XI.

Sillä aikaa kun pastori Eenokki Jöransson levitteli evankeliumin valoa pimeään pohjolaan, vietti hänen Jeremias-veljensä joukkoinensa omituista elämää isänsä perinnöllä Jormanalassa.

Jeremias Jormanainen oli nyt kieltämättä isänsä perinnön ainoa haltija. Hän oli saanut täydelliset "lain kiinteet" koko isänsä jättämään perintötilaan, eikä kenelläkään enää ollut minkäänlaista oikeutta hänen hallussaan olevaan omaisuuteen, enempää kiintaimeen kuin irtonaiseenkaan. Hän oli yksin isäntä talossansa niinkuin ennen isänsäkin oli ollut. Eikä siitä kellään ollut mitään sanomista. Olisi siis luullut, että kaikki hänen kotonansa oli niinkuin ollakin piti.

Mutta juuri samassa käräjässä, aivan samana päivänä, kun Jeremias Jormanainen sai ensimäisen ehdottoman lain huudon koko isänsä perintöön, otettiin siihen samaan taloon kiinnitys kolmentuhannen ja viidensadan markan velan ynnä sille juoksevan kuuden prosentin vuotuisen koron maksamisen vakuudeksi. Tätä paitsi otettiin Jeremias Jormanaisen päälle samassa käräjässä kolme eri tuomiota niistä veloista, joita hän oli tehnyt; Eenokki-veljensä kouluttamiseksi, vaan joiden omistajat, saatuansa tietää Jeremiaan uudet kaupat ja uudet velat, katsoivat parhaaksi heti periä pois saatavansa.

Mutta Jeremias Jormanainen ei nykyään ollut hätäpoikia. Hän ei antanut noiden verrattain pienten saarnamiesten hätäilemisen saattaa itseänsä epätoivoon, vaan hän nauroi heille vasten silmiä, kun muka kohtasivat mokomilla saamisillaan yrittää hätyyttämään hänen laistaan miestä. Parasta olisi ollut, Jeremiaan mielestä, heidän pysyä siivosti alallansa, eikä saattaa itseänsä koko maailman naurunalaisiksi sellaisella mitättömällä yrityksellään. Vähältäpä puuttui, ett'ei Jeremias Jormanainen, noita hätäisiä velkojiaan oikein hämille saattaakseen, pistänyt kullekin rahoja oikeuspöytään juuri tuomion otto-ajalla. Tämän hän kuitenkin jätti ilman pilkoillansa tekemättä. Joutivat muka olla kiusassa vähän aikaa. Eipä heidän kuitenkaan missään tapauksessa tarvinnut kovin kauan odottaa. Vai uskaltaisiko joku luulla, ett'ei muka Jeremias Jormanainen olisi heille saanut rahoja minä päivänä hyvänsä?… Eihän toki! Olihan hän ennenkin saanut rahoja minkä vaan oli halunnut. Ja jos nytkin olisi tahtonut, niin ei olisi ollut kuin pistäytyä vaan sen ja sen luona, niin kyllä heti mokomista summista suoriutuisi… No pitäähän niitä olla jos jonkinlaisia saamamiehiä tässä maailmassa! Ja Jeremias Jormanainen päätti kuin päättikin, muka velkojiensa kiusaksi, olla maksamatta heidän saamisiaan ennenkuin viho viimeisessä tiukassa.

Joutuipa sitte vihdoin tuo viimeinen tiukka. Nimismies oli käynyt kirjoittamassa hänen hevoisensa, lehmänsä, lampaansa, elonsa, heinänsä — yhdellä sanalla kaiken irtaimen omaisuutensa, joka kiivin kaavin riittikään nyt tuomiossa olevain velkain suoritukseksi. Mutta hänelle, nimismiehelle, Jeremias Jormanainen vaan nauroi ja käski panemaan kovasti tavaraa kirjaan, sekä kysyi viimein, milloin nimismies aikoi pitää huutokauppaa tavaroille, jotta hän tietäisi hankkia kylliksi huutajia.

Tähän asti ei Jeremias Jormanainen ollut virkkanut emännälleen sanaakaan noiden velkain perimyksessä olemisesta. Hän oli ainoastaan jonkun kerran leikillään kehoittanut emäntäänsä "tästä puoleen käymään puhtaissa vaatteissa, jos herrasvieraita sattuisi talossa käymään". Nyt nimismiehen käydessä sai emäntä vihdoin tietää asiat paikalleen, saipa vielä lisäksi kuulla, että perittäväin velkain summa korkoineen, kulunkineen ei olisi vähempi kuin lähes yhdeksänsataa markkaa.

Nimismiehen mentyä, puhkesi emäntä-Liisa katkerasti itkemään. Hän olisi tätä lohdutuslääkettä jo ennen tämän lähtöä nauttinut, vaan ei julennut. Nyt hän kumminkin salli näkymättömän lääkärin ehdottoman lääkkeen tehdä täyden vaikutuksensa.

"Hupsunako sinä olet aika ihminen, kun rupeat tyhjän tähden itkeä vollottamaan?" — lausui Jeremias ikäänkuin vähän äreissään.

"Vai tyhjän tähden!" — kertoi emäntä-Liisa. "No se on kerrassaan tyhjän tähden, ihan kokonaan mitättömästä asiasta", — vakuutti Jeremias.

"Niinhän sinä aina sanot, vaikka viho viimeinen henkinippu ruumiistasi kiristettäisiin. Niinhän sinä sanoit silloinkin, kun olit maisterille antanut tuon monen tuhannen velkakirjan. Vaan pane mieleesi, Jeremias, että se velkakirja vielä saattaa meidät keppikerjäläisiksi. Tämä nimismiehen käynti on varmana enteenä siihen ja eikö tuo liene sen velkakirjan antamisen ensimäisiä seurauksia".

"Johan tottaperään tuo ihminen on kokonaan järjeltä pois", — sanoi Jeremias ivallisesti. "Sanoikos se nimismies jo senkin velkakirjan olevan ryöstössä?"

"Eikä sanonut, vaan luuletko sinä melkein totisesti, että nämä velkakirjat olisivat nyt meiltä ryöstettävänä, jos sinä sitä velkakirjaa et olisi antanut."

"Hätäinen on hullu, sanoo sananlasku, ja niinpä nämä velkamiehemmekin sekä — sinä", — vastasi Jeremias ynseästi.

"No koetahan nyt hankkia rahat näiden tuomioin maksuksi, niin saadaan nähdä kumpi meistä on oikeassa".

"Jottako sitte uskallat luulla, ett'en minä muka saisi vielä tuon vertaa rahojakaan kuin yhden vajaan tuhannen?… No sepä häntä nähtäneen!"

"Kyllähän minä mielelläni soisin, että saisit rahat, vaan taitaisi olla parasta, että rupeaisit puuhaan jo hyvissä ajoin ennen huutokauppaa", — vastasi emäntä-Liisa totisena.

"Mutta minäpäs vaan en lähde joka akan pillin mukaan tanssimaan!" — vastasi Jeremias ylpeästi. "En lähde uhmallanikaan rahan hakuun ennenkuin avitsioonin eiluspäivänä. Minä tahdon akoille ja hulluille näyttää, että Jeremias Jormanaisessa on vielä siksi miestä, että saa yhden tuhannen vajaassa päivässä!"

Ja Jeremias Jormanainen piti sanansa. Hän lähti vasta huutokaupan edellisenä päivänä hankkimaan velaksi niitä rahoja, jotka hän välttämättömästi seuraavana päivänä tarvitsi, jos mieli säilyttää elämistönsä.

Mutta hänen vähä-ymmärryksisen emäntänsä aavistus toteutui heti Jeremiaan ensimäisen pohatan luokse tultua, toteutuipa valitettavasti liian ankarastikin. Rikasmies lausui Jeremiaalle suorastaan vasten silmiä, että se olisi kerrassaan hullu, joka hänelle enää velkaa uskoisi, kun oli tyhjästä antanut niin suuren velkakirjan veljelleen. Ja vakuuttipa rahain omistaja vielä senkin, ett'ei Jeremiaasta enää koskaan minkäänlaista eläjää tulisi niinkauan kuin pappiveljen saaminen paikallaan pysyisi, sillä koko hänen omaisuutensa, maansa niinkuin muutkin kampsunsa, eivät muka nykyään enää vastaisi kaikkia hänen velkojaan.

Suuttuneena ja loukkaantuneena tällaisesta liian selvästä puheesta lähti Jeremias Jormanainen varakkaan naapurinsa luota, arvellen "ei yhden rikkaan oville kuolevansa". Mutta kuta useamman rahamiehen luona hän sinä päivänä kävi, sitä selvemmin tuli hän havaitsemaan rahain saannin mahdottomuuden ja entisen äärettömän erehdyksensä. Ilman rahoitta, ilman pelastuksen toivoakaan, tuli hän myöhään iltasilla kotiinsa, ja hänen sydämensä oli niin täynnä… niin täynnä häpeästä ja harmista, ett'ei hän tahtonut nahkaansa sopia… Hän käveli kauan ulkona pimeässä pihamaassa, rohkeamatta mennä edes omaan pirttiinsäkään, ja mietti, mikä hänen kuitenkin pelastaisi äärettömän tukalasta asemastansa. Mutta ei mistään päin pienintäkään avun toivoa enää ollut. Hän oli kaikki paikat kolunnut ja kaikissa saanut yhden ja saman vastauksen. Eipä siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen rupesi miettimään outoja pelastuskeinoja…

Mitähän, jos tässä pimeän päässä karkaisi pois koko kotitienoilta?… Menisi vaikka Ameriikkaan, niin eivätpähän naapurit siellä olisi hänelle nauramassa ja häntä sormillaan osoittamassa… Mutta sinnekin mennessä tarvittiin rahaa ja sitä hänellä ei tällä kertaa ollut täyttä markkaakaan. Täytyi siis se konsti jättää — ainakin toistaiseksi. Mutta olisihan täällä tallissa ohjakset… ja tuolla ylisellä olisi hyvä tilaisuus… Sanovathan ne ihmiset, että hirttämällä kuoleminen on niin ihmeen helppoa… Mitähän jos olisi koettaa?… Mutta… mutta nuo lapset… Nehän jäisivät sitte ihan onnettomiksi… Jääköön siis tuo viimeinen keino ainakin tällä kertaa koettamatta. Tottapahan siihen vielä on aikaa jos…

Ja Jeremias Jormanainen hiipi vihdoin pirttiin, jossa muut jo makasivat, aikoen siellä kenenkään huomaamatta riisuutua ja panna maata.

Emäntä-Liisa heräsi kuitenkin, nousi ylös, teki tulen ja alkoi pukeutua.

"Et suinkaan iltaisetta aikone maata ruveta?" — kysyi emäntä.

"Vielähän tässä illallista! Tokko tuota kohta lienee aamiaistakaan tarjona", — vastasi Jeremias katkerasti.

Emäntä-Liisa puuhasi kuitenkin ruokaa pöytään ja Jeremias, joka ei koko päivänä ollut suuruksia maistanut — olihan Jeremias sinä päivänä käynyt rikkaissa ja harvoinhan ne rikkaat köyhiä syöttävät —, tarttui hyvällä halulla ruokaan käsiin. Luonnollisesti oli Jeremias nyt erittäin oudon näköinen, joka saattoi emäntä-Liisan pahinta aavistamaan.

"Mitäs kylille kuuluu?" — kysyi emäntä, istuutuen miehensä rinnalle penkille tämän ruokaillessa.

"Vielä sitä kysyt, mokoma hapsinkakkiainen!" — ärähti Jeremias tuimasti. "Ikäänkuin et sitä jo tietäisi, kun olet yhtenä noiden rikkaiden rosvojen kanssa päättänyt saattaa minut, oman miehesi, häpiän ja pilkan alaiseksi. — No sinustahan minulle heitti oikean onnen valvojan!"

Emäntä-Liisa hämmästyi korviaan myöten tällaisesta puheesta. Mutta hän arvasi nyt kuitenkin asiat ja päätti sen mukaan käyttäytyä. Hän näki Jeremiaalla olevan nyt kylliksi kuormaa kannettavana, eikä aikonut sitä lisätä, vaan oikean kristillisen vaimon tavalla olla miehellensä lohduttajana murheen ja vastoinkäymisen ajalla. Hän laski kätensä Jeremiaan olkapäälle ja kuiskasi lempeästi:

"Rakas Jeremias! Ethän toki minusta niin pahaa luulle kuin sanot?"

"Mitäpä minä tässä muutakaan enää osaan luulla, kun koko maailma näkyy yhtyneen minua sortamaan", — vastasi Jeremias yhä äreänä ja nykäsi olkapäitänsä, vaan ei kuitenkaan sysännyt vaimoa pois luotaan.

"Ei, hyvä Jeremias, nämä vastoinkäymiset ole minun eikä muiden ihmisten tekemiä. Ne ovat Herran neuvoja meidän kuritukseksemme, vaan meidän pitää kärsivällisesti ottaa vastaan niin pahat kuin hyvätkin päivät."

Ja emännän silmissä kiilsivät kirkkaat kyyneleet näitä sanoja lausuessaan.

"Vai Herran neuvoja! — Minä en ymmärrä laisinkaan, mitä hyötyä Hänelle taikka meille voisi olla tällaisesta 'kurituksesta', joka on saattaa ihmisen pois järjeltä."

"Herran tiet ovat tutkimattomat ja se, mikä välistä näyttää ainoastaan pahalta ja vahingolliselta, voipi kuitenkin jälkeen päin kääntyä meille hyväksi ja siunaukseksi. Luota, rakas Jeremias, Jumalaan vaikka kuinka kävisi tässä maailmassa ja rukoile Häneltä voimaa vastoinkäymisiä voittamaan. Silloin et koskaan epätoivoon joudu".

Nämä sanat näyttivät Jeremiasta rauhoittavan. Hän lopetti syöntinsä levollisemmalla mielellä, riisui vaatteensa ja heittäysi tilalle. Siinä käänteli ja väänteli hän vielä jonkun aikaa itseänsä, ähki ja puhki mitään virkkamatta, kunnes vihdoin uni vapahti hänet hetkeksi "elämän taisteluita" muistamasta.

Seuraavana päivänä myytiin pakkohuutokaupalla kaikki Jeremias Jormanaisen irtain omaisuus ryöstössä olleiden tuomioiden suoritukseksi. Ei jäänyt muuta kuin pitovaatteet ja läkkityökalut myymättä, jotka viimemainitut ainoastaan erään armeliaan velkojan suostumuksella Jeremiaalle jätettiin. Ihmisiä oli huutokauppa-tilaisuuteen kokoutunut paljon ja muutamat vähämielisimmät niistä tuon tuostakin viskasivat komppisanoja ja pilkkapuheita Jeremiaalle tämän muka liiasta ylvästelemisestä velkojiansa kohtaan. Mutta niistä ei Jeremias nyt näkynyt vähääkään välittävän. Hän oli nyt ihan kuin toinen mies edelliseen päivään nähden. Levollisen, melkeinpä iloisen näköisenä kantoi hän tavaroitansa nimismiehen myytäväksi, ja laskipa toisinaan jonkun viattoman leikkipuheenkin huutajia huvittaaksensa.

Joskus pimeni kuitenkin hänen muotonsa hetkeksi. Hänen silmänsä pyörivät niin kummallisesti ja rypyt otsassa syvenivät… Vaan heti selveni hän siitä jälleen. Hän katsahti ylöspäin ja huokasi. Ylhäältäpäin Jeremias Jormanainen nyt apua anoi ja sinne oli hän nyt asettanut viimeisen toivonsa. Jeremias Jormanainen luotti Jumalaan.