XII.

Mutta vaikka Jeremias Jormanainen kuinka ahkerasti työskenteli, vaikka hän kuinka koetti säästää ja puuhata, vaikka hän kuinka kovasti luotti Jumalaansakin, niin — kaikki hänen pyrintönsä ja harrastuksensa kumminkin turhaan raukesivat. Sillä niinkuin keväinen lumi paahtavan auringon paisteessa sulaa ja hupenee tai niinkuin kiehuva vesi kuumassa kattilassa vähitellen kuivaa ja vähenee, samalla tavoin suli ja kuivi Jeremias Jormanaisen talous ja tavarat vähän kerrassaan niin, ett'ei niistä lopulla ollut mitään jälellä.

Se pakkohuutokauppa, jossa kaikki Jeremias Jormanaisen irtaimet tavarat Eenokin koulunaikuisten velkain suorittamiseksi myytiin, se se antoi ensimäisen tuntuvan kolauksen Jeremiaan taloudelle, sillä kun kaikki hevoiset, lehmät, lampaat, kärrit, reet, jopa yksin kaikkein tärkeimmät työkalutkin tulivat talosta pois myydyksi, oli tuiki mahdotointa hoitaa minkäänlaista maanviljelystä, ajattelipa asiaa miten puolin hyvänsä.

Jeremias Jormanaisen ensimäinen työ huutokaupan jälkeen oli siis koettaa hankkia edes välttämättömimmät maanviljelyskalut ja saada lehmiä eläkkeelle, jos mieli jatkaa elämää kotoisilla tantereilla, isän perinnöllä.

Eläkelehmiä hän tosin rikkailta helposti sai ja karjan puutos oli sillä; ainakin näennäisesti, autettu, mutta hevoista, jolla olisi saattanut ahoutuneita peltojaan edes sieltä täältä kynnellä kuoputella, ei hän saanut mistään velaksi, vaikka olisi mitä luvannut — muista tärkeistä kapineista ja työ-aseista puhumattakaan, Hänen täytyi päiväläishevoisella ja hyyri-atralla kyntää kyntönsä, vuokraviikatteilla niittää heinänsä ja lainasirpeillä leikata elonsa, mainitsematta useita muita maanviljelykselle tarkettakin töitä, jotka hänen, työkalujen ja työvoimain puutteessa, täytyi kokonaan jättää tekemättä.

Mutta saadaksensa edes tällä keinoin hengentärkeimmät työnsä toimitetuksi, täytyi Jeremias Jormanaisen jo edeltäkäsin panna panttaukseen milloin joku viljahuuhta, milloin pielesala, milloin vastasyntyvät vasikat, milloin mitäkin. Ja sen arvasi jokainen, minne päin talonasiat silloin alkoivat kallistua, kun näin täytyi menetellä. Niinpä kävi Jeremias Jormanaisellekin, että syksyllä, kun oli ulos antanut velkamiehille edeltäkäsin pantatut elot ja tavarat, hänelle itselleen talvella lähtiessä ei jäänyt paljoa muuta kuin tyhjä käteen. Ja kun hän tällä keinoin oli elänyt muutamia vuosia, havaitsi hän kauhuksensa olevansa muutaman tuhannen markan veloissa lähiseudun maakauppiaille.

Näiden uusien velkain syntymiseen ja lisäytymiseen oli kuitenkin tällä välin ilmestynyt vielä yksi syy, jota moni syrjäisistä ei niin tarkoin tietänyt.

Muutamia viikkoja huutokauppa-toimituksen jälkeen oli Jeremias lähtenyt kylältä hakemaan lainaksi hevoista vetääksensä niityltä heiniä jo taloon tuoduille eläkelehmille. Mutta vaikka hän jo heti aamiaisen syötyä asialleen lähti ja oli sanonut aivan heti palaavansa, ei häntä kuitenkaan vielä illan hämärtyessäkään kotona näkynyt, jonka tähden emäntä-Liisa, kun pihassa ei ollut heinäkarvaakaan lehmille yönseutuna annettavaksi, kävi niitä kelkalla lähimmästä pieleksestä. Siinä sitte, lehmäin illaistettua, odotetaan ja odotetaan isäntää kotiin iltaiselle, mutta häntä vaan ei kuulunut, ei näkynyt, odottipa tahi oli odottamatta. Vihdoin luuli emäntä-Liisa hänen jo jääneen yöksi kylälle, jonkatähden hän lastensa kanssa söi niukan ilta-ateriansa ja asetti lapset maata; itse hän vielä viipyi jonkun aikaa ruo'an korjuun ja ruoka-astioiden pesun tähden valveilla.

Kun hän oli saanut nämä työt tehdyksi ja aikoi sammuttaa tulen ruvetaksensa maata, kuuli hän yht'äkkiä outoa nuhjetta ja ääntelemistä porstuasta, ikäänkuin ihminen siellä pimeän päässä olisi tupaan osaillut, mutta ei olisi löytänyt ovea. Emäntä-Liisa viskasi huivin hartioillensa ja työntäsi tuvan oven auki.

"Kuka siellä tulee niin äkkinäinen, ett'ei ovea löydä?" — kysyi hän.

"O… olehan nyt tuossa!… Kuu… kun täällä on…on niin pirun pimeä!" — kuului porstuasta käheä ääni ja emäntä-Liisa tunsi heti äänestä, että tulija ei ollut kukaan muu kuin hänen oma miehensä.

Emäntä säikähti kuitenkin luullen Jeremiaalle jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Hän hyppäsi porstuaan huudahtaen:

"Voi Herra Jesus! Jeremiashan se onkin. — Oletko kipeä, vai onko mikä muu vahinko sinua kohdannut?"

Ja hän tarttui miehensä kainaloon, auttaen häntä pirttiin.

Mutta heti miestänsä lähetessä havaitsi emäntä-Liisa oikean syyn tähän hänen outoon käytökseensä, sillä Jeremiaasta lähti tuo omituinen löyhkä, joka niin selvästi ilmaisee juopuneen, ett'ei hän parhaimmalla tahdollakaan voi asiaa salata, vaikka vielä olisikin siinä kunnossa, ett'ei syrjäinen muusta käytöksestä mitään erikoista havaitsisi.

Vihdoin sai emäntä miehensä tupaan, jossa tämä alkoi ärjyä ja mölytä kuin hurja.

"Heh vaan pojat!… Jottako tässä ei vielä kotiin päästäisi?… Ja jottako minä en olisi itse isäntä kotonani?… Jaa — ah!… Kyllä minä sen vielä kerran näytän, että… että minä olen itse Jeremias Jormanainen… Olenpa kyllä!… Vai häh… Enkö minä ole sen suuren Jormanalan isäntä-Jeremias?… Pois eistä pojat!… Kyllä tässä… kyllä tässä vielä koi…. koitellaan!… Minä olen isäntä… minäh!… vaikka se veli Eenok… Eenokki… Mokoma papin rosvo… Vaan maltahan aikaa… maltahan!…"

Ja minkä näköinen hän sitte oli! Yltä yleensä lumessa, niin ett'ei paljon miestä näkynyt, suu vaahdossa, tukka ja parta pörröllään, rinta auki rehottamassa kuin kuumana kesäpäivänä.

Ensi hämmästyksestä hiukan toinnuttuansa — hän ei ollut tätä ennen vielä nähnyt Jeremiasta humalassa — alkoi emäntä Liisa riisua ja asetella miestänsä miten parhaiten osasi. Mutta tämä vaan reuhasi ja rähisi, nauroi ja itki, ja kun tällaisesta elämästä havainneet lapsetkin alkoivat täyttä kurkkua yhteen ääneen itkeä ja paeta äitinsä turviin, niin syntyipä siitä omituinen iltama sillä kertaa Jormanalassa.

Ja sitte rupesi Jeremias vaihtelevaisuuden vuoksi laulamaan:

"Röyhinä, Möyhinä, Iloleikki loppu, Kotia on hoppu Ja hankala on hattu; Huipata, Häipätä Poikain täytyy, Kun päähän äityy…

"Mutta missäs ne tästä ovat ne miehet?… Suutari Kankaalainen, Ukko Olkkolainen ja Lutka Lievonen?"

Näin peuhasi Jeremias Jormanainen, kunnes viina voitti. Hän rytkähti tuvan lattialla valmiina olevalle olkivuoteelle ja alkoi kuorsata.

Pappiveljensä kunnottoman kavaluuden ja ahneuden uhrina alkoi Jeremias Jormanainen vähitellen ja yhä useammin turvautua tuohon surujen ja kärsimysten petolliseen lievittäjään, joka viinan nimellä on niin monet, tuhannet sekä ajalliseen että ijankaikkiseen onnettomuuteen saattanut. Hänkin koetti hukuttaa edes hetkeksi maalliset huolensa viinavirtaan, aavistamatta, että siten vaan itse auttoi toista sen kuopan kaivamisessa, johon hän ennen pitkää oli ijäksi lankeeva.

Ei siis ollut enää elämä helppoa Jormanalassa…