IV.

Monien monituisten turhain yritysten perästä onnistui Jeremias Jormanainen vihdoin saamaan Eenokille välttämättömimmät eväsrahat ja tämä siis pääsi Kuopioon Jeremiaan oli täytynyt panna pantiksi kolme — kauniinta lehmäänsä tuon satamarkkaisen edestä. Vaan mitäpäs se haittasi. Kunhan Eenokki pääsi lähtemään ja — kunhan isän perintö vielä jäi koskematta.

Mutta vaikka Jeremias Jormanainen ei ollutkaan mitään maailman nerokkaimpia miehiä ja vaikka kylän suupaltot välistä kutsuivatkin häntä "Jörö Jeremiaaksi", päätti hän viimeiseen asti pysytellä kiinni isänsä perinnössä. Hän älysi kuitenkin, että hänen oli tuiki mahdoton konnullisena kestää, jos ei keksisi jotain muuta keinoa kuin velanoton, Eenokilla koulunkäyntirahoja hankkiakseen. Hän mietti ja mietti, mikä se konsti olisi, joka parhaiten vetelisi. Ja tätä konstia miettiessään harmaantui hänen päänsä, ehkä olikin ijältänsä vielä alle kolmenkymmenen…

Vihdoin luuli hän parhaan neuvon keksineensä. Mitähän jos opettelisi jouto-aikoinaan tekemään läkkityötä, rupeaisi läkkisepäksi? Tokkohan tämä työnlaatu niinkään paljon oppiaikaa viepi? Ja eiköhän siitä sentähden saisi edes join raoistakin tuloa, varsinkin kun muita läkkiseppiä ei ollut lähistöllä? Tosinhan noita maankulkijoita astiain tinaajia silloin tällöin kävi silläkin paikkakunnalla, vaan tuskinpa niistä hänelle olisi sanottavaa haittaa. Ja tokkopahan nekään aivan ilman tuloitta eläisivät? —

"Koeteltuansahan sen tietää", — arveli Jeremias Jormanainen ja päätti kun päättikin ruveta läkkisepäksi.

Kun kiireimmistä talouden töistä oli päästy ja syksy sateineen saapunut, nousi Jeremias Jormanainen eräänä aamuna ylös tavallista aikaisempaan. Hän käski vaimonsa panemaan evästä konttiin.

"No mihinkäs sinä nyt lähdet?" — kysyi emäntä-Liisa miehensä käskyä täyttäessään.

"Lähdenpähän tästä vähän tuulettelemaan. Arvelen mennä kaupunkiin ja viipyä siellä varsinkin viikonpäivät. Pane viikon eväs laukkuun".

"Hm, vai viikonpäivät! — Mitähän sinä siellä niin kauan teet? Ja entäs kun kotityöt jäävät…"

"No ei se nyt auta!" — keskeytti Jeremias. "Lähteä täytyy, käyköön miten tahansa, sillä ei tästä muutenkaan hyvää tule".

"Ja eihän tässä kotona nyt kiireitä olekaan. Puikoot riihiä ja vetäkööt mutaa kunnes minä palaan". — jatkoi hän vähän päästä.

Hetken aikaa olivat molemmat ääneti ja emäntä meni aitasta eväslihaa hakemaan.

"Sama taitaisi olla, jos olisit kotona", — lausui emäntä lihan ha'usta palattuansa Hänen silmänsä olivat tavallista punaisemmat…

"Tähänhän se autuus eteen astuisi, kun vaan ei puuhaa pitäisi. Itse tiedät, minkälaiset rahan tarpeet par'aikaa talossa ovat, eikä se Eenokkikaan siellä Kuopiossa tuulella elä."

"Sittepä se rahan puutos loppunee kun sinä rupeat kaupungissa asumaan".

"No ei suinkaan tähän auta ristissä käsin kuoleminen. Puuhaa täytyy pitää vaikka minkälaista, muutoin kohta tässä mullatkin menevät. Sillä velkaa on ja toista tulee. Eikö nuo jo alkane puoleentoistatuhanteen nousta".

Viimeisen lauseen puhui Jeremias ikäänkuin itseksensä.

"Luuletkos ne mullat sillä säilyttäväsi, jos et öissä makaa ja vaikka pääsi puhki miettisit ja aprikoisit? — Pane mieleesi minun sanani, vaikka se on naisen puhetta, että Eenokki se sittekin tästä mullatkin ottaa, eikä huoli vähääkään siitä, jos sinun pääsi on harmaa taikka musta".

"Mistä sinä sen niin tiedät?" — kysäsi Jeremias ikäänkuin unesta havahtuen.

"Tiedänpähän, ja tiedän vielä senkin, ettei sinullekaan kunnian kukko laula elämäsi lopulla".

Viimeiset sanat olivat tarttua emäntä-Liisan kurkkulakeen, sillä hän pullahti nyt katkerasti itkemään.

Ja Jeremias Jormanainen hämmästyi tästä vaimonsa oudosta käytöksestä niin, ettei tiennyt mitä ajatella, Kun emännän itku hiukan asettui, kysyi hän:

"No saattaisithan tuota kuitenkin minulle sanoa, mistä nämä aatteet ovat mieleesi tulleet?"

"Sanoipa sitä sinulle tahi ei, se on yhdentekevää. Sinä et kuitenkaan uskoisi".

"Vaan sano häntä nyt kuitenkin".

"No tässä kun toissapäivänä mustalais-Reetta kävi, niin se — povasi minulle".

"Johan minä sen arvasin! — Ja mitä hän sitte sanoi?"

"Sanoipahan että mustaverinen herrasmies, jolla näytti olevan niinkuin papin kappa selässä, tekee meille vielä hyvin paljon, hyvin paljon pahaa… että hän ruuniverisen miehen kanssa ajaa meidät pois punaisesta kartanosta… että minulla ja lapsillamme näytti olevan niinkuin pitkä, hyvin pitkä matka edessä… ja että sinä kuolet kesken ikäsi hul…"

"Heitä jo joutavat lorut!" — keskeytti Jeremias vaimoansa. "Johan sinä nyt olet tuiki laidoiltasi, kun rupeat uskomaan puolisokeain mustalaisakkain puheita, niinkuin kaikkivaltiaan Jumalan sanaa. Ei, hyvä Liisa, meillä vielä niin suurta hätää ole kuin puusta katsoja luulee, sillä minä olen aikonut Jumalan avulla ruveta rahaa tienaamaan sekä Ennokille koulunkäyntitarpeiksi, että vielä entisten velkain lyhennykseksi. Aion käydä kaupungissa katsastamassa, miten läkkisepän työtä tehdään, ja sitte ruveta pitkinä talvipuhteina sillä työllä rahaa ansaitsemaan. Ole siis huoletta, muoriseni, ja tee vaan töitäsi, kyllä meitä Jumala vielä auttaa, kun vaan Häneen turvaamme, emmekä rupea turhia taikoja uskomaan. Ja kohtahan minä taas kotiinkin tulen".

Näin lohdutteli Jeremias Jormanainen epäilevää emäntäänsä, mutta tämä ei näyttänyt hevillä taika-uskostaan luopuvan, vaan pudisti päätänsä, lausuen:

"Suokoon Jumala, että hyvin kävisi, mutta… mutta minä aavistan jotakin varsin pahaa, jota en nyt osaa selittää. Minun sydän-alani on jo ollut hellänä niin kauan…"

Mutta Jeremias Jormanainen heitti raskaan eväslaukun olallensa, painalti hatun päähänsä ja meni.

Ovessa vielä kääntyi hän ja sanoi:

"Hyvästi nyt, Liisa! Neuvo joutokotvinasi puustaimia Taavetille". Taavetti oli heidän vanhin, kuudennella ikävuodellaan oleva poikansa.

"Jumalan haltuun! Kyllä minä…"

* * * * *

Lupauksensa mukaan palasi Jeremias Jormanainen viikon kuluttua kotiin. Hän oli ollut läkkisepän opissa kaupungissa ja toi nyt kotiinsa sekä tuon tärkeän taidon, että myöskin koko joukon läkkisepän työssä tarvittavia työkaluja ja -aineita. Siinä oli alasimet ja vasarat, läkinleikkuusakset, sirkkelit, kulmamitat ja juottokojeet. Olipa jo ostanut koko nipun läkkipeltiäkin, josta ei ollut muuta kuin leikata viilettää vaan ja tehdä tarviskaluja kaikenlaisia, tuoppia, pesuvatia, rattia, "ruutkannuja" ja ennen kaikkia läkkilamppuja. Niitä sopi sitte, jos eivät kaikki kotona kaupaksi kävisi, myydä vaikka ulommaksikin. Niin… saattaahan sitä talvisaikoina käydä vaikka "Vieriställä", s.o. Ilomantsin markkinoillakin, eihän tuo niin erittäin kaukana olisi, ja siellä ne varsinkin…

Ja Jeremias Jormanainen ryhtyi innolla uuteen työhönsä. Hän iltasilla tuskin raaski yrittääkään nukkumaan, ett'ei aikaa lii'an paljon maatessa menisi. Mutta kaikissa tapauksissa nousi hän jo puolen yön aikaan aamupuhdetta. Rahasta oli tarvis ja sitä Jeremias Jormanainen ei aikonut enää velaksi ottaa, ei vaikka olisivat tarjoomalla panneet, sillä hän tiesi vallan hyvin, että velka on maksettava ja maksettava lisän kanssa… Ja pakkokos hänen olikaan velkaa tehdä, nyt kun osasi muutoinkin hankkia rahaa tarpeikseen?

Niinkuin luonnollista oli, kävi läkkityönteko Jeremias Jormanaiselta ensimmältä jokseenkin kömpelösti. Milloin ei hän saanut käsillä olevan astiaa saumoja oikein tarkasti yhteen sovitetuksi, milloin leikkasi hän läkkipellin lii'an pieneksi, milloin taas juottaminen ei tahtonut lykästää. Tapahtuipa joskus, että hän liiallisessa innossaan pisti sormensa sulaan tinaan, tai koppasi väärästä päästä kouraansa juuri valmiiksi kuumennetun juottokolvin.

Mutta "työ tekijänsä neuvoo". Vähitellen tottui hän yhä tarkemmaksi saumojen sitojaksi, leikkasi pellit parhaan kokoisiksi ja käytti salmiakkia kohtuullisemmin, jotta juotokset näyttivät ikäänkuin itsestään toisiinsa tarttuneen. Kaikkein ensiksi oppi hän kuitenkin tarkoin tuntemaan, että sulaa tinaa on vähän vaarallisempi käsitellä kuin jähmeässä muodossa olevaa, ja että juottokolvi tulikuumana oli otettava varresta kiinni eikä paksusta päästä.

Läkkityön teko alkoi siis Jeremiaalta yhä paremmin luonnistua ja vähitellen tuli hänen uusi ammattinsa lähitienoilla tunnetuksi. Tuon tuostakin tuli naapurin emäntiä Jormanalassa käymään, ja kun he havaitsivat Jeremiaan työt kelvollisiksi, alkoivat he kysellä niiden hintoja, ja ainapa väliin ostaa jymäyttivätkin mikä mitäkin. Ken tarvitsi vesikauhaa, ken uuniloutia, ken puolikannuista tuoppia, ken sylkiastioita, ken mitäkin. Vaan varsinkin alkoivat hyvästi kaupaksi käydä läkkilyhdyt ja pikkuiset läkkilamput, joita Jeremias ei tahtonut ehtiä niin paljoa valmistamaan kuin mennyt olisi. — Mitäs! Jopa eräänä päivänä ajaa karautti itse ukko-rovasti kuusivuotiaalla mustalla oriillaan Jormanalaan ja tilasi Jeremiaalta kerrassaan niin paljon läkkikaluja, että hänen täytyi tehdä erityinen matka kaupunkiin raaka-aineiden ostamista varten. Eipä siis kummaa, jos Jeremias eräänä päivänä joulun alla, laskettuansa että läkkityö oli hänelle jättänyt puhdasta voittoa kokonaista yhdeksänkymmentä markkaa, lausui hymyhuulin vaimollensa:

"Siinä se nyt on! Vieläkö aiot vastakin uskoa mustalais-Reetan kerjuukonsteja?"

"Katsoppa tuota! Milloinkas minä niitä olen niin erittäin uskonut?" — vastasi Liisa puoliksi häpeissään. Hän olikin jo vähitellen alkanut unhottaa koko tuon povausjutun.

"Vain et, vain et milloinkaan!" — kutitteli Jeremias voitonriemuissaan, "Etkös enää muista mitä älinää pidit tässä syksyllä, kun minä kaupunkiin lähdin?"

"No kaikkea hän muisteleekin!" — lausui emäntä naurahtaen ja meni töillensä.

Oli Jeremias Jormanaiselle tosin vähän kiusaakin uudesta ammatistaan, mutta se oli niin vähäpätöistä ja joutavaa laatua, ettei sitä kannattanut päten huomioonsakaan ottaa. Siinäkin kylässä, jossa Jeremias Jormanainen asui, oli vähän liiaksikin niitä "koiranhampaita", jotka eivät jätä ketään "hampaissaan" pitelemättä, olivatpa nämä parempia taikka huonompia, rikkaampia taikka köyhempiä, suurempi- taikka pienempi-arvoisia. Niinpä antoivat he Jeremias Jormanaisellekin uuden nimen, "Läkkihattu", Jeremiaan hatussa kun välistä näkyi pieniä tartunnaisia läkkipellin sirpaleita. Tätä korkonimeä he sitte sopivassa tilaisuudessa — ja luonnollisesti sopivan matkan päästä — yhä vatkuttivat, jopa Jeremiaan itsensäkin läsnä-ollessa. Ja väliin, varsinkin pitopaikoissa, uskalsi joku rohkein heistä — kun oli ensin saanut joitakuita lasillisia "rohkaistusta" — tulla Jeremias Jormanaisen nenän eteen ja kysyä häneltä: "Eiköön läkistä hattua saisi?" Taikka: "Kuumana vai kylmänäkö on juottokolvi raskaampi?"

Nämä tällaiset pistopuheet eivät tietysti tuntuneet Jeremiaasta hyvältä, ei varsinkaan ensimmältä, mutta kun hän havaitsi, että nuo haukkujat olivat kunnottomia kylän heittijöitä, joiden puheille ei kukaan parempi ihminen vähintäkään arvoa antanut, ja varsinkin kun hän otti lukuun sen verrattain runsaan rahantulon, mikä hänellä ammatistaan oli, ei hän lopulla niistä enempää huolinut, kun jos ken olisi kädellä viitannut.

Pää-asia oli kuitenkin se, että Jeremias Jormanainen "uudella teollisuuden haarallaan", niinkuin hän läkkisepän työtä mielellään itse nimitti, ansaitsi riittävästi rahaa Eenokille koulunkäyntitarpeiksi, ja riittipä niistä joskus panna muudan markka kahviinkin taikka muuhun välttämättömään talouden tarpeesen, vaikka Jeremiaan talossa muutoin elettiin erittäin tarkasti. Velat tosin eivät ottaneet lyhentyäkseen — eihän niistä vähistä tienuista miten niiden maksuksi riittänyt —, vaan eivät olleet enenemässäkään. Ja pää-asiahan tällä kertaa olikin saada pahaa ainoastaan Eenokille, Kunhan nyt hänen tarpeikseen riitti, niin tottapahan hän sitte vuorostaan… Ja olihan Jeremias Jormanainen ainakin siitä varma, että jos Jumala hänelle terveyttä soi, jäi kuitenkin isän perintö koskematta hänen lapsillensa. Niin, jäiväthän edes mullat…

Kun Jeremias Jormanainen oli niin kovasti innostunut "uuteen teollisuuden haaraansa", jäivät tietysti maatyöt silloin tällöin hiukan takapajulle, vaikka hän kyllä koetti niistäkin huolta pitää. Mutta eihän se yksi ihminen moneen kohti revennyt. — Mutaa tuli vuosi vuodelta aina vähemmän pelloille vedetyksi, aidat alkoivat vähitellen jäädä yhä enemmän ja enemmän rappiolle ja jäipä eräänä syksynä muudan kappale Suurenpellon takalaidasta kyntämättäkin. Mutta mitäs se asioissa haittasi. Täytyihän sitä ihmisten sen verran laiminlyödä töitänsä, varsinkin sellaisessa välikädessä ollessaan, kun Jeremias Jormanainen nyt oli. Vähät siis huoli Jeremias Jormanainen siitä, josko pellon ojat jonakuna syksynä jäivätkin aukaisematta, taikka jos keväällä ei ollut kuormaakaan kesäpuita enempää saunan kuin tuvankaan edessä. Ne olivat tällä kertaa sivuseikkoja. Ja niitä oli ainakin aikaa korjailla. Pää-asia nyt kaikissa tapauksissa oli saada Eenokki papiksi. Kunhan se oli toimeen saatu ja kunhan hän virkaan pääsisi, niin kylläpähän hän sitte vuorostaan…