannahkaisen eläimen. Ja silloin… silloin on kiire päästä lähimmälle ihmis-asutukselle, sillä laajan Lapin lukuisien susilaumojen kanssa ei tehne parilaankaan urheilijain mieli ruveta ottelemaan varsinkaan yksinään ja — yöllä.

Sellaisella ilmalla ja yhtäläisissä oloissa kulki kaksi matkustajaa pitkin Lapin tunturia kaakkoista kohden. Eillimäisellä heistä oli pienoinen pulkka ja sen eteen yksi peura valjastettu, jota vastoin jälkimmäisen ajajan jalaspulkkaa veti kaksi aimo ajojuhtaa. Ja muutoinkin näkyi selvästi, että edellä ajaja oli halvempi-arvoinen mies kuin jälestä tulija — vaikka reippaampi ja osavampi porolla ajaja —, sillä hänen peuran-nahkanpukunsa oli kulunut ja yksinkertainen ja hänen ajokalunsa sekä pulkkapeitteensä tavallista laatua. Jälkimmäisessä pulkassa ajaja näytti sitä vastoin kerrassaan lappalaisruhtinaalta. Hänen uusi komea peskinsä oli varustettu kaikilla sellaiseen pukuun kuuluvilla koristuksilla, punaisilla nauhoilla ja kiiltävillä napeilla, ja hänen valjaansa sekä karhun-nahkaiset pulkkapeitteensä loistavine koristuksineen todistivat, että ajaja oli joku tavallista lappalaista korkeampi olento. Ja koska edellisessä pulkassa ajaja tuon tuostakin nosteli päätänsä ikäänkuin tähtiä tarkastellen sekä katseli puolelle ja toiselle mitä tarkimmalla huolella aina vähä väliä silmäten jälestä tulevaa pulkkaa, havaitsi helposti, että hän oli saattajana eli lietsarina perästä ajavalla rikkaalla miehellä.

"Hoi Aslak! Vieläkö on monta penikulmaa perille?" — huusi jälellä ajaja eräässä vastamäessä, jossa peurat juoksunsa hiljensivät.

"En oikein muista, kun en ole kuuteen vuoteen tätä matkaa kulkenut, vaan luulen vielä olevan varsinkin kolme penikulmaa pappilaan", — vastasi puhuteltu.

"Kolme peninkulmaa!… Ihanhan nämä matkat täällä Lapissa ovat mittaamattomat, sillä viime pysähdyspaikassa sanottiin kirkolle olevan ainoastaan viisi peninkulmaa ja nyt olemme sitä ajaneet jo varsinkin kuusi, mutta yhä vielä on kolme jälellä".

Nämä viimemainitut sanat lausui pastori Eenokki Jöransson — sillä hän se oli tuo jälellä ajaja — enemmän itsekseen kuin matkakumppalilleen.

Peurat hyrähtivät taas vilkkaampaan juoksuun, jonkatähden puhelu täytyi keskeyttää. Ja lystiä se olikin tuo omituinen kulku, vaikka pastorin koti-ikävä ei antanut hänelle aikaa eikä tilaisuutta siitä nauttia. Milloin mennä huijotettiin pitkää loivaa rinnettä alaspäin, niin että suhisi vaan hanki pulkan raudoitetussa kokassa. Vähältäpä pani, ettei siitä joskus tulikipeneet sävähdelleet. Milloin taas kiivettiin äkkijyrkkää vuoren kuvetta ylös revontulen syntymäsijoille, jonne pääsy tavallisilla kulkuneuvoilla näytti kokonaan mahdottomalta. Yks' kaks' tuli eteen pitkä ja kaita järvi, jota kahden puolen kohosivat korkeat ja jyrkät lumipeitteiset kallioseinät, että luuli kulkevansa äärettömän altaan tasaisella pohjalla, jonka kanneksi oli laskettu suikale kirkastähtisestä taivaasta. Olisipa siitä, tuosta ajosta, todellakin ollut oikein tosirunollista nautintoa herkkätuntoisemmalle hengelle, mutta pastori Eenokki Jöransson ei siitä vähintäkään välittänyt. Hän oli siihen jo siksi tottunut ja olihan hänellä muita korkeampia asioita ajateltavana…

Vihdoin alkoivat peurat osoitella väsymyksen oireita. Varsinkin edellä ajajan aisatoin peura näytti tahtovan levähtämän päästä. Eräässä mäen rinteessä se jo kerran seisahtuikin ja, alinomaisesta kiirehdyksestä suuttuneena, kääntyi päin ajajaansa, aikoen ruveta häntä siitä edespäin sarvillansa kantelemaan. Mutta tämä, tällaisiin kohtauksiin tottuneena, sukeltautui vikkelästi pulkkineen päivineen ylös-alaisin, jonkatähden peura, pulkan pohjaa kotvasen koputeltuansa, kääntyi jälleen asemilleen ja alkoi jatkaa matkaansa.

Äkkiä kuului ankara ulvonta aivan läheltä matkustajia. Susilauma, suurempi tai pienempi, oli siis kulkijain jälillä, ja matkamiesten peurat siksi väsyneet, että jätättämisestä ei voinut olla puhettakaan.

"Voi Herra Jumala! Jokohan susilauma tapaa meidät?" — huudahti pastori hätäisenä.

"Kenties tapaakin", — vastasi Aslak, — "vaan ei meillä sentään mitään hätää ole".

"Miksikä ei? — Mitä me voimme useammalle kymmenelle sudelle?"

"Ensinnäkin luulen minä, että tuo susilauma ei ole suuri; siinä tuskin on kymmentäkään suorahäntää. Ja toiseksi: onhan pastorilla kuusilatinkinen revolveri ja — Jumala".

"Hm, vai vielä Jumala!" — murahti pastori itseksensä. "Minä puolestani en laisinkaan usko, että Jumala tulisi susia hännästä pitelemään, estääksensä heitä meidän päällemme ryntäämästä".

Oli hyvä, ett'ei tuo edellä ajava lappalainen kuullut pappinsa näin puhuvan. Hänen harras luottamuksensa Jumalaan olisi ehkä ruvennut horjumaan, jos hän nämä sanat olisi kuullut Hänen erityisen palvelijainsa huulilta.

Mutta turha oli ollutkin pastorin pelko. Sudet eivät rohjenneet tulla näkösällekään, lieneekö siihen sitte ollut syynä Aslak'in vakava luottamus "pastorin" Jumalaan, vai muu sattumus, Mutta varmaa lienee kuitenkin ollut, ett'ei Jumala niitä hännästä kiinni pidellyt…

Ja kohta sen jälkeen pääsivät matkustajat terveinä ja iloisina lämpöiseen pappilaan, jossa varsinkin pastoria hellästi ja sydämmellisesti vastaan otettiin.

* * * * *

Mutta tuskin oli pastori rouvansa avulla saanut komean peskin yltänsä riisutuksi, kun hän kysyi kiivaasti:

"Onko tullut mitään kirjeitä minun matkalla oloaikanani?"

"On, on varsinkin yksi", — vastasi rouva ruotsinkielellä, joka kieli luonnollisista syistä oli pastorin perhekielenä.

"Haepas se paikalla käsiin".

"Kyllä, kyllä Eenokki hyvä! Vaan levähdähän nyt ensin ja juo kuppi teetä, että lämpeäisit. — Oi armas Eenokki! Minua jo peloitti, kun niin kauan sillä kinkerimatkallasi viivyit. Olipa vähältä, ett'en jo joutunut epätoivoon, sillä nyt kuuluu olevan pahin susien liikunta-aika täällä hirmuisessa Lapinmaassa, Ah, kuinka onnellinen olisin, jos Jumala vielä auttaisi meidät pois ihmisten ilmoille!"

Ja tuo helläsydämminen lempeä olento yritti kietomaan kätensä pitkältä ja vaaralliselta matkalta palanneen puolison kaulaan, mutta tämä irroitti jokseenkin tylysti rouvan itsestänsä ja puoleksi ärjäsi:

"Mene matkaasi ja hae paikalla kirje! On niitä aina siemailun aikoja".

Tällainen kohtelu oli tietysti loukkaavaa ja tavallisissa oloissa vähintäänkin sopimatointa, mutta pastori Eenokki Jöransson'in rouvalle ei se ollut niinkään outoa. Eikä se tapahtunut ensi kertaa…

Rouva pyyhkäsi poskellensa tipahtaneen kirkkaan kyyneleen ja meni kirjettä hakemaan. Pian hän sen löysikin ja toi miehellensä lausuen lempeästi:

"Tässähän se on se kirje, Eenokkiseni! Vaan olisithan sen saanut vähemmälläkin".

Mutta pastori ei kuunnellut nyt, mitä hänen rouvansa lörpötteli. Hän tempasi kirjeen tämän kädestä niinkuin se olisi ollut varkaan jälillä, repi sen auki ja töytäsi toiseen huoneesen.

Jos ken olisi nähnyt, minkä ihmeellisen vaikutuksen tuo noin kiivaasti kaivattu kirje pastoriin teki, hän olisi enemmän kuin hämmästynyt. Kun pastori oli kirjeen avannut, silmäsi hän kaikkein ensiksi sen loppuun nähdäksensä keneltä se oli. Ja sen nähtyänsä näytti hän siltä kun olisi saanut sydämmenhalvauksen. Kasvot lensivät tulipunaisiksi, silmät ummistuivat ja hänen kätensä rupesivat niin vapisemaan, että avattu kirje putosi lattialle. Mutta tämä kohtaus kesti ainoastaan parin silmänräpäyksen ajan, sillä heti hyppäsi pastori ylös, tempasi maahan pudonneen kirjeen ja heilutti sitä kuin hurja päänsä ympäri, Sitte yritti hän taas sitä lukemaan, mutta näytti siltä, kun hän ei olisi sitä uskaltanut tehdä. Hän meni kirje kädessä salin pöydällä palavan lampun luo ja tirkisti kirjeesen, mutta yhtäkkiä keskeytti hän lukemisensa, nosti silmänsä lakeen päin, pui nyrkkejänsä ja murahteli itsekseen outoja ymmärtämättömiä sanoja. Vihdoin lienee hän saanut kirjeen kokonaan luetuksi, sillä hän kääri sen huolellisesti kokoon, suuteli sitä ja, puristaen sitä rintaansa vasten lausui kiihkoisasti:

"Vihdoinkin… vihdoinkin siis!"

Sen jälkeen meni hän virkakamariinsa, jossa rouvansa ja isää tervehtimään keräytyneet lapsensa yhä häntä odottelivat, avasi piironkinsa ja kätki kalliin kirjeen huolellisesti erityiseen laatikkoon sekä lukitsi jälleen piirongin. Sitte kääntyi hän perheesensä päin ja sanoi:

"Nyt, ystäväni, olen minä teidän käytettävänänne".

Siinä sitä sitte tervehdittiin, puheltiin ja kyseltiin ja kaikki oli taas niinkuin ollakin piti.

Ja pastori Eenokki Jöransson oli koko illan erinomaisen hyvällä mielellä ja iloisella tuulella…

* * * * *

Mutta miten oli pastori Eenokki Jöransson Lappiin joutunut ja mitä oli tuo kummallinen kirje sisältänyt?

Pastori Eenokki Jöransson'in Lappiin muuttoon oli useampiakin syitä.

Kaikki ne sopimukset ja välipuheet, joita pastori Ennokki Jöransson ja hänen veljensä Jeremias Jormanainen olivat ennen konnun kauppojaan tehneet, olivat tehdyt heidän välillään kahden kesken ja niistä siis eivät syrjäiset juuri paljoa tietäneet. Ainoastaan huhuna kulki pitäjäällä, että ukko Jormanais-vainaa oli testamentannut jälkeen jättämänsä maatilan yksinään Jeremiaalle, kun vaan tämä Eenokin ylioppilaaksi kouluuttaisi, Ja tämä näyttikin kaikista ihmisistä sekä luonnolliselta että kohtuuden ja oikeuden mukaiselta. Mutta kun pastori ja Jeremias tekivät lopullisen suorituksen välilöistään, s.o. kun he todenteolla erosivat, silloin täytyi heidän, sekä kauppakirjan että velkakirjan lailliseen muotoon saattamista varten, käyttää vieraita miehiä. Eikä suinkaan ihme ollut, jos nämä vieraat miehet, veljesten väliset kirjat nähtyänsä, sekä suuttuivat että hämmästyivät. Sillä eihän niillä seuduin ennen oltu kuultu saati sitte nähty, että veli, joka sitä paitsi oli pappi, käyttäisi tällaista nylkemistä veljeänsä kohtaan. Nämä vieraat miehet kertoivat asian hämmästyttävänä uutisena talo talolta, ja pian ei ollut koko pitäjäässä sitä henkilöä, joka ei olisi tiennyt puhua tästä uudesta papin säkin pohjattomuuden todistuksesta.

Muutamat silloisen "maisterin" luotetuimmat ystävät koettivat, tapauksesta tiedon saatuansa, saattaa hänen ahnetta tekoansa peruuttamaan ja lahjoittamaan Jeremiaalle tuon heidän mielestään vääryydellä otetun velkakirjan, vaan kun maisteri oli niin vakuutettu oikeudestaan asiassa, ett'ei suvainnut siitä nostettavan minkäänlaista puhettakaan, silloin täytyi entisten ystävienkin ruveta häntä inhoamaan.

Tulipa sitte kappalaisen vaali, johon virkaan pitäjääläiset olivat päättäneet yksimielisesti Eenokin kutsua. Mutta vaikka häntä neljännelle vaalisijalle anoessa ei ollut koko seurakunnassa löytynyt kuin yksi ainoa vastustaja, tapahtui itse valitsemispäivänä se ihme, että silloin ei ollut kuin yksi ainoa, joka häntä äänesti, ja tämä ainoa oli — Jeremias Jormanainen.

Kun siis pastori Eenokki Jöransson havaitsi itsensä "petetyksi", niinkuin hän itse sanoi, päätti hän toistaiseksi ei ainoastaan mennä niin kauas kuin tietä piisasi vaan myöskin vielä kerran näyttää pitäjääläisillensä, "noille pettureille", ett'ei hän ole heidän armoillansa eläjä, vaan että maailmassa löytyi keinoja opettamaan heitä muka "sanansa syöjiksi". Hän näki ja tiesi varmaan, että hänen kotipitäjäänsä nykyisestä rovastista ei ollut pitkällistä miestä. Olihan tämä jo seitsemänkymmenen ikävuoden seuduilla ja sitä paitsi jokseenkin kivuloinen. Mahdotointa oli otaksua hänen enää kauan elävän. Ehkäpä eläisi vielä kymmenkunnan vuotta, mutta jos hän, Eenokki Jöransson, tämän kymmenen vuotta oikein käyttäisi, olisi sitte rovastiksi pyrkiessä tuskin tarpeellista saada yhtään pitäjääläisten ääntä. Niin, se oli varma ja luotettava keino noiden kaksikielisten kurjain opastamiseksi. Kunhan nyt vaan tuo rovastirahjus ei liian aikaiseen kuolisi…

Tätä paitsi oli pastori Eenokki Jöransson'illa vielä toinenkin syy Lappiin menoon, vaikka se olikin enemmän tieteellistä laatua. Eenokki ei oikeastaan ollut luotu lukutielle. Hänellä ei ollut mitään varsinaista halua lukemiseen, jota hän siis harjoittakin ainoastaan pakosta ja aineellisten etujen toivossa. Sitä paitsi sanoivat sekä hänen entiset opettajansa, että muut asiantuntevat hänen päätänsä kovaksi. Ja tämän pään kovuus, kovapäisyys, vaiko muu kova onni lienee ollut syynä, mutta pääasia oli se, että Eenokki Jöransson'in ensimäinen pastoraalitutkinnon suoritus oli vähältä mennä penkin alle. Ainoastaan armosta ja Eenokin vakavain vakuutusten vuoksi vastaisesta edistymisestään antoivat hengelliset tutkinnon pitäjät hänelle "aprobaturinsa", jolla hän oikeutettiin alhaisemman seurakuntain paimenen virkoja hakemaan, mutta kirkkoherran tai rovastin paikkojen hakuun ei sillä arvosanalla ollut yrittämistäkään, Kun nyt paha onni oli tehnyt hänet sopimattomaksi olemaan "profeettana isäinsä maalla" ja kun tuomiokapitulin tutkijajäsenetkin sillä välin olivat muuttuneet eivätkä voineet tietää hänen ensimäistä tutkinnon suoritustaan, pyysi Eenokki-pastori heti virkavapautta "opintojen jatkamista" varten, aikoen suorittaa tutkinnon "laveampaan viranhaku-oikeutta varten". Erittäin mukavana hätä-apukeinona uuden tutkinnon suorittamisessa päätti hän käyttää Lappiin menon sitoumusta, sillä hän tiesi, että oppineet isät tällaisen sitoumuksen vuoksi mielellään tekevät yhtä ja toista pienempää myönnytystä muutoin ankarissa vaatimuksissaan. Ja että Eenokki-pastori tässä kohden ei ollut erehtynyt, se oli kohta muidenkin nähtävissä, sillä samassa "Tapion" numerossa, jossa hiippakuntasanomain joukossa oli uutinen Eenokin nimityksestä pastoriksi erääsen Lapin seurakuntaan, oli myöskin ilmoitus, että hän oli suorittanut uudistetun pastoraalitutkinnon ja siinä "kiitoksella hyväksytty".

Nämä olivat ne pääsyyt, joiden vuoksi pastori Eenokki Jöransson oli Lappiin joutunut. Ei sinne häntä ajanut mikään sisällinen kutsumus, niinkuin syrjästä voi luulla, tai yksityinen huolehtiminen noiden siellä täällä hajallaan kuljeksivien lappalaisparkain sielunhoidosta, saati sitte "hihhulilaisuus" taikka muut lahkolaisharrastukset, jotka uskonnolliset kiihkoilemiset ovat parhaiten ottaneet menestyäksensä Lapin kylmässä ilmanalassa.

Tuon kirjeen saannin aikana oli Eenokki-pastori jo oleksinut Lapissa kokonaista kuusi vuotta. Ja että tämä Lapin elämä sekä hänestä että hänen perheestään tuntui mitä tukalimmalta, mitä kiusallisimmalta, on luonnollinen asia. Ja monia kertaa oli pastorin hellä, vieläpä jonkun verran kivulias rouva, rukoilemalla rukoillut miestänsä hakemaan paikkaa jossain leudommassa ilmanalassa, sillä rouva pelkäsi heikon terveytensä kokonaan turmeltuvan tuolla pohjolan kolkon pakkaisen kynsissä. Mutta tätä kehoitusta, kuinka harras ja sydämmellinen se aina olikin, ei pastori ollut ottanut edes toiseen korvaansakaan. "Kärsihän, kärsihän vaimoseni vielä vähän aikaa. Tiedäthän, että 'ken kovaa kokee, saa pehmoisen perästä'", — oli Eenokki-pastori vaan rouvansa ruikutuksiin vastannut — milloin ei sattunut karkeampia sanoja käyttämään.

Eenokki-pastorilla oli Kuopiossa asiamies, jonka tuli erittäin tarkasti pitää silmällä ja Eenokille kiiruumman kautta antaa tietää jos mitä muutoksia Eenokki pastorin kotipitäjään papistossa tapahtuisi. Varsinkin oli hänen vähintäänkin kerta kuukaudessa annettava mahdollisimman tarkka kertomus rovasti-vanhuksen terveydentilasta. Mutta kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, oli tämä terveyden kertomus melkein sanasta sanaan samallainen. Rovasti-ukko oli entisellään, Ja jos mikään, niin oli se luonnollista, että tämä harmitti pastori-Eenokki Jöransson'ia. Ensimäisiä vuosia Lapissa ollessaan hän tosin oli vähän hyvilläänkin kotipitäjäänsä rovastin hyvinvoinnista — sillä olihan mahdollista, että jos rovasti aivan heti kuolisi, joku toinen pitempään palvellut saisi tämän paikan —, mutta parina viimeisenä vuotena oli rovastin ijän pituus ruvennut tuntumaan hänestä yhä kiusallisemmalta. Johan tuo ukkohupakon olisi luullut saaneen kyllin elää maailmassa… Kun nyt ei edes jo ala kuolla…

Vähää ennen viimeiselle kinkerimatkallensa lähtöä oli Eenokki-pastori kuitenkin saanut asiamieheltänsä tiedon, että rovasti ukon terveydentila oli arveluttavalla kannalla. Ja luonnollista oli, että tällainen tiedonanto vaikutti Eenokki-pastoriin sekä ilahduttavalla, että erittäin rauhoittavalla tavalla. Eikä ihme ollut, jos hän erittäin hartaasti toivoi lisätietoja vanhuksen voinnista. Ja kun Eenokki-pastorin viimeinen kinkerimatka tapahtui kauas Norjan rajalle ja kesti kokonaista neljä viikkoa, oli hänen kiivautensa kirjeiden suhteen kotiin tultuansa helposti käsitettävä. Sillä eipä kukaan pappismies Eenokki-pastorin kannalta pitäne niinkään joutavana saada tietoja vanhempain virkaveljien voinnista ja terveydentilasta — varsinkin jos näillä on parempituloiset paikat ja osaa-ottavilla virkaveljillä mahdollisuus päästä kaivatun vainajan velvollisuuksia täyttämään…

* * * * *

Muutamia kuukausia myöhemmin sai Eenokki-pastori asiamieheltään kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi nimittää ja määrätä pastori Eenokki Jöransson'in sen ja sen pitäjään kirkkoherraksi.

"Vihdoinkin… vihdoinkin siis!"