I.

Niinkuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpi savuisen autereen, Se oli juuri mailleen menossa ja sentähden saattoi siihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyy sen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaiseva tyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdet kahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossa näkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikäänkuin syksyn ensimäiset tuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuului vielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysen pojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsä suusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luonto oli nyt kokonaan mykkänä, ja ell'ei tuota heinämiesten ja -naisten aseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi silloin tällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksi olennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla. —

Ja että tällainen ilman kuivuus yhdistettynä tavattoman kuumuuden kanssa ei voinut olla tuntuvia ja tukalia jälkiä jättämättä niin hyvin ihmisten viljelysmaille kuin heidän mieliinsäkin, sitä todistivat sekä nuo heleänkeltasilta hohtavat touvon alut että ne alakuloiset, toivottomuutta ilmaisevat katseet, joilla maamiehet vainioitansa silmäilivät. Tuon tuostakin nostelivat isännät lakkiansa, pyyhkäsivät hikeä otsaltansa ja, katsahdellen autiolle taivaalle, huo'ahtivat: ei sada… voih, kun ei jo sada…

Tällainen oli heinäkuun ilta muutamassa Karjalan kulmassa eräänä Herran vuonna. Ja jos helle ja hiljaisuus luonnossa vaikuttivat samallaista elämää ihmistenkin keskuudessa ylimalkain, näytti kuitenkin eräässä talossa tavaton äänettömyys vallitsevan. Ainoastaan varpaillaan hiiviskeli talon väki tärkeimpiä askareitaan toimitellessaan ja ainoastaan kuiskailemalla uskalsivat he toisiansa puhutella. Ei siinä kuulunut kenkien kopsetta, ei ovien narahduksia, saati sitte raikasta naurua tai muuta virkeän elämän merkkiä. Luuli todellakin olevansa aaveiden asunnolla.

Ja syynä tähän verrattoman umpimieliseen elämään tässä talossa ei suinkaan tällä kertaa ollut yksinänsä kuumuus ja siitä seurannut kuolemankamppailu luonnossa. Siihen vaikutti epäilemättä paljoa enemmän se sisällinen kuumuus, joka kohta oli juuriaan myöten polttava erään niistä olennoista, joita liiallinen auringon pouta harvoin todellisesti turmelee, vaan jotka välistä eivät paremmin voi säilyttää itseänsä sisälliseltä poudalta, kuin ohran oraat auringon kuivaavalta kuumuudelta…

Niin se oli. Jormanalan talon isäntä oli elänyt aikansa maailmassa, vaikka olikin vasta keski-ijässä, Hänen röyheä rintansa oli korkealle pullistunut, paljoa korkeammalle kuin koskaan ennen. Se nousi ja laskehti nyt viimeisiä kertojansa ja pian oli loppuva sen sihinä ja sähinä, heti taukoava hengen herkeämätöin ahdistus. Luonto oli ottava omansa.

Siitä syystä vallitsi Jormanalassa tällä kertaa näin hiljainen elämä.

Mutta jo olikin tämä isäntä tehnyt tehtävänsä tässä maailmassa. Nuorin kymmenestä veljeksestä, oli hänen jo aikaiseen täytynyt lähteä isänsä kotoa avaraan maailmaan einettänsä etsimään. Ensin paimenpoikana ja tavallisena renkinä muutamia vuosia vierehdittyänsä, pääsi hän vihdoin isäntärengiksi seudun suurimpaan taloon Sorsalaan. Kokonaista kymmenen vuotta palveli hän tässä talossa yhtä isäntää ja säästi sillä välin tarkkuudellaan ja ahkeruudellaan pienoisen omaisuuden. Joka vuosi keyripäivänä kantoi hän säännöllisesti palkkansa isännältä, mutta hän ei huroitellut rahojansa niinkuin muut rengit "riiviikon" ajalla — eipä hän monasti riiviikkoa pitänytkään —, vaan osti niillä lehmiä, jotka hän sitte antoi perheellisille loisille ja mökkiläisille vahvaa voi-arentia vastaan eläkkeelle. Kun hän siis kymmenentenä keyripäivänä riisui talon vaatteet yltänsä ja pukeusi omiinsa, saattoi hän kehumatta kohottaa rintansa korkeammalle kuin tavalliset rengit, sillä hänen rintansa pullotti ulospäin, ja tämän pullottamisen vaikutti täysi kukkaro.

Tosin löytyi suomalaisia panettelijoita jo silloinkin. He kuiskivat keskenänsä, että Jeremias Jormanaisen rinnan pullistukseen oli kokonaan toiset syyt kuin ne joita hän itse sanoi. Ja varsinkin hänen palveluksensa viimeisinä vuosina, kun Sorsalan isäntä kuoli ja tämän leski taloutta isännöi, arvelivat nämä panettelijat Jeremias Jormanaisen rinnan päässeen oikein kohoamaan. Hän oli leskelle kaikki kaikessa. Hän peri saamiset, maksoi maksut, mittasi elot, myi ja osti, oli yhdellä sanalla niinkuin isäntä ainakin talossa. Kävihän hänen siis povitaskuansa paksuntaminen, varsinkin kun tiedettiin siihen halua olevan. Vieläpä kertoivat ne, jotka luulivat salaisimmat asiat tietävänsä, että Jeremias Jormanaisen hallussa hänen kymmenentenä keyrinänsä oli Sorsalan isäntävainajan vanha kissannahka; että hän oli sen saanut huostaansa isäntävainaan pesijäisissä, hän kun oli hangelle vienyt sen olkipulsterin, jolle isäntä kuoli ja jossa tämän tiedettiin rahakissaansa säilyttäneen; ja että itse Sorsalan emäntä oli tämän asian tähden jo monta kertaa itkenytkin…

Näin puhuivat panettelijat, vaan olihan tuota jo ennen sitäkin paneteltu ihmisiä.

Pää-asia oli kuitenkin se, että palveluksesta erottuansa Jeremias Jormanainen osti keskolaisen maatilan, nai emännän ja alkoi elää niinkuin muutkin konnulliset. Hänelle syntyi naimisensa ensi vuosina kaksi poikaa, joista vanhempi — vaikk'ei ollutkaan ruskea ja karvainen — rupesi peltomieheksi, vaan nuoremmasta päätti isä tehdä papin. Muita lapsia ei heille syntynytkään siitä luonnollisesta syystä, että äiti kuoli nuoremman pojan lapsivuoteesen. Lopun ikänsä eli Jeremias Jormanainen leskenä.

Kun nyt siis Jeremias Jormanainen aikoi lähteä pois tästä matoisesta maailmasta ja itse muuttua madoiksi, kutsui hän molemmat poikansa, Jeremiaan ja Eenokin, kuolinvuoteelleen, lausuaksensa heille viimeiset jäähyväisensä ja antaaksensa heille isällisen siunauksensa. Kammarista, jossa isännän sairasvuode oli, käskettiin siksi aikaa muu talonväki poistumaan.

Pojat tulivat isänsä sairashuoneesen. He olivat molemmat jo täysikasvuisia ja Jeremiaalla sitä paitsi vaimo sekä yksi lapsi. Eenokki oli viime kevänä päässyt lukion toiselle luokalle, jolle päästäksensä hänen oli täytynyt käydä koulua yksitoista vuotta.

"Kuulehan sinä Jeremias", — lausui sairas murtuneella, vapisevalla äänellä, — "tulehan tänne lähemmäksi".

Jeremias astui isänsä vuoteen viereen ja sairas jatkoi:

"Kun minun nyt näkyy täytyvän, niinkuin muinoin kuningas Taavetin, 'mennä kaiken maailman tietä', ai'on vielä ennen kuolemaani antaa sinulle muutamia neuvoja".

"Antakaa vaan, hyvä isä".

"Ja tehdä muutamia määräyksiä jälkeeni jäävästä omaisuudesta kirjallisesti".

"Tehkää vaan, rakas isä",

Eenokki, joka tähän asti oli seisonut edempänä ikkunan vieressä sormillansa soitellen pölyisiä ruutuja, astui nyt esiin.

"Kaikki kirjalliset määräykset, isä rakas, ovat Jeremiaan ja minun välillä tarpeettomat", — lausui hän. "Sellaisista saisivat vaan kylällä juoruamisen aihetta. Tehkää määräyksenne tässä meidän kuullen, niin me lupaamme niitä rehellisesti noudattaa ja sillä hyvä. Olemmehan me veljeksiä, vai mitä Jeremias?"

Ja Eenokki laski kätensä Jeremiaan olkapäälle, hymyili rehellisesti ja katsoi häntä silmiin.

"Mutta jos toinen, kumpi tahansa teistä, jälkeenpäin hyvinkin ei tahtoisi muistaa nykyisiä puheita?" — kysyi sairas.

"Kyllä me muistamme", — ehätti Eenokki vastaamaan. "Ja jos tahdotte, niin teemme tässä teidän kuolinvuoteenne edessä kalliin valan siitä, että päätöksenne tulevat noudatetuiksi".

"Mitäs Jeremias siihen sanoo?"

"Eikös tuo liene samantekevää", — vastasi tämä haukotellen ja päätänsä raapien.

"No… olkoon sitte menneeksi", — lausui isä.

Ja vähän levähdettyänsä jatkoi hän puhettansa:

"Niinkuin tiedätte rakkaat lapseni, ovat minun vähäiset säästöni menneet kaikki Eenokkia kouluuttaessa. Mutta ei sillä hyvä, onpa täytynyt tehdä jo muutama tuhat markkaa velkaakin Saarelan isännälle. Sen vuoksi — ja varsinkin kun Eenokki ei näyttänyt olevan hyväpäinenkään — ai'oin jo lopettaa tuon turhan rahankulutuksen (näitä sanoja kuullessaan vaaleni Eenokki). Mutta kun toisaalta katsoen olisi sääli jo niinkin suuria kulutuksia hukkaan heittää ja kun Eenokkikin jo nyt on siksi mielistynyt, että luultavasti rupeaa omin taiten lukemaan (Eenokin muoto alkoi kirkastua) —, ja kun vielä lisäksi tämä maatilakin menisi olovahkon pieneksi kahdelle eläjälle — lienee parasta, että Eenokki lukee papiksi asti".

"Niin papiksi… papiksi, kallis isäni!" teroitti Eenokki väliin.

"Mutta kun tämä talo ei jaksa sinua papiksi asti kouluttaa", — jatkoi sairas, — "niin olen päättänyt, että Jeremiaan tulee kuitenkin vielä sittekin takauksellaan olla sinulle avullisena rahojen hankinnassa aina siihen asti kun olet papiksi vihitty. Mutta pankaa mieleenne, että tämä talo on kaikkine kampsuineen jääpä yksin Jeremiaalle, kun hän vaan on Eenokin yli yliopistoon asti koul… kouluut… tanut… Ymmär… rät… tekö?"

Näin pitkästä puheesta oli sairas niin väsynyt, että viimeiset sanat tulivat katkonaisina ulos.

"Kyllä, kyliä rakas isä ymmärrämme!" — vastasi Eenokki ja molemmilla pojilla kiilsi kirkkaat kyyneleet silmissä.

"Ja lupaatteko pitää, mitä… mitä olen puhu… puhunut?"

"Lu… lupaamme!" — vastasivat veljekset yhdestä suusta nyyhkytellen.

"Van… vannokaa sen pääl… päälle."

"Me vannomme!" — lausui Jeremias vakavasti.

"Eiköhän se ole tarpeetonta ja — alentavaa?" — ehdoitti Eenokki.

"Ha'e, Jeremias, koulumestari-Aapo kirjan tekoon, koska Eenokki ei vanno", — käski kuoleva isä.

"Kyllä, kyllä minä vannon!" — sanoi Eenokki hätäisesti.

"No ruvetkaa sitte polvillenne lap… lapseni".

Pojat tottelivat.

"Ot… ottakaa tois… toisianne kädestä ja antakaa kä… kätenne tänne".

Niin tehtiin. Molemmat pojat ottivat toisiansa kädestä ja isä puristi yhdistetyt kädet omain vapisevain käsiensä väliin rintaansa vasten.

"Lu… lukekaa mi… minun jälestäni".

Ja siinä luettiin silloin, isä edellä pojat jälestä, seuraava vala, joka kuitenkin sairaan heikkouden tähden tuon tuostakin keskeytyi:

"Me Jeremias ja Eenokki Jormanaiset lu… lupaamme ja van… vannomme tässä is… isämme kuo… kuolinvuoteen ääressä, että tämä talo on… on jääpä Jere… Jeremiaalle koko… nansa, sitte kun hän… hän on minut Ee… Eenokin yli… yliop… ylioppilaaksi asti kou… kouluuttanut, eikä Eeno… Eenokilla ole sit sitte siihen mi… mitään os… osaa, niin… totta… Jum… Jumala meitä aut… autta… koon ruu… ruumiin ja sielun puo… puolesta… amen!"

Viimeiset sanat oli sairas lausunut ainoastaan kuiskuttamalla ja kun valan loppuun päästiin, ummisti hän silmänsä eikä niitä enää avannut. Rinnalle yhteen puristetut kädet aukesivat itsestänsä ja muutamia kertoja raskaasti huoahdettuansa, oli vanhemman Jeremias Jormanaisen sielu eronnut ruumiista ja lähtenyt matkustamaan sinne, josta ei takaisin pääse…

* * * * *

Ja sitte pidettiin ukko Jormanaisen hautajaiset.

Maantavan mukaan tulivat vieraat hautajaistaloon jo hautaustoimituksen edellisenä iltana "yön istujaisiin". Heitä kestitettiin kahvilla ja ruo'alla parhaan mukaan eikä kuokkavieraitakaan tyhjin suin laskettu pois. Uunipaistia ja ryynivelliä, verestä kaalia ja ryynimakkaraa riitti kerjäläisillekin kylliksi. Eikä ne muuten ukko Jormanaisen hautajaiset olisi olleetkaan… Ja ahkerasti kuljeskeli nuori isäntä, Jeremias, isävainajansa iso taskumatti povella ja vanha hopeapikari kourassa, miesvieraiden keskellä, Tuon tuostakin veti hän matin näkyviin, laski siitä pikarin kukkuralleen ja ojensi sen asianomaiselle lausuen: "Kipsooppas pois!" Ja "kipsattiinhan" siinä, kuinkas muuten! Sen todistivat selvästi sekä nuo jo ennen syöntiänsä sinne tänne nurkkiin nukkua kumpsahdelleet naapuri-isännät, kuin myöskin, vaikka vähemmässä määrässä, heidän vielä ruokapöydissä istuvat vellirintaiset ja rasvanaamaiset kumppalinsa. Ja mitenkäs se muuten olisi käynyt laatuunkaan. Eihän ne ilman olisi ukko Jormanaisen hautajaiset olleetkaan…

Seuraavana aamuna anivarhaisen aamiaisen syötyä lähdettiin ruumista kirkolle kuljettamaan. Ja tulipa sitä saattoväkeäkin koko joukko. Mitä lienee pariinkymmeneen hevoiseen ollut. Kirkolla sitte vainajan ruumiilliset jäännökset "koulun" ja kahden papin kanssa erikoishautaan laskettiin. Sillä eihän miten sopinut ukko Jormanaista yhteishautaan panna, eihän toki… Pitipä rovasti vielä korean ruumissaarnankin. Sitä kuunnellessa tipahteli vaimoväeltä tuon tuostakin katkeria vesipisaroita valkoisille neliskolkkaisiksi taitetuille nenäliinoille, miltä silmistä miltä — nenästä. Ja oikeinhan se olikin. Tokkopas niitä muuten olisi ukko Jormanaisen hautajaisiksi tiennytkään…

Mutta näissä hengellisissä toimissa oli päivä jo puolitiehen kulunut ja itsekunkin ajatukset alkoivat kääntyä yhä enemmän ja enemmän maallisiin asioihin. Naisten hiukan kostuneet nenäliinat pistettiin siis avariin hameen taskuihin, miesten hatut painettiin lujasti päihin ja sitte ajettiin täyttä karkua lähinnä hautausmaata olevaan suntion taloon. Siellä sitte vielä kerran yhdessä pappien ja lukkarin kanssa vainajan muistoksi ryypättiin ja syötiin läski- ja matikkakukkoja. Ruokailun asianmukaiseksi päätökseksi piti seurakunnan kappalainen tässä tilaisuudessa pitkän… pitkän ja ylevän puheen "edesmenneen ristiveljemme" kerrassaan verrattomista ansioista, jonka puheen kestäessä tietysti jokainen läsnä-olija oli velvollinen vuodattamaan kaikkein katkerimpia kaipauksen kyyneleitä. Ja kun sitte vihoviimeiseksi ukko Jormanais'-vainaan oma poika, nuori Eenokkimaisteri, oikein sulavilla sanoilla kiitteli ei ainoastaan kirkkoherroja ja muita virkamiehiä, vaan vielä lopulta yhteisesti kaikkia muitakin vieraita, siitä muka suuresta kunniasta, jota nämä hautajaisiin tulollaan olivat hänen isävainajalleen osoittaneet, niin ihme olisi ollut, jos ei jokainen olisi ymmärtänyt, että nyt ne pidettiin ne ukko Jormanais'-vainaan hautajaiset…